Hyväosaisuutta ei ole olemassa

Eduskuntavaalien jälkeinen uuden hallituksen muodostaminen ja hallitusohjelman lukkoon lyöminen on loppusuoralla. Pitkästä aikaa vaikuttaa siltä että suunta mihin Suomea viedään on oikeampi kuin vuosikymmeniin ja vaikkei kansantalouden järkeistämistä poliittisesta ja ulkoparlamentaarisesta nykyisten ja tulevien pienpuolueiden vastustuksesta johtuen olekaan toteutettavissa kerrasta, suurehko osa hallitusohjelmasta on huomattavan terveellä pohjalla.

Suurin osa vastustuksesta keskittyy sosialistiseen retoriikkaan. Mediassa nähdään päivittäin kitkeriä kommentteja siitä, miten ”huono-osaisilta” ”leikataan”, esittäjänä on yleensä äänivähemmistön edustaja joko pienpuolueesta, desanttityyppinen veto omasta syystään syrjäytyneeltä kolmen suurimman puolueen edustajalta kuten tänään Keskustan Seppo Kääriäiseltä, tai parlamentarismin ulkopuolelta keinotekoisella lakisääteisellä erityisasemalla puhuva taho kuten ammattiliittojen uhoaminen ”väärästä” vaalituloksesta seuraavilla kiusantekotyyppisillä lakoilla.

Kuitenkin koko ajan puhutaan sellaisen rahan jakamisesta jota faktisesti ei ole olemassa, eikä ole ollut edes silloin kun sen jakamisesta on päätetty. Sen sijaan että jo aiemmin olisi kyseenalaistettu valtion eläminen yli varojensa, vaalilupauksia ilmaisesta rahasta on rahoitettu valtion syömävelalla. Näiden jakovaraksi ja tulonsiirroksi mainostettujen (ilmeisesti edes Suomen vasemmisto ei enää kehtaa puhua aidosta sosialismista) saavutettujen etujen kyseenalaistaminen aiheuttaa niitä vaativissa primitiivireaktioita. Kyse on tosiasiallisesti siitä, että raha otetaan useina erityyppisinä veroina ja veroluonteisina maksuina pois sen ansainneelta ja annetaan poliittisin perustein niille, jotka sattuvat osumaan sen saajiksi määriteltyyn demografiseen ryhmään, ilman mitään velvoitetta ja vastiketta. Tästä ”ilmaisesta” rahasta on tullut kuuma peruna, sen saajien muututtua lievästi sanottuna ylimielisiksi, periaatteella että jos he aiemmin ovat saaneet ansiotonta taloudellista etua veronmaksajien kustannuksella, edun on säilyttävä hamaan tulevaisuuteen vaikka se jouduttaisiin rahoittamaan valtionvelalla niinkuin nyt tapahtuu.

Tämä on johtanut aivan käsittämättömän mittakaavaiseen valtion ja kuntien menojen kasautumiseen. Mitään ei ole voitu kyseenalaistaa, eräiden tahojen jauhaman saavutetujen etujen hokeman peittäessä terveen järjen ja talouden realiteetit, ja samaan aikaan samat tahot ovat onnistuneet ujuttamaan aina vain lisää oman poliittisen agendansa mukaisia menoja jokaiseen valtion tulo- ja menoarvioon.

”Leikkaus” on väärä sana. Se antaa periksi käsitteelle että absurdi saavutettujen etujen kasaaminen olisi muka kelvollinen normi ja nettosaajat olisivat jollakin verukkeella ansainneet ikuisen nautintaoikeuden veronmaksajien lompakoihin. Kuten todettu, valtion tehtävät ovat hyvin selkeät. Järjestyksenpidon, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen ovat yleisesti hyväksyttäviä kulueriä joista ei kuulukaan tinkiä. Ne muodostavat kuitenkin huomattavan pienen murto-osan julkisen sektorin menoista, yhteenlasketusti alle kolmanneksen vaikka sosiaali- ja terveysministeriön budjetti onkin taitavasti sekoitettu sopaksi josta on työlästä erottaa leikkausjonojen rahoitusta Kelan harkinnanvaraisista.

Yleinen iskulause on ”ostovoima”. Nettosaajien ostovoimasta ollaan keinotekoisen huolissaan, samaan aikaan kun veronmaksajien ostovoimalle viitataan kintaalla. Tuilla eli muiden kustannuksella elävistä on tehty kuluttajia joiden varaan olisi dystooppisesti laskettava kansantaloutta, samaan aikaan kun rahan faktisesti ansaitsevat eli koko materiaalisen hyvinvoinnin luovat työntekijät ja yritykset verotetaan niin järkyttävällä tavalla että pako ulkomaille on monilla täyttä todellisuutta.

