Valikoivaa sananvapautta

On kulunut viitisenkymmentä vuotta siitä kun länsimaissa nähtiin yliopisto-opiskelijoiden huomattava poliittinen ”herääminen”. Se keskittyi lähinnä vasemmistoradikalismin nousuun ja sen ytimessä oli vast’ikään vasemmalle kaapattu rauhanliike, joka keskittyi Vietnamin tilanteeseen yrittäen estää Yhdysvaltain asevoimien käyttöä estämässä maan kommunistista vallankumousta, hieman aiemmin teloitetun Ngô Đình Diệmin hirmuhallinnon jälkimainingeissa.

Taktiikka toimi. Yliopistojen sananvapaus ja opiskelijoiden sekä henkilökunnan mahdollisuus poliittiseen mielipiteen ilmaisuun avautui ennennäkemättömällä tavalla ja sitä alettiinkin hyödyntämään, niin julkaisuissa, tapahtumissa kuin mielenosoituksissakin. Ajan henki ja poliittiset muoti-ilmiöt jättivät konservatiivisen aktivismin vähäiseksi, samalla kun toisella äärilaidalla toiminta oli vilkasta kulminoituen Suomessa mm. Vanhan Ylioppilastalon valtaukseen ja odotuksiin että SDP ja SKDL saisivat jopa yksinkertaisen enemmistön Eduskunnassa, Suomen muuttamiseksi sosialistiseksi valtioksi ja liittämiseksi Neuvostoliiton etupiiriin. Lähimmillään tätä käytiin 1966-1972, 48.43%:ssa.

Nyt tilanne on onneksi rauhoittunut. Moni aikansa sananvapauden airuista on jatkanut poliittista uraansa jopa tämänhetkiseen hallitukseen asti. Voisi siis kaikilta osin olettaa että sananvapaus on Suomessa erinomaisella tasolla niinkuin menneiden vuosien radikaalit eli nykyiset vaikuttajat vaativat.

Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Erityisesti viimeaikoina on paljastunut, että se mitä 60- ja 70-lukujen radikaalit vaativat ei olekaan sanan- eikä edes mielipiteenvapaus, vaan monopoli heidän omien mielipiteidensä julistamiseen, jopa siinä mittakaavassa että mielipiteitä kirjaimellisesti tungetaan ihmisten kurkusta alas ja niistä eriäviä esittäviä henkilöitä leimataan, jopa vainotaan, ilman minkääntasoista oikeusvaltion periaatteisiin kuuluvaa suojaa.

Vastaavaa oli havaittavissa yliopistomaailmassa jo 1990-luvulla kun opiskelin Suomessa. Suuri osa professuureista oli täytetty henkilöillä joiden taustalta löytyi vuosikausia kestänyt toiminta väkivaltaisina vasemmistoradikaaleina ja jotka hyvin estottomasti muuttivat luentojaan tilaisuuksiksi käyttää hyvin ennalta-arvattavia poliittisia puheenvuoroja varsinaisen opetuksen sijaan. Ensimmäisinä vuosina argumentoin mielelläni vastaan käyttäen faktoja, mutta myöhemmin en useinkaan jaksanut vaivautua, koska ”väärien” mielipiteiden esittäminen teki kiitettävien kurssiarvosanojeni ylläpitämisen tavallista työläämmäksi. Professorit onneksi oppivat varomaan pahimpia ylilyöntejä kuulteni, huomattuaan että olin varsin teräväkielinen, otin selvää faktoista ja vastineeni heidän paatokseensa sai koko luentosalin repeämään nauruun heidän väitteilleen.

Akateeminen maailma on tietyllä tavalla institutionalisoitunut. Suomi on vain jäävuoren huippu, samalla kun Yhdysvalloissa on enemmän sääntö kuin poikkeus että jopa huippuyliopistojen opettajakunnassa muita kuin vasemmistolaisesti ajattelevia henkilökunnan jäseniä vainotaan järjestelmällisesti. Aiheesta on runsaasti eri oikeusasteiden käsittelemiä tapauksia, joihin ikäänkuin ylimääräisenä loukkauksena on liitetty ehto etteivät vahingonkorvauksia saaneet poliittisen vainon kohteet saa kertoa tapauksestaan julkisesti.

Suomessa tilanne on monilta osin jopa pahempi. Sen lisäksi että erityisesti liike-elämä ja yritykset on valikoitu vasemmistopolitiikan aiheuttamien ongelmien syntipukiksi ja varsinaiseksi sylkykupiksi, en voi olla paljastamatta käytetyistä taktiikoista kaikkein halpamaisinta ja älyllisesti loukkaavinta tapaa vaientaa ”väärät” mielipiteet.

