Ville Niinistö, kansalaisten kiusaajan jatkoroolissa

Vihreiden puheenjohtajan omakohtaisesti ajamasta politiikasta

Ville Niinistö matkustaa kertomansa mukaan viikoittain tapaamaan muuta perhettään Tukholmaan, jossa hänen vaimonsa lapsien kanssa päätoimisesti asuu. Matkan Tukholmaan puoluejohtaja Niinistö tekee lentäen. Usein hän käyttää kuuleman mukaan palatessaan Ruotsin laivoja saapuessaan Turkuun, jossa hänen kotimaan pääasuntonsa  edelleen lienee.

Saadakseen hiilijälkensä ja muut puolueensa periaatteiden vastaiset toimet anteeksi hän on kertonut julkisuudessa maksavansa kolehtia ties minne. Aitoon katoliseen tapaan tämän kautta ja katumusharjoituksilla hän saa anteeksi pahat vihreät tekonsa. Mitään tavanomaista suhtautumistapaa hänellä ei ole matkusteluun yleisillä kulkuneuvoilla.

Kertomatta häneltä on myös jäänyt, että raskas bussi kuljettaessaan matkustajia kuluttaa polttoainetta noin neljä litraa 100 matkustajan kuljetuskilometriä kohti. Hybridiauto puolestaan kulkee kaupunkiajossa yhdenkin matkustajan samaan neljään litraan ja allekin 100 kilometriä kohti.

Ville Niinistö oli aiemmin eduskuntaryhmän puheenjohtaja, josta tehtiin uusi rekisteröidyn vihreän liikkeen muodostaman puolueen puheenjohtaja. Edellinen puheenjohtaja Anni Sinnemäki epäonnistui työministerinä edellisen valtioneuvoston jäsenenä.

Tämän esiintyminen etäännytti äänestäjiä niin, että puolue kärsi suhteellisesti kovimman tappion kevään 2011 kansanedustajavaaleissa. Hän tuli tunnetuksi malttinsa menettäjänä ja inttäjänä, jolloin hän oli jo poliittisessa keskustelussa tappiolla tai altavastaajana. Toiminta ei vakuuttanut edes omia. Hänen mainelistansa työministerinä oli lähinnä virkamiesmäinen ja otteeltaan etäinen itse asian hallintaan. Ansiolista on niin lyhyt, ettei siitä ole juuri kerrottavaa.

Pitänee kuitenkin mainita yksi suorastaan valtiolliseen historiaan kuuluva asia. Silloinen puheenjohtaja ja ministeri Sinnemäki nautti valtion luottokortin suosiollisella avustuksella oman rahan jäätyä vahingossa  kotiin yhdessä toisen ministeri, asuntoministeri Jan Vapaavuoren kanssa muutaman pullon punkkua. He olivat säästäväisiä muun seurueen puuttuessa eivätkä aiheuttaneet kuluja syömällä jotakin kallista. Muutaman sadan euron punkkupullolasku on tietenkin vähäinen, joskin ehkä hieman periaatteellinen ja moraalinen kysymys kaiken kaikkiaan. Kertoman mukaan valtioneuvoston jäsenten pitää keskustella toki yhteisistä asioista joskus. Sellaista on se päätöksenteko. Keskustelu koski varmaankin jotakin vireää asiaa.

Ehkä se liittyi aiemmin rikoshistoriastaan tunnetun asuntoministerin intohimoon vastustaa kauppakeskuksia. Neljän vuoden ministerin pesti ei toki riittänyt selvittämään sitä, miten kannattavuuspohjalta marketit siirretään takaisin kivijalkakaupoiksi. Siitä kyllä riittää mussuttamista ja asiaa muutaman punkkupullon verran. Ainakin asia selkiytyy puheeksi ahdistuksesta huolimatta.

Anni Sinnemäen puheenjohtajakautena aikana tuli tutuksi myös se, että vihreiden moraali on lyhyt. Se ulottuu heille edullisiin asioihin; sellainen oli vaalirahoitus, jota he eivät voi juuri saada tai johon vihreä ehdokas ei voi yleensä mitenkään samaistua.

Jos kyse on julkisesta toiminnasta, julkisten varojen käytöstä tai velvoitteiden asettamisesta kansalaisille asiaa ei tarkastella lainkaan moraalisista lähtökohdista. Vihreiden poliittinen ajattelu nojaa julkiseen toimintaan ja kaupunkilaisten elämäntapaan. Sen rakenteissa ei ole moraalia. Moraalin  ohittaa jokainen vahva ja tärkeä periaate vihreille.

