Todellinen vastakultturi

Ei ole mitenkään tavatonta että monet poliittiset toimijat haluavat mainostaa olevansa vastavoima kaikelle mikä vallitsevassa yhteiskuntajärjestelmässä on pielessä. Vapauden käyttö iskulauseena on yleistä, silloinkin kun ajetut poliittiset agendat ovat aivan päinvastaisia. Erityisesti vihervasemmisto on ihastunut ajatukseen jolla se maalaa itsestään kuvaa vapauden ja tasa-arvon airuena, vaikka tosiasiallisesti lähes kaikki toimet mitä sen nimissä on vuosikymmenien aikana tehty ovat vaikutuksiltaan vapautta rajoittavia ja tuhoavia. Lisäksi se mitä tasa-arvona mainostetaan on luonteeltaan äärimmäisen laatuista tasapäistämistä.

Kaikenlisäksi nämä mantrat ovat saaneet suosiota yli puoluerajojen. Ne mahdollistavat vallankäytön ja holhouksen mittakaavassa mikä ei voi olla houkuttelematta poliittisia toimijoita, riippumatta minkälaisen banderollin alta he julistuksiaan esittävät. Erityisen verukeaseman ovat saaneet syrjinnän ehkäisemisen verukkeella tehtävät pakkotoimet, koska kukaanhan ei halua leimautua syrjijäksi. Eihän?

Kun asiat katsotaan asioina ilman aatteellista verhousta, tulee hyvin selväksi että kyseessä on yhdistelmä selvää sosialistista kollektivismia ja sen perusteiksi esitettävien verukkeiden arvostelun ja kyseenalaistamisen vaientaminen voimakeinoin. Myös mustamaalaamalla.

Kun katsotaan asioita sellaisina kuin ne yksilötasolla ovat, tilanne on eskaloitunut absurdiksi. Huomattava osa väestöstä on indoktrinoitu neuvostohenkiseen valtion ja kollektiivin ylikorostamiseen, pääasiassa lahjomalla he suuremmalla määrällä materiaalisia etuuksia kuin he itse yhteiskuntaan tuottavat, jos pahimmillaan tuottavat yhtään mitään. Samalla heiltä on tosiasiallisesti viety syy minkääntasoiseen syy-seuraus -ajatteluun ja kriittisyyteen valtiovallan nimissä toteutettavia toimia kohtaan. Valtion kassan nisää imiessä on helppoa olla sokea sille mitä valtion rautanyrkki tekee, niin kauan kuin ilmaisia etuuksia vain virtaa. Silloin on helppo antaa hiljainen tai äänekäskin hyväksyntä kaikelle mikä vaientaa tilanteen kestävyyden ja oikeudenmukaisuuden kyseenalaistamisen.

Vastavoimana nähdään tyypillisimmin kaduilla naamarit päässä mellakoivat huligaanit. Outoa tietenkin on se, että huligaanien vaatimuslista koostuu lähinnä mantroista joilla kerjätään vielä nykyistäkin enemmän ilmaista ryönää muiden kustannuksella tai vaihtoehtoisesti vanhoilliskonservatiivista kansallissosialistista poliisivaltiota. Kumpikaan ei tosiasiallisesti ole vastavoima olemassaolevalle tilanteelle ja omavaraisen veronmaksajan näkökulmasta ei ole eroa potkitaanko itse kutakin oikealla vai vasemmalla saappaalla. Lopputulos on sama eikä siinä ole edes makuasian verran eroa. Ne eivät ole mikään vastavoima vaan jo monesti nähtyä poliittista valtakamppailua jonka panoksena ovat sinun rahasi, säästösi ja loppupeleissä jopa omaisuutesi.

Aito vastavoima ja vastakulttuuri voi olla vain jotakin aivan muuta.

Vastakulttuurin määritelmä on suhteellisen suoraviivainen. Se kyseenalaistaa vakiintuneet toimintamallit. Se ei tunne tabuja. Se aiheuttaa varsin laajamittaista kauhistusta sosiaalisesti ja tiedotusvälineissä. Sitä yritetään vaientaa, vastustaa ja leimata. Sille haetaan mitä kaukaahaetuimpia analogioita tunnetusta historiasta. Sillä on näkyvät, räväkät ja valtamedian vihaamat puolestapuhujansa. Ennenkaikkea sillä on mahdollisuus jyrätä vakiintuneet ja ongelmiksi osoittautuneet viralliset doktriinit ja hävittää järjestelmään rakennettuja järjellä perustelemattomia vapauden rajoituksia.

Yllättävää kyllä, tänä päivänä koko määritelmän täyttää nk. uuskonservatismi. Se on alusta alkaen ravistellut harteiltaan 1900-luvun konservatismin kulttuurilliset rasitteet kuten kaikkien muistaman thatcherilaisen arvokonservatiivisuuden; se ei järkyty julkisesta alastomuudesta, seksuaalivähemmistöistä, kirosanoista, repäisevistä iskulauseista eikä mistään muustakaan millä 60-luvun vastakulttuuri, sosialismi, järkytti vanhoilliskonservatisteja ennenkuin se muuttui holhoushakuiseksi valtavirraksi.