Se on subjektiivinen oikeus loukkaantumiseen.

Oikeammin loukkaantumisen teeskentelyyn, jonka taustavoimiksi on rakennettu varsinainen teatteri, ennakkoon päätetyllä lopputuloksella. Totalitärismiin tähtäävän ajattelun perusperiaatehan on se, että ihmisiltä viedään tahto ja kyky ottaa vastuuta edes itsestään, viljellen samalla ideologiaa että jokin kollektiivinen taho ottaisi tai edes kykenisi ottamaan sen itse kunkin puolesta.

Objektiivinen lähtökohta olisi tietenkin se, että asiat käsitellään asioina ilman henkilöönkäyvää ulottuvuutta ja mikäli tästä yksiselitteisesti poiketaan, asiaan voidaan puuttua. Nyt kuitenkin ihmisille, tai tarkemmin sanottuna tietyille ihmisryhmille, on annettu vapaat kädet teeskennellä loukkaantunutta kuullessaan minkä hyvänsä kannanoton joka ei ole virallisen totuuden mukainen. Tällöin on hyvin vaivatonta pelata syrjintäkortti, joka käynnistää huomattavan juridisen prosessin ja joka alusta asti on suunniteltu siten että väärän mielipiteen esittäjä ei voi voittaa. Järjestelmä on kaikin osoitettavissa olevin tosiasioin rakennettu sen varaan että kaikki tulkinnanvara on vain itseään ”uhriksi” väittävällä.

Ja jos joku sai edelläkuvatusta vaikutelman että asialla on pelkkä etninen ulottuvuus, todettakoon että näin ei todellakaan ole. Syrjityksi väitettyjen suuri enemmistö on tavallisia kansalaisia, joiden vastuuta itsestään järjestelmällisesti vähätellään, aiemmin mainitusta poliittisen agendan mukaisesta syystä. Asiaan tietenkin liittyy se, että kun yksilöivää ”syrjijää” ei kyetä löytämään, ”syrjintä” korvataan taloudellisilla etuuksilla jotka tietenkin kustannetaan yhteiskunnallisen hyödyn verukkein kerätyillä verovaroilla. Kohderyhmä puolestaan alkaa olla valtava, alkaen yksinhuoltajista joilla ei harkintakyky ole riittänyt ehkäisyn käyttöön pahimmillaan kahdesti, kolmesti tai useamminkin, päätyen syystä tai toisesta syrjäytyneisiin joille on iskostettu kuvitelma että heidän oma päätöksensä opiskella työelämästä vieraantunut tutkinto antaa heille subjektiivisen oikeuden olla tarttumatta tarjolla oleviin luudan- ja lapionvarsiin.

Omakohtaisesti vaihdoin alaa kun huomasin että opiskelemani työttömyysprosentti on yli 60 ja keskimääräinen nettotuntipalkka noin 30€. Alaa vaihtamalla ja maksamalla seuraavan tutkintoni koulutuksen itse, molemmat luvut paranivat noin kolmin- nelinkertaisiksi, minkä merkityksen huomasin vasta aikuisiällä, en lukiosta valmistuneena haihattelijana joka mietti mitä hänestä ”tulee isona”. En jäänyt paikalleni surkuttelemaan että valitun alan ongelmat olisivat yhteiskunnan vika enkä varsinkaan kuvitellut että kukaan olisi minulle velkaa mitään itse tekemäni valinnan epäonnistumisesta. Sitä kutsutaan vastuun ottamiseksi, mikä on poliittisen maailmansa kollektivisoinnille rakentaneiden päättäjien suurin kauhistus.

Vaikka mielipiteiden esittämisestä on äärimmäisen helppo joutua syyttä ja perusteetta käräjille, tietyissä tapauksissa kokonaisten merkittävien kansanryhmien leimaaminen vähä-älyisiksi ja syyttäminen mm. rikollisiksi, alkoholisteiksi ja mielisairaiksi ei aiheuta mitään toimenpiteitä. Jopa oikeat ja todelliset henkilöönkäyvät solvaukset painetaan villaisella. Mikäli kohteena on valkoihoinen mies joka ei kuulu mihinkään vähemmistöksi itseään mainostavaan ryhmään, näin tapahtuu äärimmäisellä todennäköisyydellä. Tyyppiesimerkki tästä tietenkin ovat metsästäjät ja muut luvallisten ampuma-aseiden haltijat, jotka osoitettavasti ovat maan lainkuuliaisin, vähiten yhteiskunnallisia ongelmia aiheuttava ja mielenterveydeltään pakollisen todistuksen kautta tervein suuri kansanryhmä koko maassa. Puhumattakaan tietenkin luonnonvaraisesta ravintoketjun hyödyntämisestä aidoimmillaan.