Yksi pahimmista kuoliniskuista Suomen taloudelle oli viimeisen punamultahallituksen vuonna 2007 läpiviemä yhteisöverojen vähennysoikeuden poisto pääomatuloista. Avoir fiscal, niinkuin käsite tunnetaan, mahdollisti jokseenkin järjellisen veroasteen työllistävien yritysten pääoman liikkuvuudelle eli sen siirtymiselle vanhentuvien alojen yrityksistä uusiin, kasvaviin ja tuottavampiin yrityksiin. Verotettu raha ei tuota kertakaikkiaan mitään ja nykyinen, minimissään 44% kokonaisveroaste on ollut omiaan kuristamaan pääoman työllistävän vaikutuksen. Viimeiseen kahdeksaan vuoteen on mahtunut paljon muutakin typerää, mutta kokonaiskuvaa katsoen kyseinen virhe on ollut suurin. Suomessa työllistäminen ei muutoinkaan ole halpaa eikä useimmiten edes kannattavaa, mutta tämä yhdistettynä samalle ajanjaksolle osuneisiin, ulkoparlamentaaristen toimijoiden (kolmikanta) lobbaamiin, yhteensä yli 27% pakollisiin palkankorotuksiin on katkaissut kamelin selän. Euroa valuuttana syytetään ongelmista, mikä pitää paikkansa vain niiltä osin että täysin kestämättömiä palkkojen korotuksia ei ole enää mahdollista nollata devalvoimalla koska vastaavia saavutettuja etuja ja jokavuotista änkyröintiä ei useimmissa euromaissa vaadita eikä harjoiteta.

Palkankorotus on mukava asia, mutta reaalitaloudessa sen mahdollisuuskin on riippuvainen vain tuottavuudesta. Poliittisesti masinoitu palkankorotus ilman tulkinnanvaraa tai edes muuntyyppisen sopimuksen mahdollisuutta johtaa väistämättä siihen että yhä kasvava määrä työntekijöitä muuttuu työllistymiskelvottomiksi. Heidän tuottavuutensa ei vastaa pakollista minimipalkkaa ja työllistävän yrityksen tehtävä ei todellakaan ole leikkiä sosiaalitoimistoa tappiollisesti. Kaunistellut ja jopa tohtoroidut työttömyysluvut kertovat paljon tästä realiteetista.

Suomi on täydessä pattitilanteessa. Pääomakato on tosiasia, koska yrityksistä on korkea aika jakaa osinkoina ulos jo vapaata pääomaa jolla ei ole mahdollista tehdä kannattavaa, työllistävää liiketoimintaa. Sitä pääomaa ei suurin surminkaan sijoiteta enää Suomeen, alati kasvavan verotuksellisen riskin pelossa ja sijoituksen suunnataan yhä useammin ulkomaille. Tämä on omiaan laskemaan kotimaisten yritysten osakkeiden noteerattua arvoa ja avaamaan ovet ulkomaisten kilpailijoiden tekemille nurkanvaltauksille.

Suomi sossuttelee itseään parhaillaan hengiltä ja nykyinen hallitus on vaikean tilanteen edessä. Jakovaraa ei kertakaikkiaan ole, sosialismi ei toimi, ja silti tilanne alkaa muistuttaa huolestuttavasti Argentiinan 80-luvun lopun talouskriisiä. Edes valtion rahoitus obligaatioilla ei toimi, matalakorkoinen ja raskaasti lähdeverotettu WC-paperi ei kelpaa sijoittajille ja valtion velkaantumisaste on suorastaan huikea.

Silti toivoa on ilmassa. Valtioneuvostossa on ensimmäisen kerran pitkästä aikaa enemmistö henkilöitä jotka ymmärtävät että raha on ensin ansaittava ennenkuin sen voi jakaa ja että hyvinvointivaltio ilman hyvinvoinnin luovaa työllistävää teollisuutta on jo ajatuksenakin yhtä luokaton kuin marxilainen utopia. Vaikka kannatukseltaan hyvin ansaitussa syöksykierteessä oleva SDP parhaillaan ulkoistaakin luokkasotaansa ulkoparlamentaarisille, verovapautta nauttiville ja muiltakin osin täysin veronmaksajien kustannuksella toimiville ammattiliitoille, kokonaisuus alkaa vihdoin olla paljon järjellisemmällä pohjalla kuin aikoihin. Poikkeuksia tietysti jarilindströmmäisesti on olemassa, mutta toivottavasti ne ovat juuri sitä, vain nopeasti vaihtuvia tilapäisiä säännön vahvistavia poikkeuksia.

Toivoa on, että hyvinvointivaltio palaa oleskeluyhteiskunnasta aidoksi hyvinvointivaltioksi, jossa ohitusleikkauksen jonotusaika on enintään päiviä ja harkinnanvaraisen ”ilmaisen” rahan vähintään kuukausia eikä, kuten tällähetkellä, toisin päin.

Huono-osaisuudesta valittaminen tekemättä yhtään mitään itseaiheutetun tilanteensa korjaamiseksi on toivottavasti pian ohi. Hyväosaisuus kun ei ole mitään osaisuutta vaan huomattavan työmäärän ja taloudellisen riskinoton takana, mistä nykyjärjestelmä palkitsee niin hirvittävällä verorasitteella kuin propagandalla että suurimmat veronmaksajat pääsisivät muka vähällä, samalla kun puoli Suomea elää kirjaimellisesti heidän aikaansaannostensa kustannuksella.

Kategoria(t): Talous. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.