Tällä hetkellä kansainvälisesti näkyvin edustaja on todennäköisesti Milo Yiannopoulos, joka täyttää kirkkaasti rokkitähtimäisen idolin määritelmän. Valtavirran sosialismia tukeva valtamedia vihaa häntä yhtä raivokkaasti kuin viime vuosisadan konservatiivilehdistö vihasi Mustia Panttereita ja Fidel Castron kätyreitä. Yiannopouloksen kuva paidassa saa luutuneeseen nykytilaan indoktrinoituneissa aikaan samanlaisia raivokohtauksia kuin Che Guevaran kuva vuosikymmeniä sitten, vaikkei Yiannopoulos olekaan omakätisesti tappanut ketään. Ei tarvitse kuin vilkaista Suomenkin suurimmasta päivälehdistä verbaliikka ja adektiivit joilla häntä otsikoissa kuvaillaan huomatakseen kuinka toimittajien raivonsekainen viha on syrjäyttänyt journalismin. Olkinukketyyppinen vihan kohteen rakentaminen on lähtenyt täydelle vaihteelle Berkleyn yliopiston vasemmistomellakoiden jälkeen, varsin vastaavasti kuin viime marraskuusta asti Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputuloksestakin.

Valtaakäyttävissä piireissä niin politiikan kuin mediankin sektorilla on herätty tosiasiaan että pelkkä puhe heidän hyväksikäyttämänsä nykytilan säilyttämisen puolesta ei riitä alkuunkaan, koska argumentaatio ei pidä vettä ja joutuu tukeutumaan yhä heikompiin verukkeisiin, kylmien tosiasioiden vetäessä maton oleskelu-, tuki- ja pelastuspakettiyhteiskunnan pyhimpien aatteellisten doktriinien alta. Jopa raaimmat väkivallanteot ja tuhopoltot painetaan järjestelmällisesti villaisella kunhan niiden takana on valmiiksi ilmaisilla etuuksilla ostettu ja samaa parasiittisen kleptokratian ansaintamallia kannattava ryhmä. Ottaen huomioon että tilastollisesti 92% vasemmistoaktiiveista eli nimenomaan mellakoiden osanottajien ydinryhmästä asuu kotona vanhempiensa siivellä eikä ole koskaan tehnyt päivääkään palkkatyötä elämässään, ei ole yllättävää että aattellinen kupla on kasvanut sille otollisessa maaperässä.

Olkinukkeargumentti ei rajoitu pelkästään yksilötasolle. Viimeaikoina on yleistynyt uuskonservatiivien leimaaminen natseiksi ja jopa mediajulkkisten julkiset kehotukset käyttää fyysistä väkivaltaa, hakata ”natsia”. Kun katsotaan tosiasioita, uuskonservatiivisissa periaatteissa ei ole mitään yhtäläisyyksiä Fasci-puolueen eikä Saksan NSDAP:n puolueohjelmien, periaatteiden eikä manifestien kanssa. Mitään. Pelkästään se että ilmaisen rahan ja poliittisesti säädettyjen pakkojen kautta tehtyjen etuoikeuksien antaminen nettosaajille mm. rodullisin (kyllä, se puolestaan on rasismia) perustein kyseenalaistetaan, leimataan tiedotusvälineissä ja poliittisissa palopuheissa ”rasismiksi”. Joten rasistiksi, natsiksi tai miksi muuksi hyvänsä propagoitua olkinukkea on oikeutus käydä hakkaamassa jos tämä kehtaakin ilmaista julkisesti mielipiteensä. Vaikkei sillä olisi mitään tekemistä kansallissosialististen periaatteiden kanssa. Tai lyödä naamaan muuten vain, koska olkinukkeargumentilla se on muka oikeutettua.

Kun todellisen natsi-Saksan kokeneita ja nähneitä iäkkäämpiä henkilöitä on haastateltu, toistuu aina sama havainto. Kaduilla mellakoivilta ”mielenosoittajilta” eli väkivalloin poliittisten vastustajiensa sananvapautta vastustavilta puuttuvat vain ruskeat paidat, muilta osin analogia, yhtäläisyys, toimintamallit ja sosialistisen holhousvaltion sokea ihannointi on samaa kuin mitä he jo 1930-luvulla ensimmäisen kerran näkivät. Vihan kohdekaan ei ole fiskaalisesti kovin erilainen, yliedustetusti porvaristoon ja ylempään keskiluokkaan kuuluneet juutalaiset olivat samanlainen sosioekonominen maalitaulu kuin nykyisten mielenosoittajien vihan kohde.