Nimettömät nettikirjoittelut ja jopa tiedotusvälineiden kolumnit ovat täynnä vihaa tihkuvaa vuodatusta pelkästään siitä, että metsästäjät eivät ole ulkoistaneet ruoan hankintaansa julkishallinnoidun ja -valvotun koneiston, pitkien logistiikkaketjujen ja aatteellisen ravintoympyrän varaan. Samoin ajatuskin siitä että ampuma-aseen haltija on osittain omavarainen henkilökohtaisen koskemattomuutensa suhteen on kollektivisoinnilla aivopestyille ryhmittymille järkytys. Kuviteltua epäkohtaa vastaan on hyökätty laajan rintaman propagandalla, joka keskittyy tosiasioiden sijaan mikroskooppisen vähäisillä yksittäistapauksilla yleistämiseen, leimaamiseen ja solvaamiseen. Mitään substanssiahan sillä ei tuekseen ole.

Asialliset vastineet, joissa muistutetaan tosiasioista ja tuodaan esiin yksilöiviä perusteita leimataan helposti ”vihapuheen” nimikkeellä, vaikka ainoa vihatila löytyy leimaajista joiden maailmankuva ei kestä tosiasioita. Kysymykset miten tuhansien kilometrien päästä tuotetut vihannekset suhteutuvat riistaan lähiruokana, luomutuotannon ”kestävä kehitys” eli tosiasia ettei edes neljännestä maailman väestöstä ole mahdollista ruokkia luomuviljelyllä vaikka koko maapallon peltopinta-ala olisi 100% käytössä ja ulosteperäisten lannoitteiden aiheuttamat todelliset tauti- ja loisriskit, puhumattakaan lihan tehotuotannon suhteutumisesta vihaisten vasemmistolaisten jalustalle nostamaan etiikkaan, aiheuttavat ”oikein” ajattelevissa raivonsekaisia purkauksia koska heillä – eikä kellään muulla – ole kysymyksiin muuta vastausta kuin ummistaa silmät ja jatkaa doktriinin toistelua ihan kuin mitään kysymyksiä ei olisi kysyttykään.

Älyllisesti kaikkein epärehellisintä kastia edustavat entiset taistolaiset eli nykyiset vihreät, joiden valikoima virallinen totuus on räikeimmässä ristiriidassa todellisuuden kanssa. Luonnon kantokyvyn vähättelyyn ollaan jo pitkälti turruttu, sen ollessa punavihreän mantran kulmakivi ja usein käytetty tekosyy aivan minkätasoiselle holhoushenkiselle kieltopolitiikalle hyvänsä. Samoin vaikutusten paisutteluun, niin heidän vihaamissaan taloudellista hyvinvointia edistävissä hankkeissa kuin heidän masinoimiensa kieltojen kuvitelluissa positiivisissa vaikutuksissa.

He käyttävät ”luontoa” vastaavanlaisena verukkeena kuin kannattajiaan. Kyseessä on hyvin tunnettu uhrimentaliteetin lietsonta, eli keksityin ja asiaan liittymättömin tekosyin tapahtuva aivopesu, jonka tavoite on levittää kuvitelmaa että maailma (tarkoittaen yleensä itsestään vastuun kantamiseen kykeneviä henkilöitä) olisi jotakin velkaa kuvitteellisille uhreille, ja että itsensä kyseisen aatteen puolestapuhujiksi nimenneet olisivat vaatimassa oikeutettuja etuja. Mikään ei tietenkään voi olla kauempana totuudesta. Luonto ei tietenkään voi käyttää puheenvuoroja puolestaan, paitsi osoittamalla vihreät väitteet käytännössä ja säännönmukaisesti täysin perättömiksi, mihin on tapana löytää aina selitys miksi mikä hyvänsä entropia on poliittisten toimien ansiota. Kätevää.