Yhtä vaikea yhtälö Niinistölle rehellisyyden nimissä on sekin, että  vanhojen autojen poistuma romutettavaksi olisi suurempi, jos vanhan auton käyttömaksua lisättäisiin parilla sadalla eurolla. Tämäkin väriltään ällöttävän vihreän pöydän ääressä varmaankin syntynyt havainto on tuskin totta, sillä laskelmaan ei oteta kaikkia niitä vihreän himoverottamisen ratkaisuja ja veroja sekä maksuja, joita vihreät kilvan haluavat kansalaisilta periä, jotta näiden kulutustaso laskisi ja jotta uutta autoa ei voitaisi hankkia. Yksi käsi tekee, toinen puhuu ja heiluu niitä näitä.

Onko suomalaisilla varaan virheiden hallituskausiin? Lyhyen oppimäärän vastaus on, ettei ole enää. Hullut vuodet ovat jo ohitse.  Sillä ei kukaan voi nojata säästö- ja velattomassa julkisessa taloudessa vallitsevaan vihreän periaatteeseen: ”on kiva elää muiden varoilla”. Se on teemana ohitse.

Sitä paitsi suomalainen on ilman minkään tason vihreää poliittista ajattelua selkoperäinen ja kykenevä hallitsemaan ympäristöään. Kuten Kustaa Vilkuna jo aikoinaan totesi suomalaisten perushyveistä ilman häivänkään poliittista virettä: niitä ovat säästäväisyys, tarkoituksenmukaisuus ja luonnonläheisyys. Hyvin sanottu kansatieteilijältä.

Mutta onko meillä varaa maksaa vihreiden  asiaa valmistelleiden virkamiesten ja poliittisten aktiivien päähänpistoista ja järjettömyyksistä. Ei ole enää varaa. Vastaus selittyy luontevasti, jos tuntee suomalaista luontoa ja olosuhteita.

Samalla tavalla virheiden kiihkeys verottamisessa on vailla järkiperustaa toimivan yhteiskunnan jatkossa. Se syö työpaikat, joita vielä on jäljellä loputtoman sääntelyn ja rajoitusten sekä kieltojen jäljiltä. Yhteiskunnan vallankumous oin hyvällä tiellä, sillä siten vihreä puolue on saanut aikaan uusia lakeja työpaikkojen menettämiseksi ja hallinnon paisuttamiseksi. Onneksi sillä on alati nähtävä hinta.

Olettakoon esimerkiksi haja-asutusalueiden talousvesien puhdistus. Sen piti maksaa vain muutamia tuhansia euroja esimerkiksi loma-asuntoa kohti. Sellaista talousihmettä mökkien omistajat eivät ole vielä tavanneet jätevesilain säännöksiä täytäntöön pannessaan. Tehottomien laitteiden investoinnit ovat valuneet jätevesien mukana. Kaikki perustui ensin vielä perustuslain vastaisesti asetustason sääntelyyn.

Jatketaan tosielämästä. Ei ole tavatonta, että suomalainen on säästänyt mökkiympäristönsä luontoa ja jättänyt siksi aidon ihanteensa vuoksi rakentamatta perille saakka leveää tai mahtavaa tiestöä. Nyt mainittu rakentamisvelvoite vaatii, että tie on rakennettava, kalliot on teiden tieltä murskattava, jotta koneet pääsevät perille ensinnäkin räjäyttämään kalliota kymmeniä metrejä, jotta jätevesien puhdistusjärjestelmä voidaan upottaa ylämaahan ja vastamäkeen kulkevan kallioon vain muutaman kesäisen, saunalla syntyvän jätevesilitran takia.

Se se vasta on kallista huvia kansalaisen varoilla. Yhtä äkkiä enintään 10000 euron investointi onkin reippaasti yli 50000 euron investointi oikeastaan ja käytännössä vain tämän päättömyyden vuoksi. Vain jos kohta kuolet ja olet ikäihminen valtio vapauttaa sinut tästä orjuuden ikeestä. Voi, voi aikoja ja voi näitä kalliita nykyajan sirkushuveja.

Huomautettakoon, että mainitun jätelakihankkeen vei läpi eduskunnassa keskustalainen ministeri, josta tuli puolueensa ison luokan vaalirasite ja  jolle siunaantui samalla henkilökohtaisen urakehityksen huippu. Sitä tuskin kukaan suree suomenmaassa.

