Työllistämisen perusteet

Keskustelu työstä on Suomessa mielenkiintoisella pohjalla. Monesti tuntuu oudolta että kaikki tuntuu keskittyvän nk. kolmikannan eli poliittista johtoa edustavien ministeriöiden, ammattiliittojen ja elinkeinoelämän keskusliiton välisten kabinettineuvottelujen tuloksiksi, joihin johtaneista keskusteluista harvoin jos koskaan julkaistaan yksityiskohtia.

Käytössä on jonkintasoinen sanelupolitiikka jolla ei pelkästään luoda puitteita työmarkkinoille vaan kriminalisoidaan niistä poikkeaminen myös aina kun molemmat tosiasiallisen työsopimuksen osapuolet niin haluaisivat tehdä.

Olen toiminut yrittäjänä suhteellisen pitkään, reilut 20 vuotta, mikä on lähinnä jatkumo perheen yrittäjätaustalle jossa jokainen sukupolvi on 1900-luvun alusta asti perustanut itse omat yrityksensä. Edeltävän sukupolven kokemuksista oppineena olen välttänyt toimimista työvoimavaltaisilla aloilla Suomessa. Hyvästä syystä.

Periaatetasolla työsopimus on yksinkertainen. Työntekijä antaa oman työpanoksensa työnantajan käyttöön ja saa siitä korvauksena palkan. Siinä ei ole mitään epäselvää. Ehdoille kuitenkin on huomattava määrä rajoituksia ja vaatimuksia, jotka on rakennettu olettamasta mikä piti pitkälti paikkansa 1800-luvun teollistumisen aikaan ja osittain edelleen tietyissä suuryrityksissä ja konserneissa. Kaikki lähtee siitä että työntekijä on epäsuhteisessa asemassa työnantajaan nähden ja täten on oikeutettu erinäiseen määrään erityisetuuksia.

Hyvin suuressa osassa työsuhteita kyseinen olettama on kääntänyt tasapainon täysin päälaelleen. Muutaman tai edes muutaman kymmenen hengen pk-yritys ei ole mikään kasvoton konserni jolla on mahdollisuus pelata keskiarvoilla. Yksilötasoinen tekijä on huomattava ja mikäli käy niin että yritykseen pesiytyy yksi tai pari järjestelmää ja sen epäsuhtaolettamaa hyväksikäyttävää työntekijää, ongelma helposti järkyttää koko yrityksen toimintakykyä ja taloutta. Olen itsekin oppinut asian kantapään kautta ja vaikka pidän itseäni objektiivisesti kohtalaisena ihmistuntijana, olen suhteellisen vähäisellä otannallakin joutunut tekemisiin muutaman tähän kategoriaan kuuluvan henkilön kanssa.

Ilmiselvimmät tapaukset ja useimmat teeskentelijät karsiutuvat jo työhaastattelussa, mutta järjestelmä suorastaan kannustaa hankkiutumaan ensin palkkalistoille ja sen jälkeen käyttämään sen lukuisia pakkoja ja porsaanreikiä hyväksi.

Olen aika tyypillinen sarjayrittäjä. Olen toiminut useilla eri aloilla, perustamalla yrityksen, kasvattamalla sen toimintaa ja myymällä sen toimintoineen sopivan hetken ja tarjouksen tullen. Pahimmillaan se on tapahtunut lopettamisilmoituksella, konkurssia en ole koskaan tehnyt koska olen oppinut olemaan roikkumatta yrityksessä jos pitkän tähtäimen taloustilanne ei näytä kannattavalta. Parhaimmillaan yrityksen myyntiarvo on ollut huomattava.

Se kaikki on tarkoittanut sitä etten ole laskenut työtuntejani vaan viettänyt pitkiä päivä ja öitäkin töissä. Ollut maksamatta itselleni palkkaa jopa vuosikausiin pitääkseni kasvavan yrityksen omavaraisuusasteen kunnossa ja maksaen palkat ja kaikki lakisääteiset etuudet työntekijöilleni. Samaan aikaan yrityksillä ja aina välillä omissa nimissänikin on ollut huomattavia lainoja, joiden korot ja lyhennykset juoksevat ja joiden maksukyky on riippunut yrityksen liiketoiminnasta. Niillä on maksettu yrityksen tuotantovälineet, joiden avulla liiketoiminta pyörii kunnes ne on liikevoiton myötä mahdollista maksaa pois ja tehdä yrityksestä velaton.

