Vieläkin valikoivampaa sananvapautta?

Olen jo vuosikausia sitten lopettanut Helsingin Sanomien tilaukseni. Kauan ennenkuin sen tabloid-muodon käyttöönotto söi pohjan lehden otollisimmilta käyttökohteilta, kun niittien kertyminen takan tuhkaluukkuun ja niiden naarmuttava vaikutus parkettiin koiranpennun lätäköiden imeytyksessä nollasi viimeisen edun mainos- ja ilmaisjakelulehtiin verrattuna.

Silti silloin tällöin luen HS:n verkkopalvelua. Ennemmin ehkäpä suomalaisen journalismin (ja käytän sanaa aika liberaalisti tässä yhteydessä) poikkileikkauksena kuin minään varteenotettavan tiedonlähteenä. Matoja syövän stalinistin, Riku Rantalan, edesottamukset kuinka banaanivaltioissa vietetään puoli-ilmaiseksi kuukausia ja kuinka neuvostohenkisen dystopian puuttuminen aiheuttaa inhimillistä kärsimystä on ratkiriemukas muistutus 70-luvun talonmiehen hieman A-olutpöhnäisestä paatoksesta miten proletariaatin vallankumous valloittaa maailman tuoden ainutlaatuista hyvinvointia ja DDR:stä loikkaavat luokkaviholliset täytyy teloittaa. Väisty, Ismo Leikola; Rantala on oikeasti maailman hauskin mies. Vastaavia linjauksia on HS jopa aika täynnä, eilinen pääkirjoitus ”Sosialismi nousi kuolleista Britanniassa” oli perin hilpeä, minkä loogiseksi jatkeeksi olisi puuttunut vain ”Mäkihyppy nousi kuolleista Eddie Edwardsin avulla”. Aika ennustettavaa ja raikas nostlagiatuulahdus aidolta aatehöyryiseltä 70-luvulta. Samaan ei kykene edes hieman aliarvostettu Demokraatti. Kansan Uutiset ja Tiedonantajakin vain tuurilla.

Se on kuitenkin vain sivuseikka tälläkertaa. HS:n uutispäällikkö Jussi Pullinen ilmoitti äskettäin että Nyt-liitteen uutisten ja artikkelien kommentointi on suljettu ja pysyy suljettuna ainakin kaksi viikkoa. Siinä ei ole mitään erityistä tai kummallista, kommenttien viihdearvoa lukuunottamatta. Sen syiksi kerrottu selitys on kuitenkin aika viiltävää luettavaa.

Olen jo aiemmin analysoinut nettikirjoittelun tasoa aika laajalti. Erityisesti perustelemattomien, usein absurdien mielipiteiden gallupmaista itseisarvon ylläpitoa, vain siksi että mielipiteitä pitäisi jonkin doktriinin mukaan arvostaa silloinkin kun ne ovat räikeästi tosiasioiden vastaisia. Joillakin keskustelupalstoilla ideologia on viety jopa niin pitkälle että mielipiteiden kyseenalaistaminen faktoilla johtaa kysyjän sensurointiin, jolloin kyseenalaistaja pääsääntöisesti ymmärtää äänestää jaloillaan.

Näin – ja koin – omakohtaisesti Usenetin ”päättymättömän syyskuun” 1993, jolloin yliopisto-opiskelijoiden ja henkilökunnan ohella kuka hyvänsä sai mahdollisuuden kirjoittaa hengentuotteitaan Usenetin keskustelupalstoille. Sitä ennen ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden, keskustelupalstojen noviisien, määrä oli yksinumeroisia prosentteja vakiintuneista kirjoittajista ja kun kaikki kirjoittivat omalla todellisella nimellään ja identiteetillään, periaatteiden oppimiskäyrä oli ollut aiemmin jyrkkä. Jouluun mennessä häiriköt olivat kadonneet ja keskustelu palannut normaaleihin uomiinsa. Lähes yhdessä yössä jokainen jolla oli muutama kymppi kuussa kaupalliseen Internet-yhteyteen pääsi kirjoittamaan akuankkana tai mustanaamiona mitä hyvänsä ja se ei päättynyt jouluna. Anonymiteettia ylläpiti vain se ettei maksavalta asiakkalta katkaista yhteyttä samoin perustein kuin yliopiston tunnuksia käyttävältä, eikä mikään ole sittemmin muuttunut. Päinvastoin. WiFi on kaikkialla ja melkeinpä itsestäänselvyys.