Niin kateellisten ruotsalaisten voidaan todeta selvinneen tästä maailman luokan jäteongelmasta ilman pakollisia investointeja. Voi herran pieksut sentään tätä maata ja sen poliitikkoja. Vihreä ajattelu elää toisten varoilla kuten sanottu.

Mutta ei vihreä ajattelu ole kiinnostunut perusoikeuksista, ellei niiden nojalla omaisuutta siirretä toiselta ryhmältä toiselle. Siksi vihreät kannattavat Lapissa alkuperäisten lappalaisten maa- ja muiden oikeuksien siirtämistä poliitikkosaamelaisille, joista suuri osa, varsinkin ns. porosaamelaiset, on muuttanut viime ja tällä vuosisadalla Suomeen. Kaiken lisäksi asia on vielä valtion varoin tutkittu, mutta tämä tutkimus on väärä. Se on syrjimätöntä ja kansanryhmien tasapuolisuutta tukevaa vihreää politiikkaa.

Oikeusministeri Tuija Braxin mokat jäävät historiaan viime vaalikaudelta: kokemusperäistä vihreiden asioiden hoitoa

Oikeusministeri oli viime vaalikaudella hallitukseen noustessaan suuri kyky ja kokenut lakivaliokunnan jäsen. Vaalikauden lopussa ja ministerikauden lopussa yleisö jo odotti, koska hänestä päästään oikein eroon. Mitä tapahtui välillä neljän vuoden aikana?

Valta väsytti vihreän ikipoliitikon pahan kerran eikä se näkynyt vain ulkoisesta jaksamisesta. Kyse oli ennen kaikkea poliittisesta passiivisuudesta ja muutaman julkisuusaiheen kautta tapahtuneesta luottamusviran hoidosta. Nämä liittyivät lähes poikkeuksetta rikoksiin ja niistä tuomitsemiseen.

Ministerin virkakauden keskeisiä virheitä ja toimettomuutta voisi kuvata seuraavasti.  Virheet ovat anteeksi antamattomia luonteeltaan.

Oikeusministeri löi laimin yleisen lainvalmistelun tasosta huolehtimisen kokonaan. On jokseenkin suuri yksimielisyys siitä eduskunnassa, että lakien taso on romahtanut. Esimerkiksi Suomessa ei ole tarpeen arvioida lainkaan noin 320000 pienyritykseen kohdistuneita hallintovaikutuksia, kun säädetään lakeja, jotka koskevat näitä yrityksiä.

Samainen henkilö saattoi selvitellä parhain päin työllisyyden yleistä edistämistä; se ei ole uskottavaa. Ei eduskunta kirjoita lakeja vaan sen pitäisi hyväksyä niitä perusteellisen ja oikean lainvalmistelunpohjalta, mutta näin se ei mene. On siten sinänsä hämmentävää, ettei koko asiaa välitetty pohtia.

Ministeri Braxin toiminta perusoikeuksien vahvistamisessa oli heikkoa. Hän ei edistänyt lainkaan Suomen suurimpia perusoikeusongelmia, eli hän ei pannut mitään täytäntöön saman ministeriön laajasta tutkimuksesta, jota eduskunta edellytti ja  jolla lappalaisten maaoikeudet todettiin kiistattomasti Lapissa pääasiassa valtion maihin ja vesiin, joita Metsähallitus hallinnoi vailla mitään asiakirjaperustaa. Lappalaiset ovat kiistattomasti alkuperäiskansa. Sen sijaan ministeri selitteli samojen oikeuksien siirtämistä valtiolta poliittiselle saamelaiskäräjille. Mitä siihen voi enää sanoa oikeudenmukaisuusperusteilla. Lauloiko ministeri Brax sen lauluja, jonka leipää söi?

Ministeri Braxin perusoikeuskäsityksiä kuvaa myös se että hän laittoi niihin liittyvää selvitystä johtamaan puoluetoverinsa, joka kait on koulutukseltaan psykologi.

Eikä siinä kaikki, sillä ministeri velvoitti ministeriön virkamiehen valmistelemaan erästä lakiesitystä koskevan lausunnon toiselle ministeriölle siten, ettei esityksessä ollut lainsäätämisongelmia. No, kävi vain siten, että paria kolmea kohtaa perustuslain vastaisena muutettiin perustuslakivaliokunnan ja eduskunnan käsittelyssä ja pari muuta seikkaa jäi valiouknnaltakin sivuun taktisista, poliittisista syistä, jotka hoiti silloinen perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja omista lähtökohdistaan. Eikä siinäkään soinut sielujen sinfonia.