Absurdeimmat tapaukset mihin olen törmännyt ovat joidenkin mielestä itsestäänselvyys ja saavutettu etu. Erään yritykseni erittäin tuottavan vuoden ja ns. exitin hetkellä, kun ostaja toiminnoille oli neuvottelupöydässä ja vuosien työn tulos vihdoin syntymässä, eräs nuorehko opistokoulutettu ja liiton luottamusmieheksikin halunnut työntekijä saapui keskustelemaan. Hänen mielestään, koska yrityksen työntekijät ovat tehneet hyvän vuoden tuloksen, minun pitäisi korvamerkitä osa kauppasummasta jaettaviksi bonuksiksi. En voinut kuin kysyä onko hän saanut täyden palkkansa, moniviikkoiset kesälomansa, pekkaspäivänsä, sairauskuluvakuutuksensa ja muut etunsa niillä määritellyillä työtunneilla mitä hän on tehnyt, niiden kolmen vuoden aikana kun yritys kasvoi tekemättä euroakaan (markkaakaan) voittoa ja jolloin mm. kotini oli yrityslainojen sekä henkilökohtaisten, yritykseen sijoittamieni lainojen vakuutena. Jolloin tein yli puolet enemmän työtunteja kuin hän, ilman lomia ja nostamatta itse palkkaa. Lyhyen nyökkäyksen jälkeen hän jatkoi marxilaista manifestiaan tuoton tasajaosta. Suosittelin että hän siinä tapauksessa perustaa oman yrityksensä ja kokeilee miten kullan vuoleminen häneltä itseltään onnistuu miljoonavelat niskassa ja omalla vastuulla. Ei mennyt jakeluun. Jotkut näemmä eivät oikein ymmärrä riskinoton ja pitkän tähtäimen ansaintamallin riippuvuutta toisistaan.

Toinen erityisesti mieleenjäänyt tapaus oli kun lähdin erityisen solidaarisesta periaatteesta liikkeelle ja rekrytoin TE-keskuksen työkokeiluohjelman kautta, joka tähtää pitkäaikaistyöttömien työllistymiseen. Sen kautta, tarkalla seulalla, on löytynyt aivan erinomaisia työntekijöitä joita edelleenkin työskentelee yrityksessäni vakituisilla sopimuksilla ja annan mielelläni ihmisille mahdollisuuden jota he eivät todennäköisesti muualta saa. Muutamien viikkojen alkuhuuman jälkeen lupaavalta joskin jatkuvaa ohjausta vaativalta vaikuttava työntekijä alkoi oireilla jättämällä työnsä tekemättä, viettäen yhä kasvavan määrän aikaa somessa työajalla ja hänelle annettu etätyömahdollisuus osoittautui fiaskoksi. Jouduin itse paikkaamaan hänen tehtäviään jatkuvasti ja kirsikka kakun päällä oli viikottainen palaveri johon hän kieltäytyi saapumast koska hänellä oli ”muuta tekemistä”. Tämän lisäksi hän alkoi uhota liiton juristeilla, mikä loppui vasta kun muistutin että kyseessä on työkokeilu ja jo hetken aikaa todennäköiseltä vaikuttanut hänen palkkaamisensa vakituiseen työhön siirtyi ajatuksenakin nyt roskiin.

Jos olisin erehtynyt palkkaamaan hänet tai kenet hyvänsä hänen kaltaisistaan, tilastomatemaattisesti katsoen kymmenistä tuhansista ihmisistä, ongelmien ja tappioiden määrä olisi ollut välittömästi huomattava. Irtisanomissuoja jopa tällaisissa tapauksissa ei eroa pk-yrityksillä suuryritysten vastaavasta. Omakustanteinen, kalliista vakuutuksista osittain korvattava asianajaja ei välttämättä pärjää ammattiliittojen verosubventoidulle juristiarmeijalle, erityisesti kun liittojuristeilla on jatkuva ja merkittävä rooli lainsäädännön lobbaamisessa heidän kannaltaan edulliseksi. Tähän käytetään runsaasti voimavaroja toistelemalla mantraa valtavista suuryrityksistä ja umpirehellisestä ”sorretusta” työntekijästä, vaikka todellisuus on useimmiten pk-yritys vastaan liiton resursseja täysimittaisesti hyödyntävä ”työntekijä”.

Työllistäminen on yksinkertaista matematiikkaa. Työntekijän tuoma arvo eli faktinen tuotto yritykselle on oltava suurempi kuin kaikki yhteenlasketut työllistämiskulut. Tämä kerroin on nykyisellä saavutettujen etujen, verojen, veroluonteisten maksujen, eläkemaksujen, pakollisten kulujen, työntekijän ylläpidon vaatimien infrastruktuurillisten resurssien ja tuottavuuteen vaikuttavien tekijöiden kuten sairaslomien, niiden loma-aikaisten pidennysten, äitiyslomien jne. kertoimella pyöreästi 300% nettopalkkaan nähden. Siis 2000€ kuussa nettona ansaitsevan työntekijän on tuotettava minimissään noin 6000€ lisäarvo ja silloinkin katteesta ei jää vielä mitään työllistävälle yrittäjälle, joka kantaa kaikki liiketoiminnan riskit.

