Ruskeapaidat kaduilla ja netissä

Eilisilta oli pitkän työviikon jälkeen ja ennen lähes yhtä pitkää työviikonloppua rauhallisempi, joten oli hetki aikaa hengähtää ja illan verran vapaa-aikaa. En jaksanut katsoa elokuvaa jota muu perhe katsoi, joten etsin tietokoneella illan uutisia ja eksyin sattumalta YouTubeen etsiessäni materiaalia muutamista viimeaikoina otsikoissa olleista aiheista.

En tietenkään ole valtamedian journalismikäsitysten varassa, muutoin kuin lukien päällisin puolin mitä toimittajat ovat asioista mieltä ja etsien sen jälkeen tarkempia ja sensuroimattomampia yksityiskohtia kiinnostavista tapahtumista. On parempi muodostaa kuva faktoista itse, pelkän toimittamattoman todistemateriaalin pohjalta kuin jäädä niihin kuvitelmiin mitä liian monet, omaa uskottavuuttaan korostavat (vrt. deitti-ilmoituksessa ylivertaista huumorintajuaan julistava peräkammarinpoika) mediat haluavat keinolla millä hyvänsä saada sinut luulemaan.

Audiatur et altera pars. On hyvä katsoa niin CNN:n, Sanoman ja Huffington Postin kuin vastaavuoroisesti Stormfrontin, Daily Stormerin ja Patriot Newsin vastakkaisista aatteellisista lähtökohdista väritetyt näkemykset tapahtumista ja sen jälkeen selvittää asian todelliset taustat näitä kaikkia objektiivisemmista lähteistä. Videomateriaali on usein paras dokumentaatio, jolloin kaiken voi nähdä itse tapahtumassa, tarvitsematta uskoa siihen miten median mielestä tapahtunut pitäisi nähdä. Samalla on helposti havaittavissa se valtava ero mikä on uutisotsikoiden ja tallentuneiden tapahtumien välillä.

Myös se mitä media ja sananvapautta eri verukkein vastustavat tahot yrittävät sensuroida ja millä tavoin yhteen nivoutunut poliittinen sidonnaisuus on johtanut kehäpäätelmien tyyppisiin eri sidosryhmien televisiokanavien ja sanomalehtien käyttämiseen toistensa referensseinä ristiin, kutsumalla vuoronperään toisiaan asiantuntijoiksi.

Viime kuukausien aikana hyvin näkyvä osuus uutisoinnista on ollut mellakointia, joskin otsikoituna mielenosoituksiksi. Kadut ovat täyttyneet naamioituneista, iskulauseita huutavista mellakoitsijoista ja sama kaava vaikuttaa toistuvan kerta toisensa jälkeen: aina kun jossakin tapahtumassa on esiintymässä henkilö joka tunnetaan kollektivismipolitiikkaa kritisoivista puheistaan, voi olla sataprosenttisen varma että pihalla on hänen vaientamistaan vaativa, ihmisiä pahoinpitelevä ja omaisuutta tuhoava huligaanilauma.

Kun puhumassa on kollektivismin poliittinen kannattaja, mitään tällaista ei syystä tai toisesta tapahdu.

Kansanjoukkojen hallinta on yllättävän helppoa. Yksi yleisimmin käytetyistä keinoista lietsoa hurmos haluttuun suuntaan on iskulauseiden toistaminen joukkohuutoina. Mölyämisellä saadaan usein myös peitettyä itse esiintyjän puhekin, ellei mellakkapoliisi saa tai halua saada häiriköitä taltutettua.