Nykytila on ehkä ummehtuneempi kuin koskaan. Vastavoimalle, ennenkaikkea todelliselle yksilönvapaudelle ja sen myötä yksilönvastuulle on valtava sosiaalinen tilaus. Vaikka tiedotusvälineet yrittävät kaikin keinoin antaa oman kuvansa yleisistä mielipiteistä, ne yhä useammin osoittautuvat juuri niiksi valeuutisiksi joita haukkumalla ne yrittävät pitää kiinni monopolistaan uutisten valikointiin ja painottamiseen. Mitä painottuneempaa sisältöä ne julkaisevat, sitä heikompi niiden uskottavuus yleisellä tasolla on, varsinkin kun valtamedian ulkopuolelta Internetin kautta leviävä todistusaineisto on toimitetun sisällön vastainen. On hieman surkuhupaisaa että tiedotusvälineet ovat jopa järjestelmällisesti muuttuneet totuuskomissiomaisiksi valeuutislähteiksi, mistä ammattimaiset toimittajat mielipiteistään ja aatteistaan poikkeavia uutislähteitä syyttävät. Huoli siitä että teknologia on ajanut ohi toimittajien mahdollisuudesta valikoida heidän omaan agendaansa sopiva totuus on läpinäkyvää ja käsinkosketeltavaa, eivätkä he vaikuta edes ymmärtävän käyttää ainoaa jäljelläolevaa mahdollisuuttaan pelastaa uskottavuutensa rippeet: objektiivista journalismia.

Kun miljardiluokan valtiontukia nauttivien konsernien ja konglomeraattien omistamat ja rahoittamat mediatalot julkaisevat alle 8% kannatusennusteen tulevalle vaalivoittajalle vain viikkoja ennen vaaleja, ei ole pelkästään kyseenalaistettava lähdetietoja vaan toimittajien itsessään ylistämää ammattitaitoa.

Kun kysymyskin siitä mikseivät upporikkaat arabimaat kuten Yhdistyneet Arabiemiraatit ja Saudi-Arabia suostu vastaanottamaan yhtään valtiollista uskontoaan tunnustavaa uskonveljeään ja -sisartaan pakolaisina aiheuttaa blankettisyytöksen kysyjän vihapuheesta, on terve järki, logiikka ja objektiivisuus menetetty.

Kun rikollisten rotutaustan perusteella jaotellut todelliset tilastot julkaistaan, edes ehdottamatta minkälaisia johtopäätöksiä niistä voi tai pitäisi vetää, pelkkä virallisen totuuden ja selitysten vastaisten tosiasioiden esittäminen yritetään vaientaa rasismisyytöksin.

Kun presidentti jonka merkittävin saavutus oli rikossyytteen uhalla pakkomaksattaa terveydenhuoltouudistus vähäosaisimmilla ja lähettää miehet naisten vessaan on saanut mediassa sankarin sädekehän, on usko siihen että viime vuosikymmenet valtaa pitäneillä poliitikoilla ja heidän välillisesti tukemalla symbioottisella valtamedialla olisi järjen hiventäkään jäljellä on hyvästä syystä mennyt.

Poliittisesti aiheutetuista ongelmista on aina löydettävä vastuuseen syntipukki ja taas kerran vaikuttaa siltä että siksi on valikoitunut kansanryhmä joka tosiasiallisesti maksaa sen kustannukset, joka noudattaa yhteiskunnan normeja ja säännöksiä ja joka on saanut jo vuosikymmenet loanheittoa niskaansa ”etuoikeutuksestaan”. Kyseessä ei ole mikään etuoikeus vaan kovan työn tulos johon osoitetusti kuka hyvänsä voi pystyä tekemällä eikä vaatimalla ja valittamalla. Maailma on täynnä erinomaisesti menestyneitä ihmisiä täysin kulttuuritaustasta, rodusta ja lähtökohdista riippumatta, ja heitä kaikkia yhdistää se etteivät he ole koskaan vaatineet keneltäkään mitään ilmaiseksi löyhin verukkeiden tai selitellen kuviteltua ja propagoitua huono-osaisuuttaan. He eivät ole kuvitelleet että maailma olisi heille velkaa mitään vaan tehneet itse tulevaisuutensa ja omaisuuden minkä siivellä valittajat haluavat elää.

Moni tekee niin mielellään. Sitä useampi mitä vähemmän kollektivistinen yhteiskunta sen mahdollisuuksia tuhoaa ja mitä harvemman se passivoi keinotekoiseen kiitollisuudenvelkaan poliitikoille jotka eivät luo mitään, ainoastaan ottavat jaellakseen äänestäjilleen.

Kollektivismin eli sosialismin jäljet on jo nähty parissakymmenessä maassa ympäri maailman. Viimeisin ja toivottavasti viimeinen näyteikkuna on Venezuela. Se on todellisena ja pitkällä tähtäimellä poikkeuksettomana uhkakuvana inhorealistinen osoitus miksi vapauden perustalle rakentuvalle vastakulttuurille on äärimmäinen sosiaalinen tilaus.

Ei ole edes tulkinnanvaraa mikä se vastakulttuuri on ja kuinka nopeasti se on saamassa jalansijaa. Asia kannattaa ottaa puheeksi ja katsoa kuinka nopeasti puheesi yritetään vaientaa virallisen doktriinin vastaisena jolloin todellisuus hahmottuu välittömästi.

Tervetuloa todellisuuteen.

Kategoria(t): Lainsäädäntö, Perusoikeudet, Presidentti, Puolueet, Talous. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.