Jos liiketoiminta mistä syystä hyvänsä ei tuotakaan mainittua voittoa, kaikki kustannukset on silti maksettava tai pääsee tekemisiin palkkaturvan byrokratian kanssa. Sitäkään en ole onneksi koskaan kokenut.

Lienee aika selvää miksi suhtaudun työvoimavaltaisiin aloihin hyvin varauksellisesti. Yhtä selvää lienee sekin miksi työllistämishalukkuus on heikko kaikissa tapauksissa kun työvoiman palkkaaminen ei ole aivan välttämätöntä. Samoin toimialapalvelujen käyttö, joka on ainoa tapa minimoida ongelmatyöntekijän aiheuttama huomattava juridinen ja tuotannollinen riski. Nollatuntisopimuksetkin, koska työntekijää on aivan järjenvastaista pitää toimettomana silloin kun tuottavaa tai edes hyödyllistä tehtävää ei ole. Lisäksi oheiskulujen kokonaismäärä asettaa riman työntekijän ja hänen tehtävänsä tuottavuudesta niin korkealle, että merkittävä osa työvoimasta on kaikkien kolmikannan kautta säädettyjen pakkojen seurauksena työllistämiskelvotonta. He eivät koskaan pysty tekemään työtä joka tuottaa monta tuhatta euroa kuussa, mikä sekään ei vielä riitä muuhun kuin heidän omien työllistämiskustannustensa maksamiseen. Puhumattakaan että työstä syntyisi muuta konkreettista kansantaloudellista hyötyä kuin heidän pitämisensä pois verosubventoidusta, valtion budjettia rasittavasta kortistosta.

On niin helppoa istua ilmastoidussa kabinetissa ja päättää palkankorotuksista, samalla kun palkan tosiasialliset maksajat joutuvat liiketoiminnallaan ansaitsemaan korotukseen vaadittavan rahan joka ikinen kuukausi. Hieman kuin varaton pummi laatisi miljoonatestamentin kolmannen osapuolen varoista maksettavaksi. EK ei ole juuri minkäänlainen vastavoima vaikka yrittääkin suitsia pahimpia ja älyvapaimpia vaatimuksia omista lähtökohdistaan.

Sopimusvapautta ei faktisesti ole. Ei vaikka työnantaja ja työntekijä molemmat omasta vapaasta tahdostaan haluaisivat tehdä yleissitovasta työehtosopimuksesta täysin poikkeavan työsopimuksen. Saavutetuista eduista ei myöskään voi tinkiä joutumatta SAK:n juristiarmeijan maalitauluksi.

Kokonaisuus näkyy kahdessa asiassa: alati kasvavissa työttömyysluvuissa (oikeammin työllisyysasteen, yksityisellä sektorilla 49.7% työvoimasta) sekä työvoimavaltaisten alojen työllistävien yritysten siirtymisessä ulkomaille.

Onko Suomella tosiaan varaa ylläpitää verovaroin tuettua, ulkoparlamentaarista mutta siitä huolimatta jopa lainsäädäntötasoista valtaa käyttävää ammattiliittojärjestelmää, joka vuosi vuodelta kasvattaa ”tinkimättömiä” saavutettuja etuja kuin romunkeräysvimmainen dementikko pahvilaatikoita? Erityisesti kun muistetaan, että koko AY-liikkeen asema päivänpolitiikassa on alunperin italian Fasci-puolueen masinoima keino käyttää absoluuttista valtaa ilman minkääntasoista poliittista vastuuta.

Jotkut ovat sitä mieltä että kaikki työntekijät olisivat muka velkaa AY-liikkeen saavutuksille. Kun katsotaan kuinka moni on itse, omilla saavutuksillaan ansainnut paljon paremman palkkatason ja työehdot kuin mitä TES-pakkopulla sanelee, ja yhdistetään asiaan vapaus valita työpaikkansa toisin kuin sosialistisissa keskusjohtoisissa valtioissa, voi hyvällä syyllä todeta että ainoat henkilöt jotka ovat mitään ”velkaa” ovat työnsä arvoon nähden ylipalkattuja TES-minimillä työskenteleviä, ja ne joille he faktisesti ovat velkaa ovat kaikki työttömät joita TES-minimien seurauksena ole mahdollista palkata. Sekä tietenkin heidän elämisensä kustantavat veronmaksajat, heidän euromääräisesti maksamien summien progression mukaisella kiitollisuudenvelalla.

Kategoria(t): Lainsäädäntö, SDP, Valtiontalous, Vasemmistoliitto, Vihreät. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.