Yksi sattumalta katsomistani videoista oli vanhan rouvan, keskitysleiriltä hengissä selvinneen ja 1930-luvun kansallissosialismiradikalismin nähneen henkilön haastattelu. Hän oli omin silmin todistanut niitä toimintatapoja joita NSDAP käytti vaientaakseen poliittiset vastustajansa. Haastattelu oli sydäntäsärkevä, mutta yksi hänen toteamansa asia oli erityisen silmiinpistävä. Hän sanoi suoraan että nykypäivän huligaanit jotka haluavat estää heitä raivostuttavien tosiasioiden ääneen sanomisen väittämällä niitä ”vihapuheeksi” eivät eroa millään tavoin Sturmabteilungin ruskeapaidoista, jotka ilmestyivät joukolla hakkaamaan ihmisiä heti kun kukaan uskalsi sanoa mitään kollektivistisen sosialistisen aatteen vastaista julkisesti. Menetelmät, väkivalta ja aate eivät eroa toisistaan käytännössä millään tavalla.

Kun asiaa katsoo analyyttisesti, vain ”puolustettava” kohde on vaihtunut. Aiempi otollinen maaperä arjalaisen rodun propagoidun alistamisen lopettamiseksi on tätä nykyä yhtä avoimen rasistinen, nostaen samalle jalustalle kaikki muut etnisyydet. Vastaavasti pieni klikki itsensä nykyfeministeiksi julistavia naisia on yhtynyt samaan liikkeeseen, vaatien itselleen etuoikeuksia niinkuin alistetuiksi itseään väittäneet arjalaisiksi julistautuneet ottivat vuosikymmeniä sitten. En yhtään ihmettele että vastaavan ylivaltapropaganda- ja väkivalta-aallon jo kerran nähnyt todistaja sanoo ääneen että historia ainoastaan toistaa itseään.

Huvittavinta on että mellakoivat ryhmät usein haukkuvat poliittisia vastustajiaan ja sananvapauden kannattajia ”natseiksi” vaikka he itse omine toimintatapoineen ovat lähes täydellinen toisinto kolmannen valtakunnan poliittisesta väkivallasta. Psykologisesti ottaen on vaikeaa löytää parempaa esimerkkiä projektiosta; huligaanit tekevät itse sen mistä he vihansa kohdetta syyttävät.

Motiivikin vaikuttaa hyvin samanlaiselta. Kolmas valtakunta oli ulkokultaisuudestaan huolimatta taloudellisesti konkurssikypsä. Alistetuksi propagoitu ja aatteella tyhjään itsetunnon hurmokseen nostettu väestö oli tottunut nopeasti siihen että valtio tarjoaa kaiken ilmaiseksi. Tämän seurauksena vihan kohteeksi on valittu kansanryhmä jolta on mahdollisimman tehokkaasti sosialisoitavissa mahdollisimman paljon varoja poliittiseen käyttöön. Nykyään se ovat valkoihoiset ja aasialaiset työtätekevät ja omia yrityksiään pyörittävät veronmaksajat, sekä muista ”alistetuiksi vähemmistöiksi” mainostetuista väestöryhmistä henkilöt jotka yhtälailla ovat omilla ansioillaan menestyneet taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus varmistaa sen että kansantaloudellisista asioista päätettäessä hyötysuhde sosialisoitua euroa, dollaria tai puntaa ääntä kohden on korkea. Aiottuja lypsylehmiä ei ole riittävästi että he voisivat äänestää voivansa pitää omat rahansa.

Demografia maksajien ja saajien välillä on kieroutunut, mutta mitä useampi huomaa kollektivismin ongelman, äärimmäisen epäkannustavuuden tehdä mitään hyödyllistä, sitä useampi muuttaa äänestyskäyttäytymistään vähemmän neuvostoliittolaiseksi.