Ministeri Braxille oli vain hyvä, ettei hallitusohjelmaan sisältynyt mitään oikeuspoliittista reformia tai ohjelmaa, sillä sellaisen läpivieminen olisi ollut ilmeisen ylivoimaista näyttöjen perusteella. Parasta oli tietenkin, ettei sellaista tarvinnut edes valmistella. Kokonaisnäkemys olisi puuttunut poliittiseen johtamiseen. On helppo käsitellä puita, jos ei näe metsää.

Ministeri Brax ei nähnyt tarpeelliseksi valvoa alemmanasteista sääntelyä ja sen sitovaa soveltamista esimerkiksi poliisihallinnossa, vaikka kyse on suoraan perustuslain valvonnasta, joka on ministeriön valmistelun alaista toimintaa. Niinpä poliisihallituksen ohjeita sovelletaan kentällä lakina, vaikka sellaisen toimivaltuutta ei ole säädetty laissa eikä sitä mahdollista lainsäädäntövallan delegointia koskevan Suomen perustuslain säännös (80 §).

Vailla ongelmia oli myös perustuslain vastaisen jätevesiasetuksen soveltaminen, jonka osalta taisi tarkoitus pyhittää keinot ministerin harkinnassa.

Vihreiden totuuskäsityksestä

Ministeri Niinistön puheenjohtajakausi tulee osoittamana jo syksyn 2011 aikana, onko puolueella lainkaan realismia. Sen kaikki keskeiset poliittiset asiat ovat sellaisia, joiden edistämiseen ei ole varoja valtion velkaantumista leikattaessa. Jos puolue ei ole velkaantumisen kiireellisen katkaisemin kannalla, se on  eilisen puolue. Sen edustama linja ei ole eurooppalaisen tulevaisuuden päälinjassa.  Ennuste ei ole suuresti toiveikas. Kun säästetään, koko pohja puolueen ajamilta asioilta on pois.

Politiikan yhteen sovittaminen on vaikeaa, kun sovitettavaa ei oikeastaan ole, jos puolue pitäytyy idealismissaan ja yhteiskunnallisten ja kansalaisten kustannusten yksipuolisessa lisäämisessä ja verojen korottamislinjassa, joka vie työpaikkoja kulutuksen vähentymisen myötä.

Vihreät ovat pieni, nykyisin  myös sosiaaliseksi heittäytynyt puolue, jota on usein vaikea erottaa vasemmistoliitosta. Sen kannattajat ovat kuitenkin hieman enemmän cityihmisiä ja naisia kuin vasemmistoliiton kannattajat, jossa on edelleen perusammattien kannattajia muiden, samaa ajavien, poliittisten vaihtoehtojen puuttuessa.

Mikä on vihreiden käsitys oikeata ympäristön tilasta, on myös muiden käsitys. Suvaitsemattomuus on laajaa ympäristöasioissa, esitti  niitä kuka tahansa.

Mikä on vihreä totuuskäsite? Se on yhtä subjektiivinen kuin muillakin. Sen erottaa kuitenkin se, etteivät he omaa yksityisen intressin käsitettä poliittisessa päätöksenteossa. Jos asia on heille tärkeä, sillä ei ole merkitystä, mitä vaikutuksia päätöksillä on esimerkiksi kansalaisten asemaan. Siksi asuminen kallistuu kovalla tahdilla kaikille suomalaisille.

Vihreä puolue on pieni puolue, joiden ajamilla asioilla on ollut suurempi kannatus kuin itse puolueella tai liikkeellä. Sitä on voitu kuitenkin käyttää hyväksi.

Erityisesti on aiheellista käsitellä vihreiden oikeudenmukaisuuskäsitystä ja siten kuvaa koko yhteiskunnasta. Joskus on sanottu, että vihreän liikkeen perusajatus on selvä: mitä me emme tarvitse, sitä eivät muutkaan tarvitse.

Se ohjaa ja kuvaa aika hyvin vihreiden valtion asemaa ja tehtäviä. Se ilmenee aina ensin siitä, miten valtion tuloja ja tulojen lähteitä kuvataan puolueen ohjelmassa tai käytännössä. Usein puolueiden ohjelmat ovat niin ristiriitaisia ja ihanteellisia, että ne ovat yhdenlaista mössöä. Tuskin kukaan realisti asettaa poliittisen toimintansa  pohjaksi puolueohjelmia. Niin on virheiden kanssa asianlaita. Ne kuitenkin ilmaisevat paljon.

