Olenko minä rasisti?

Jollei joku olkinukkea ”argumentikseen” etsivä imbesilli kuitenkin ennenpitkää irrottaisi sitä asiayhteydestään huomioimatta tämän artikkelin koko sisältöä, vastaisin todellakin kyllä. En edes yritä kuvitella kaikkien ihmisten olevan samanlaisia, riippumatta heidän etnisyydestään, taustastaan, historiastaan, kasvuympäristöstään tai muistakaan tekijöistä. Ihmiset eivät ole tasapaksua, tasapäistettyä väkinäisesti hymyilevää kuvakirjamassaa niinkuin eräät muutoinkin yleistämiseen taipuvaiset piirit yrittävät esittää.

Ja se erilaisuus on loistava asia. Asia joka tekee meistä kaikista ihmisiä, yksilöitä. Oli se erilaisuus sitten ulkoista tai sisäistä, sillä ei ole mitään merkitystä; en edes haluaisi elää maailmassa jossa ihmiset ovat toistensa klooneja, pakotettuna tai massasieluisuuttaan kuin samasta muotista tulevia ummikoita jotka saavat sätkyn kohdatessaan omasta yksisilmäisestä maailmankuvastaan poikkeavaa ulkoista tai sisäistä eroavuutta. Viimemainitulla tarkoitan tietenkin mielipiteitä, jotka ovat olleet paljon rankemman kollektiivisen ajatuspoliisitoiminnan ja hysteerisen ajojahdin kohteita jo pitkään, vieläpä viralliseksi totuudeksi ja käytännöksi masinoidusti. ”Väärän” tai edes sellaiseksi tulkittavissa olevan mielipiteen esittäminen on varmin ja nopein tapa saada niskaansa lauma tasapäistäjiä, jotka uskovat haloslaiseen mielipidejohtajuuteen raahaamalla vääräuskoiset mediasirkuksen ja mielenosoitusten kautta käräjille ottamaan tuomioita ”vihapuheesta”.

Se erilaisuuden suvaitsemisesta. Itseään erityisesti suvaitseviksi kutsuvat eivät äärimmäisellä herkkänahkaisuudellaan ja ahdasmielisyydellään ainakaan nk. johda itse edestä eivätkä esimerkkiä näyttämällä.

Mutta mitä rasismi, ihmisten erilaisuuden huomioinnissa, todella on? Stereotypia sisältää klaanijäseniä kaavuissaan rakeisella mustavalkoisella kaitafilmillä, puolentoista sukupolven takaisia kylttejä amerikkalaisissa busseissa ja vessoissa, puolen sukupolven takaisia vastaavia RSA:sta, humalaisia kaljupäisiä uuskansallissosialisteja riehumassa puukot ja puntarit kourassaan ja kaiken muunkin minkä kanssa nk. suvaitsevaisto haluaa vetää yhtäläisyysviivat keneen hyvänsä joka kysyy miksi edes kymmenen vakavan rikoksen jälkeen tikkurilan värikartta vaikuttaa päättävän miksei taparikollisiakaan lähetetä postimerkki p*rsiissä takaisin siihen savimajaan josta heidät on veronmaksajien varoilla tuotettu rikastamaan Vuosaarta. Ihan kuin konkreettisiin yksilöityviin ongelmiin olisi kollektivisoitu ja vedenpitävä patenttivastaus leimaamalla kysyjä Adolf Eichmannin pikkuserkuksi.

Todetessani avoimesti että ihmiset todella ovat erilaisia, törmään usein vastaavaan mentaliteettiin, joka on ennemmin paniikkireaktio virallisesta totuudesta poikkeavasta ajatusmallista kuin mitään rationaalista. Ihan kuin sen perusteella muka haluaisin lynkata kaikki keskimääräistä vehnänvaaleaa hämäläistä tummemmat ja poltella parit ristit odotellessa. Karseaa hevonp*skaa jonka esittäjät jopa odottavat argumenteillaan, eli niiden kirvelevällä puutteella, olevan jotakin painoarvoa realiteetteihin.