Tätä on mahdollista muuttaa poliittisin keinoin, mihin rajojen avaaminen tulevaisuuden äänestäjien tuottamiseksi väestöräjähdysmaista on tehokas ratkaisu. Saapujat hukutetaan sosiaalietuuksiin eli ilmaiseen rahaan tavalla josta he eivät länsimaiden ulkopuolella ole voineet uneksiakaan. Integraatio vastaanottajamaan väestöön korjaisi asian pitkällä tähtäimellä, mutta sitä ei edes yritetä. Lähtömaan kulttuuria ylistetään, suorastaan ruokitaan monikulttuurisuuden itseisarvon tekosyyllä, sivuuttamalla täysin se tosiasia että nimenomaan kulttuuri jonka tulijat tuovat mukanaan on pääasiallinen syy miksi heidän alkuperäinen kotimaansa on muuttunut kansalaisiaan maanpakoon ajavaksi persläveksi. Kaikenlisäksi tähän lopputulokseen johtavien kulttuurien tuonnin aiheuttamista ongelmista vaietaan järjestelmällisesti ja tosiasioiden ääneen sanominen aiheuttaa raivoisan vihamyrskyn, sananvapauden vastustajien projisoidessaan omaa vihaansa haukkumalla faktat ”vihapuheeksi”.

Mielikuvitusystävien pitäminen aikuisiällä ei pääsääntöisesti ole psykologisesti tervettä. Oli mielikuvitusystävän nimi sitten allah, jeesus tai vaikka Karl Marxin haamu. En erityisemmin perusta kirkonkellojen kilkuttelusta mutta ymmärtäen länsimaiden työ- ja yhteiskuntamoraalin historian, se ei erityisemmin häiritse. Ymmärtäen yhtälailla minkälaisia yhteiskuntamalleja ja syviä ongelmia lähi-idän ja Afrikan alueella ja viime vuosina jo mm. Lontoon ja Tukholman sharia-alueilla on seurannut hieman toisenlaisesta mielikuvitusystävästä, en todellakaan halua herätä viikonloppuaamuna siihen että pyyhepäinen paviaani mylvii naapurikorttelin minareetissa, riippumatta siitä tapahtuuko se länsimaiden veronmaksajien vaiko öljyrahassa kylpevän sheikin kustantamana. Asian voisi sanoa kauniimminkin, mutten sano koska siihen ei ole mitään perusteltua syytä.

Tämän kaiken selitykseksi yritetään tarjoilla eettisiä arvoja ja huminitärismiä. Kuitenkin kun katsotaan viime vuosien ”pakolaisten” demografista jakaumaa, ongelma-alueilta eivät länsimaihin lähde ne henkilöt joiden on ensisijaisen tärkeää päästä mahdollisimman nopeasti pois kriisin vaikutusalueelta, eli lapset, perheet ja vanhukset. Yli kolme neljäsosaa ”pakolaisista” on nuoria miehiä, joilla olisi kaikkein vähiten ongelmia selviytyä olosuhteisiin nähden erinomaisesti kriisialueilla. Myös ryhtyä käytännön toimiin kriisien lopettamiseksi, he ovat priimamateriaalia aseelliseen järjestäytyneeseen puolustautumiseen. Silti juuri he siirtyvät valtavina massoina länsimaihin eikä kukaan saisi kysyä tosiasioihin pohjautuvia motiiveja. Ottaen huomioon pakolaisuusteollisuuden järjestelmällisyys, edes pitkät etäisyydet eivät perusteena kestä kriittistä tarkastelua tälle kieroutumalle.

Ihmisen menestymistä elämässään ennustaa kaikista mahdollisista tekijöistä parhaiten hänen älykkyysosamääränsä. Siis ongelmanratkaisukyky, ei mikään tunneälyksi tai joksikin muuksi kutsuttu äly-päätteen sisältävä puppu jolla ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Yhteiskuntatieteelliset havainnot tukevat päätelmää että henkilöillä joiden älykkyysosamäärä alittaa 85 ei missään tapauksessa tule olla äänioikeutta, koska heidän kykynsä hahmottaa syy- ja seuraussuhteita on rajoittunut.