Uhrimentaliteettiin uskotellut ihmiset ovat tavallaan jopa pahempia. Sen lisäksi että radikaali aate käyttää heitä tukitönkkänään tarvittaessa, heidät on ohjelmoitu toimimaan kuin ajatuspoliisi, pienenä mutta äänekkäänä ryhmänä ajatusrikollisten ilmiantajia, aitoon DDR:n Volkspolizein avustajien henkeen. Lähes mikä hyvänsä virallisten doktriinien kanssa ristiriidassa oleva näkemys, puhumattakaan sellaisen julkisesta ilmaisusta suurelle yleisölle, aiheuttaa vähimmillään alatyylisen solvaustulvan ja jos se ei saa väärinajattelijaa ruotuun, rikosoikeudellisia ja julkisuuskuvallisia toimenpiteitä. Tyypillinen leimaus on natsi tai fasisti, mikä on monilta osin hämmentävää nykyvasemmistolaisuuden juurien ollessa nimenomaan fasismin perustana olevassa marxismissa. Täydellinen suvaitsemattomuus virallisista doktriineista eriäville mielipiteille on vain yksi indikaattori nykytilanteeseen johtaneista aatteista.

Hämmentävintä on kuitenkin suhtautuminen väkivaltaan. Samat aateryhmät jotka 70-luvulla olivat vastustamassa Vietnamin sotaa ja 90- ja 2000-luvuilla Kuwaitin ja Irakin kriiseihin puuttumista, ovat kilvan ylistämässä punaista, vihreää ja mustaa huliganismia. Viimeksi näin tapahtui Suomen itsenäisyyspäivänä Tampereella, jolloin suurehko määrä häiriköitä kokoontui aatteen tekosyyllä pahoinpitelemään ihmisiä ja tuhoamaan omaisuutta. Poliisi käytti voimavaransa presidentin juhlien suojelemiseen, niinkuin oikea prioriteetti olikin, mutta samalla sivullisten ja omaisuuden suojelu jäi puolitiehen.

Oli suorastaan irvokasta katsoa kun seuraavina päivinä vihreiden ja vasemmistoliiton anarkosiiven poliittiset pikku Göbbelsit paistattelivat televisiokameroiden valoissa puolustelemassa aatteellisten kätyriensä omaa pikku kristalliyötä. Jos kukaan vastuuntuntoinen kansalainen olisi suojellut itseään ja omaisuuttaan ja käynyt anarkistien oman periaatteen mukaisesti mättämässä huligaaneja pesäpallomailalla naamaan edes hätävarjeluna, olisi poliisitehtävät kaikella ilmeisyydellä ohjattu selvittämään tapausta ja anarkososialistit olisivat saaneet uudet Horst Wesselinsä lyttynenäisiksi marttyyreikseen.

Kuvottavaa, mutta muistutus siitä että ellei historiasta opita mitään, sen virheet tullaan toistamaan. Tällä kertaa leimaten virallisen totuuden vastustajat heidän omia toimintatapojaan vastaavien, 1940-luvun sosialismin epäonnistumisia kulminoivien aatesektioiden nimikkeillä.

Koska ajattelen libertaarisesti, eli olen vasemmalta katsottuna jotakuinkin pelsebuubin ruumillistuma, en voisi esimerkiksi todeta edes ylimalkaisesti ja yksilöimättä että jotakin on todella tehtävä kyseisen huliganismin ja väkivallan kitkemiseksi maastamme. Koska uskon vapaaseen ja vastuulliseen yhteiskuntaan, se ei tietenkään tarkoita että huligaanit tulee lahjoa hiljaisiksi veronmaksajien kustantamilla tuilla ja avustuksilla. Se siis tulkittaisiin virallisen totuuden mukaisella piru-raamattu -periaatteella siten, että sopiva, vainoharhaisuuteen taipuvainen viranomainen saa vapauden ”tulkita” että hautoisin aseellista vallankaappausta, rinnastaa minut mielenterveysongelmaiseen avohoitopotilaaseen niinkuin väkivaltaisia hulluja nykyään kutsutaan, ja lähettää noin neljä poliisipartiota osoitteeseeni sekä kriisiapuryhmän mielensä kuvitelmistaan pahoittaneille ”uhreiksi” ilmoittautuneille. Vaikka olisin tällöin tarkoittanut viranomaistoimenpiteitä väkivaltaisuuksien estämiseen, sillä ei ole merkitystä, koska virallisen totuuden edustajat ovat päättäneet tietävänsä minua paremmin mitä olen tarkoittanut.

Valitettavasti tämä ei edes ole vitsi, vastaavat oikeusmurhat ovat DEMLA:n ajamien ”oikeuskäytäntöjen” seurauksena jopa yleisiä, samaan aikaan kun aatteellisesti ”oikeassa” eli vasemmalla olevat ryhmät kokoontuvat kaduille huutamaan blankettityyppisiä suoria tappouhkauksia, seuraamuksitta.