Rasismini on suomennigerialainen kummityttöni, oikeammin nykyään jo täysi-ikäinen nuori nainen, joka on ihan loistava tyyppi ja täysin perheenjäsen siinä merkityksessä kuin lähisukulainen vai voi olla. Rasismini on parhaita pitkäaikaisia kavereitani; kiinalainen kaverini jonka kanssa Los Angelesia kierrellessä herätimme hysteerikoissa pahennusta kutsumalla toisiamme nimillä chink ja honky, nauraen itsemme tärviölle ihmisten ahdasmielisyydestä. Afrikkalainen tuttavaperhe jonka kanssa Helsinkiin tutustuessa hämmästystä herätti se että sana ”kaffir” on omiaan aiheuttamaan lähinnä nukkavieruissa, laitapuolen kulkijatartyyppisissä ruskovillaälyköissä psykoottisia kohtauksia. Matinkylän jäähallin vahtimestarin – aidosti yönmusta mies jonka olin työllistänyt toisaalla aiemmin – innostunut hihkaisu ”HENRI!!”, yhdistettynä äijähalaukseen ja kuulumisten vaihtoon. Ihan vain harvoina esimerkkeinä siitä että vaikken virallisen totuuden airuiden painostuksesta huolimatta yritä kuvitellakaan ihmisten olevan samanlaisia, kaavun ompelemiseen, hakaristihihanauhoihin pukeutumiseen ja ristien sytyttelyyn on rapeahko sävyero.

Erilaisuus on loistava asia. Erilaisuuden kiistäminen on sairaalloista ahdasmielistä maailmankyläsontaa, joka toimii vain itseriittoisen ylevää, pakkovaltaista tarkoitustaan vastaan.

Toisaalta taas k*sipää on k*sipää etnisyydestään riippumatta. Joskus jopa tuntuu siltä että yksi sosiaalietuusperusteisen maahanmuuton suosimisen taustoista on puhaltaa savuverhoa paljon laajemman kotoperäisen sosiaalietuusongelman ja sen aiheuttaman kansantaloudellisen katastrofin peittämiseksi. Se kuitenkin on varmaa että etnisyyden ei missään olosuhteissa tule olla syrjinnän ohella suosimisenkaan peruste, millään tavoin eikä missään mittakaavassa. Se jos mikä on nimenomaan sitä rakenteellista rasismia joka on kitkettävä kaikissa muodoissaan yhteiskunnan perusperiaatteista juuriaan myöten.

Rasismikorttia heilutellaan leimaavassa merkityksessä hälyttävän usein, yleensä silloin kun sen heiluttelijalta ovat konkreettiset argumentit loppuneet ja heidän heikko itsetuntonsa ei kestä myöntää olleensa väärässä. Tällainen tapaus kulminoitui 28.5.2013, aamuseitsemältä sunnuntaina, poliisipartion ilmestyessä kotiovellemme ja vaatien että luovutamme poikani Antonin metsästysaseet väliaikaista haltuunottoa varten.

Asiaa selvitettäessä ilmeni, että Anton oli maantiedon tunnilla esittänyt varsin kattavan ja yksilöivillä faktoilla perustellun kommentin kehitysavun aiheuttamista ongelmista erityisesti itäisessä ja kaakkoisessa Afrikassa, asettaen opettajan esittämät blankettinäkemykset avustusvarojen lisäämistarpeesta objektiivisesti kyseenalaiseen valoon. Tämä oli ollut hyvin vasemmistolaisena tunnetun, mm. Greenpeacen propagandaa opetusmateriaalina käyttävän opettajan, Tarja Holthoerin, itsetunnolle liian kova pala nieltäväksi ja koska hän ei kyennyt vastaamaan argumentteihin millään tasolla, hän oli ilmiselvästi katkeroitunut ja lähtenyt kostamaan tietotaidonsa puutteen ja kannattamiensa aateellisten näkemysten aiheuttamaa nöyryytystä luokan edessä.