Erityisesti pitkän tähtäimen vaikutukset päätöksistä ovat pahasti hämärtyneet. Tämä antaa poliittisille toimijoille mahdollisuuden käyttää hyväuskoisuutta hyväksi, konkreettisilla mutta mahdottomilla lupauksilla joiden toteuttamiskelpoisuutta ja vaikutuksia yksinkertainen henkilö ei ymmärrä. Ainoastaan hänelle luvatut ilmaiset, vastikkeettomat edut ja keinotekoiset etuoikeudet jonkun muun maksamana. Kun katsotaan Eurooppaan ja pohjois-Amerikkaan pyrkivien ”pakolaisten” lähtömaiden väestön keskimääräistä älykkyysosamäärää, tilastot ovat hirvittäviä. Somalia 68, Syyria 83 ja muut suurimmat ”pakolaisten” lähtömaat tällä välillä. Normaalijakauman mukaisesti jopa 80% pakolaisista täyttää älyllisesti jälkeenjääneen määritelmän ja useampi kuin joka kymmenes on imbesilli. Älyllisesti hitaat henkilöt ovat huomattavasti keksimääräistä taipuvaisempia aatteelliseen fanaattisuuteen, mikä ilmenee lähtömaiden niin kollektivistisessa poliittisessa kuin uskonnollisessakin kulttuurissa.

Tämä tilastollinen tosiasia antaa huomattavan ikävän kuvan ”pakolaisina” saapuvien henkilöiden kulttuurillisesta ja aatteellisesta taustasta, minkä jälkiä on jouduttu siivoamaan jo vuosikaudet, niin toissa uutenavuotena Kölnissä ja pitkin Ranskaa harva se kuukausi, kuin heidän kansoittamissaan lähiöissä joka ikinen päivä. Paitsi eilen illalla Ruotsissa ei tapahtunut kuulemma mitään, niinkuin tosiasioita kiistävien tahojen muodikkain pilkunviilaus nykyään kuuluu.

Kun kaikkia näitä tekijöitä tutkitaan kokonaisuutena, syy- ja seuraussuhteiden kautta, on käytännössä mahdotonta olla havaitsematta selvää kaavaa. Kaiken takana on raha ja valta, nimenomaan poliittisessa viiteyhteydessä ja jatkumossa.

Jo Stalin puhui selvään sävyyn hyödyllisistä idiooteista. Venäjän vallankumouksessa auttaneet entisen tsaarin armeijan upseerit ja suuri osa miehistöstä teloitettiin armottomasti heti kun heitä ei enää tarvittu. Kaduilla mellakoivia kansanjoukkoja aivopestiin antamalla heille lupauksia ja todellisuus kollektivistisesta yhteiskunnasta paljastui vasta kun Alexandr Sholtsenitsyn sai salakuljetettua käsikirjoituksensa ”Gulag – Vankileirien Saaristo” länsimaihin julkaistavaksi. Sen suurin ansio ei ole satunnaisen lukijan näkemä julmuuksien kuvaaminen vaan koko kirjan läpi ilmi käyvä kehitys miten kollektivistinen sosialistinen ihanneyhteiskunta eskaloituu nopeasti totalitärismiksi. Sen jälkeen saman väistämättömän kaavan on osoittanut kolmisenkymmentä sosialistista, kollektivistista valtiota ympäri maailman. Jokainen niistä on julistanut että kaikki aiemmat sosialistit ovat tehneet jotakin väärin ja heidän oma sosialisminsa on eri asia. Se ei koskaan ole. Lopputulos on aina dystopia.

Seuraavan kerran kun näette uutisia ”mielenosoittajista” kaduilla tai yliopistoissa, huutamassa iskulauseita, vaatien ”vihapuhetta” vaiennettavaksi koska se ei kuulemma ole sananvapautta, on hyvä muistaa mistä kollektivistisissa vaatimuksissa on aina kysymys. Hyödylliset idiootit, usein ammattimaisesti neliväripainettuine plakaatteineen ja banderolleineen, eivät ole mölyämässä vain sattumalta. Heidän väittämänsä ”sorretut uhrit” ovat yhtä vähän tai vähemmän sorrettuja kuin aikakautensa ”arjalaiset” ja heille vaaditaan aivan saman periaatteen mukaisia etuoikeuksia kaikkiin muihin nähden. Samoin menetelmin. Ja jos tähän suostutaan, todennäköisesti myös seurauksin.