Lieveilmiöistä ja anonymiteetin ongelmista huolimatta sananvapauden kasvu on ollut huikeaa. Netti on täynnä ilmaista, vapaaehtoisvoimin ja huvin vuoksi toteutettua toimitettuakin materiaalia, jonka taso parhaimmillaan saa parhaatkin ammattijournalistit kalpenemaan, keskinkertaisuuksista puhumattakaan. Tiedon ja mielipiteiden julkaisun monopoli on kaatunut. Vaikka lähdekritiikkiä on käytettävä enemmän kuin koskaan, informaatio on demokratisoitunut ja usein yksilöivä lähdekritiikki ilmestyy nopeasti suoraan uutiskommentteihin.

Henkilökohtaisesti en usko että Pullisen motiivi on yleisten, typeryyksiä suoltavien häiriköiden hiljentäminen. Ketään ei kiinnosta paatos ja lisäksi Nyt-liite käyttää jo ennakkotarkistusta ja -moderointia julkaistaville kommenteille jolloin helposti tunnistettava höyryäminen on vaivatonta karsia pois.

Sen sijaan uskon, ja jopa väitän, että Pullisen ja hänen kollegojensa motiivina on kritiikin vaimentaminen. Kaukana ovat ne ajat jolloin toimituksella oli absoluuttinen valta päättää minkä sisältöisiä ja millä tavoin kirjoitettuja uutisia ja mielipidekirjoituksia lukijoille seuraavaksi tarjoillaan. Painetun median kulta-aikana kukaan ei saanut sanaansa yleisesti kuuluville jos toimitus päätti toisin. Verkkosivuston kommenttien moderointi on työkalu samaan suuntaan, mutta sisältää suuren riskin että täysin aatteellinen moderointitapa aiheuttaa nopeasti erittäin näkyvän vastareaktion, hämmästyksen noustessa mikäli sensuuria harjoitetaan aatteellisin painotuksin. On niin paljon helpompaa estää kommentointi kokonaan ja yrittää selitellä se parhain päin kuin huomata että ammattimaisena palkattuna toimittajana kirjoitettu artikkeli on niin reikäinen että se hukkuu uutiskommenttien sisältämään lähdekritiikkiin.

En omakohtaisesti välttämättä kaipaa Nyt-liitteen kommenttikenttää, muutoin kuin nopeasti läpi vilkaistavana kokonaisuutena viitteistä artikkelin sisällön vastaisiin tai joskus niitä tukeviin perusteluihin. Joskus ehkä huumoripaketiksi, niin mielipuolisen paatoksen kuin kuivan oivaltavien kuittausten osalta. Pieni, vaikeasti täysin hallittava filtteri sille että toimittaja ei ehkä olekaan miettinyt vaivalla kirjoittamaansa artikkelia loppuun asti tai kirjoittanut sen näkökulmasta jonka vedenpitävyys on keskimääräisen keittiölävikön tasolla.

Ottaen huomioon mitä journalismi HS:n tapauksessa valitettavan usein tarkoittaa, ja sen huomaa helposti lukemalla läpi esimerkiksi pääkirjoitukset, kolumnit ja aihepiireiltään hiemankaan kiistanalaisia aiheita käsittelevät uutiset, ei voi välttyä vaikutelmalta että toimittajilla alkaa nousta todellinen konkreettinen paniikki omasta ammattitaidostaan ja kyvystään ylläpitää jo pitkään hämärtynyttä rooliaan tiedonvälittäjinä. Jopa mielipidejohtajina, jos kyseinen, aiemman presidenttimme ajatuspoliisin synonyyminä käyttämä kielikuva tässä viiteyhteydessä suvaitaan.

Jokainen kirjoittaa omista lähtökohdistaan, oman elämänkokemuksensa ja maailmankuvansa pohjalta. Niin minäkin; en ole mikään poikkeus. Kuitenkin kritiikin merkityksellinen tekijä on miten esittämänsä asian perustelee, tai vähintään herättää kysymyksiä joihin esitetyt johtopäätökset ja vastaukset eivät ole ristiriidassa päinvastaista osoittavien faktojen kanssa. Raja on usein hiuksenhieno ja huolimaton astuu sen yli huomaamattaan tai jopa aliarvioimalla yleisönsä tahallaan.

Viimemainittu on osoittautunut kaupallisen median vuosisatoja harjoittaman mielikuvamuokkauksen jatkuvuuden suurimmaksi kompastuskiveksi. HS ja erityisesti Nyt-liite ovat sen seurauksena kontallaan lähes päivittäin, mikä ei luo kovinkaan uskottavaa kuvaa painetusta mediasta jonka alallaan tulisi toimia maan suurimman päivälehden edellyttämällä tavalla.

Lähdekritiikin mahdollisuuden pysyvä vaimentamisyritys noudattaisi toisaalta jo omaksuttua ja harjoitettua linjaa, vaikkei monellekaan sitä välttämättä tule ikävä. Vaihtoehtoisia julkaisutapoja nykymaailmassa on riittämiin.

Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.