Holthoer oli kertonut Lauttasaaren Yhteiskoulun lukion senaikaiselle rehtorille, Jorma Kreiville, että Anton on väkivaltainen rasisti, ja puhunut kaksi samalla luokka-asteella olevaa, Holthoerin radikaalia vihervasemmistolaista agendaa tukevaa tyttöä antamaan anonyymit ”todistuksensa” asiasta. Kreivi puolestaan, koulu- ja lastensuojelulainsäädäntöä rikkoen, laiminlöi täysin yhteydenoton siihen aikaan alaikäisen oppilaan vanhempiin, ja teki ilmoituksen Helsingin Poliisilaitokselle. Tämän seurauksena virka-apupyyntö Länsi-Uudenmaan Poliisilaitokselle lähti välittömästi ja poliisin saamien virheellisten tietojen perusteella väliaikainen haltuunotto tehtiin. Kreivi kun oli väärinkäyttänyt haltuunsa saamaa luottamuksellista tietoa Antonin metsästysharrastuksesta ja kilpa-ammunnan valmennuksesta – liikuntatuntien korvaamisen valmennustunneilla ampumaradalla sekä metsästysmatkoja varten haetut lomapäivät koulusta.

Holthoerin poliisille antama lausunto Antonista oli suorastaan kornia luettavaa. Sen sisältö oli vainoharhaista, vihaa tihkuvaa valehtelua, jota lääketieteellisesti ottaen voi pitää lähinnä tarkoitushakuisena houreiluna. Kreivikin antoi samansuuntaisen lausunnon, minkä ällistyttävin puoli oli siinä ettei hän koskaan ollut tavannut Antonia.

Rasismisyytökset saivat mielenkiintoisen käänteen. Antonin paras kaveri koulusta kun sattui olemaan läntisestä Afrikasta kotoisin oleva nuorimies jota ei ulkoisen olemuksensa perusteella voi edes kuvitella arjalaistyyppiseksi. Koulukaverien joukossa oli myös pari muuta afrikkalaistaustaista, jotka saivat Antonin kanssa Kreiviä ja Holthoeria ilkkuvaa riemua rasismisyytöksistä kummunneista vitseistä. Tapauksesta tuli aikamoinen farssi, Holthoerin masinoima hanke leimata Anton ”rasistiksi” meni niin täydellisesti pieleen kuin vain totuuskomissiotyyppinen perätön ja keksitty kosto voi ikinä mennä. Poliisi palautti Antonin aseet pari kuukautta myöhemmin, pahoitellen että perättömän ilmiannon vuoksi näin oli tehty, ja ainoa varsinainen haitta oli kaurispukin kevätjahdin sekä ulkomaille suunnitellun metsästysreissun peruuntuminen.

Jorma Kreivi on sittemmin vähin äänin kadonnut LYK:n rehtorin tehtävistä, mutta huolestuttavaa on että Tarja Holthoer jatkaa edelleen opettajana. On suorastaan järkyttävää että kyseisen tyyppinen ihminen, joka jo todistetusti on käyttänyt perättömiä rasismisyytöksiä oman egonsa pönkittämiseen, on missään ammatillisissa tekemisissä teini-ikäisten nuorten kanssa ja vieläpä opetustoimessa mikä edellyttäisi asiallista käyttäytymistä ja objektiivisten tosiasioiden sisäistämistä. Puhumattakaan aatteellilsesti samanmielisten alaikäisten nuorten masinoimisesta ”todistajiksi” valheilleen.

Niin helppoa kuitenkin on väärinkäyttää yhteiskunnan järjestelmää tänä päivänä, keksimällä omasta päästään rasismisyytös löyhillä, tosiasioihin täysin liittymättömillä verukkeilla ja sanojen tahallisella väärintulkitsemisella.

Hirvittävintä on että järjestelmä on kieroutunut tukemaan tällaista toimintaa. Tässä tapauksessa edes koulun toimintaa johtava hallitus ei ole ryhtynyt toimenpiteisiin, ei väärinkäytösten eikä tarvittaessa edes väärinkäyttäjän toiminnan lopettamiseksi koulussa. Näennäisesti virallisen totuuden mukaista, keinoja kaihtamatonta toimintaa painetaan villaisella vaikka kattava dokumentaatio tapahtuneesta on poliisin asiakirjoissa olemassa eikä tapauksen laadusta ole tulkinnanvaraa.

”Rasisti” -sana on huudettu, joten vastuu on siirtynyt kuulijalle ja ennenkaikkea perusteettomien syytösten uhrille. Syyttelijällä ei näytä olevan vastuuta. Koska ”rasisti”, minkä jälkeen hyssyttely riittää vaikka kuinka pieleen olisi mennyt.

Kategoria(t): Lainsäädäntö, Ministeriöt, Perusoikeudet, Vihreät Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.