Ruskeapaidat ovat palanneet kaduille, ilman ruskeita paitoja. Usein kylläkin mustissa kommandopipoissa vaaleanpunaisiksi värjättyjen hiuksiensa ja rengastettujen kasvojensa peittona. Jotkut vain samanlaisessa parrassa kuin omani, sillä erotuksella että minun mielestäni Darth Vader olisi paljon coolimpi mielikuvitusystävä kuin allah tai muhammed. Itseään journalistiseksi mediaksi kutsuvien tahojen otsikoissa nämä ovat mielenosoittajia mutta sairaalaan hakatut ohikulkijat, poltettujen autojen omistajat ja vandalisoitujen liikkeiden yrittäjät voivat olla sanavalinnan todenmukaisuudesta hieman toista mieltä.

Mellakoitsijat tekevät lisäksi kaikkensa saadakseen kenet hyvänsä provosoitua väkivaltaan, kerätäkseen omiin tarkoituksiinsa sopivaa propagandamateriaalia kuinka he olisivat ”uhreja”. Tämä ei ole vieras ilmiö Suomessakaan ja pahimmillaan se voi eskaloitua ilman että kukaan lopulta muistaa mistä väkivalta sai alkunsa.

Sananvapauden rajoittamisessa on pohjimmiltaan kysymys vain yhdestä asiasta: kaiken sellaisen puheen vaientamisesta joka saattaa sensuroijan omien poliittisten ja yhteiskunnalliten väitteiden todenperäisyyden kyseenalaiseksi. Kollektivistinen retoriikka harvoin jos koskaan kestää minkääntasoista kritiikkiä ja tarkastelua. Se perustuu pelkkään aatteeseen ja on luonteeltaan nihilististä. Yksinkertaisimmillaan holhousvaltion korttitalon voi romahduttaa kysymällä faktapohjaisia perusteita sen puolustelemiseksi kehitettyihin blankettiväitteisiin. Kaikkein raivokkaimmin sensuroidut henkilöt ovat aina ja poikkeuksetta niitä jotka puheissaan ja esitelmissään pystyvät kiteyttämään niin koko kollektivismiaatteen ongelmat kuin esittämään yksilöivät perustelut ongelmien synnyn taustoihin. Sensuroitaviksi vaadittavat tosiasiat asettavat itseään hyväntekijöiksi, filantroopeiksi, eettisiksi ihmisiksi ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden airuiksi mainostavien tarkoitusperät niiden todelliseen, hyvin irvokkaaseen valoon. Ei mikään ihme että teeskentelynsä paljastumisen pelossa nämä henkilöt eivät keksi enää mitään muuta tekosyytä kuin haukkua heidän kuplansa puhkaisevia faktoja ”vihapuheeksi”.

Naurettavinta on äärimmäisen yleinen tapa hyökätä tosiasioita vastaan väittämällä sensuroitavaksi ja vaiennettavaksi vaadittavan henkilön sanoneen asioita joita hän on vaatijoiden mukaan sanonut mutta todellisuudessa ei ole. On aina muistettava että sanat ovat niiden esittäjän, eivät niitä aatehöyryisen suodattimen läpi tulkitsevan kuulijan. Niitä ei muuta miksikään jo valmiiksi itsensä raivoon lietsoneen vastustajan mielikuvitus, riippumatta kuinka kiihkeästi vastustaja ”vihapuhe” -mantraansa toistelee.

Sananvapaudesta ei koskaan neuvotella, kenenkään kanssa. Jos joku yrittää vaientaa sitä, motiiveista ei ole vähäisintäkään epäilystä. Ne ovat historian osoittamana synkät.

Kategoria(t): Perusoikeudet. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.