Suomen sananvapaus ei ole ainoa irvikuva maailmalla, eikä edes pahin. Viime vuonna Yhdysvaltain vasemmistolainen demokraattihallinto haastatteli eli käytännössä kuulusteli kaikki kansalliskaartien komentajat kirjallisesti. Tämä liittyi Yhdysvaltain puolustushallinnon uusiin ohjeisiin, joissa listattiin lukuisia rauhanomaisia ryhmiä epäilyttäviksi ja vaarallisiksi kansalliselle turvallisuudelle. Silmiinpistävin näistä oli omakohtaisesti ja omaan nilkkaani osuvasti libertaarit. Siis henkilöt, jotka maailmankuvaltaan vastustavat valtiollista holhousta, tarpeetonta byrokratiaa ja kansallisvaltioperiaatteita, kannattaen yksilönvapautta, vastuuta, riippumattomuutta ja lainsäädännön järkeistämistä yksilöivällä tarveharkinnalla. Periaatetta, joka ei koko maailmanhistoriassa ole aiheuttanut väkivaltaisuuksia, sotia eikä inhimillistä kärsimystä ja joka perustuu vapaaehtoiseen filantropiaan pakkojen ja hirmuvallan sijaan.

Kansalliskaartin johtajilta kysyttiin suoraan, voivatko he käskeä alaisensa tappamaan oman maansa kansalaisia. Kieltäytyminen tarkoitti välitöntä erottamista ja henkilötietomerkintää, joka estää mm. ampuma-aseen hallussapidon loppuelämäksi sekä hakeutumisen mihinkään julkisiin virkoihin.

En erityisemmin pidä republikaanisesta puolueesta, siihen liittyvän eettisiä arvoja koskevan holhousmentaliteetin vuoksi, mutta puolueena se on ilmeisesti vielä sen verran oikealla että presidentti Bushin hallinnon aikana ei tullut mieleenkään järjestää gallupia asevoimien käyttämisestä kansalaisia vastaan. Varsinkaan sellaista gallupia, johon on vain yksi oikea sallittu vastaus.

Suomessa vain yksi oikea vastaus on sallittu hyvin moneen asiaan. Suvaitsevaisuutta korostavat henkilöt ovat käytännössä kaikkein suvaitsemattomimpia ja kärkkäimpiä masinoimaan valtiokoneiston estämään heidän vihaamiensa väärien mielipiteiden ilmaisun ja todellisuuden puuttuessa heillä on tapana nähdä mörköjä kaikkialla ympärillään. He ammentavat kannatuksensa lietsomalla uhrimentaliteettia ihmisiin, voidakseen synnyttää näissä tarpeen etuushuoraukseen kuvitellun sorron verukkein, muuttaen maata pienin mutta selvin askelin kohti sosialistista totalitärismiä missä ainoa jäljelläoleva eliitti ovat he itse. Ja heidän valikoimansa sovhoosien ja kolhoosien johtajat, elleivät kaikki täysjärkiset ole jo ehtineet loikata länteen.

Maailmanhistoriaa tutkimalla voinee vain todeta että tässä tapauksessa ajatusrikos kannattaa. Se on ainoa keino säilyttää sanan- ja mielipiteenvapaus, mitä ilman meillä ei ole enää mitään jäljellä.

Kategoria(t): Lainsäädäntö, Ministeriöt, Perusoikeudet, Tarja Halonen, Vasemmistoliitto, Vihreät. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin Valikoivaa sananvapautta

  1. risto auvinen sanoo:

    Tavallisen tallaajien elämästä teillä ei oo mitään käsitys kykyä,eu on jo tuhonnut suurimman osan maataloutta .Sote malli eriyttää palvelut jos täältäkin lakkautetaan ,joutuu 300 km matkustaa saadakseen hoitoa.Nekin rahat mitkä on survottu pitkin euta on hukkaan heitettyä .pitäis teijän ottaa maalaisjärki mukaan ajatella Suomen parasta ,ei pelkkiä tyhmiä direktiivejä joita jotkut ovat kuin Neuvostoliiton tyhmiä kehitelmiä.tulee synniksi jos puolatte hommppeli lespo liittoja ,Raamatun sana on pysyy auktroteetti sanana.Jos piispat ,papit kirkko opettaa ja hyväksyy kaiken synninteon .Jumala sallii Suomelle vaikeuksia .

Kommentointi on suljettu.