Vihreät kannattavat yhä uusia ympäristöveroja. Ne kohdistuvat joko tuotantotoimintaan tai työssä olevaan peruskuluttajaan. Sen seurauksena on menossa ennätysmäinen liikkumisen ja asumisen verottaminen, jolle ei näy mitään loppua. Nämä rasitukset kantavat autoa tarvitsevat, työssä käyvät, mökkeilyä harrastavat ja hyvin asuvat. Sen seurauksena kovin paine on omilla tuloillaan elävien hyvinvoinnille. Suuren osan lisärasituksesta maksavat köyhtyvän ka kasvaneen keskiluokan edustajat ja maaseudulla asuvat, elleivät voi tuottaa itse lämmitykseen raaka-ainetta.

Etuja saavat kaupunkilaiset ja muilla kuin ansiotuloilla elävät. Tätä ei ole pidetty verotuksen kannalta kovin oikeudenmukaisena., mutta vihreiden oikeudenmukaisuuskäsitteen kuvattu verotus täyttää. Siihen yhdistetään mielellään koveneva ansiotuloverotus vielä.  Jokainen voi päätellä, millaiseen kannattajakuntaa rasitukset eivät osu tai kohtaannu.

Vihreä puolue on ajamassa myös vapaa-ajan verottamista, jonka osalta ei ole suuria ongelmia verottaa. Tarvitaan vain kaksinkertainen jokaisen talouden toisen auton verotus ja mökkien vapaa-ajanvero, joksi kiinteistövero ei riitä ja se menee yksin kunnalle. Vihreät haluavat myös verottaa matkustamista selvästi kovemmin, vaikkapa hiilijalan jäljen tai muun verukkeen alla.

Kun valtion ja julkisen puolen tulopuoli on käsitelty, voidaan helpommin kuvitella menopuoli: se on edelliseen nojattuja lupauksia, joille ei ole talousperustaa eikä oikeudenmukaista maksupohjaa. Kysymys jokaisen omasta vastuusta on vierasta usein kollektiivisasujille ja erityisryhmiin kuuluville, mutta niin he ovat vain rakentaneet erinomaiset menoautomaatit ja perustelleet tämän käytännön cityihantein.

Tulevaisuudessa vihreillä on pulma elämän vaikeuttamisen ja kalliiksi tekemisen motiivien ollessa vihreiden listan kärjessä. Nykyään tämä on kuitenkin vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistön ihannemaailmaa, jota hän ajaa erityisesti uusilla ja kasvavilla ympäristöveroilla, jollei muuten niin oman tarpeen vuoksi. Mutta onko meillä todellakaan varaa tähän? On uskottavaa, että ihmiset alkavat äänestää jaloillaan ja vähän muutenkin.

Ville Niinistön tuki vuosisadan yhteiskuntapetokselle

Puheenjohtaja Niinistön ministerikausi on alkamassa dramaattisesti. Hänelle on jo tehty kaksi kirjallista kysymystä Natura-alueiden muodostamisen oikeusperusteista Suomessa ja Suomen velvoitteista Euroopan unionissa tässä suhteessa. Vastaukset ovat surullisia. Ministeri on tyystin virkamiesten  talutettavissa ja asiasta pihalla.

Kolmas kirjallinen kysymys yksilöi annettujen vastausten peruslinjan yksiselitteisesti perusteettomaksi ja vastaukset tosiasioiden ja oikeuden vastaisiksi. Kysymysten periaatteellinen puoli on nimenomaan siinä, että vihreä ministeri voisi nyt vihdoin antaa selityksensä kansalle tapahtuneesta ja sen syistä sekä lainmukaisuudesta.

Vihreä liike kantaa asiasta poikkeuksellisen vastuun: hankkeen rajoittamaton kannatus, poliittinen tuki suojelulle ehdoitta, lunastusten häikäilemättömyys, luonnonsuojelua varten suunnattu vuotuinen suuri rahavirta ja sen järkevyys ja kaikessa sekin, ettei mikään ole lähentynyt kansalaista yltiösuojeluun. Nyt kyse on poliittisesta vastuusta vihdoin.

Naturan valmistelu ja siinä tapahtunut on joidenkin mielestä vuosisadan yhteiskuntapetos, jolla voidaan ymmärtää suurta poliittisen päätöksenteon ja sen käyttämän virkamieskoneiston vastuulla olevaa, laajamittaista luonnonsuojeluasiaa kansalaisen vahingoksi laillista kovemmin tai suorastaan laittomien keinojen avulla toteutettuna. Sen käsittelyssä ovat ryvettyneet monet. Kyse ei ole kuitenkaan rikoslain sääntelemästä petoksesta vaan sitä laajemmasta ja periaatteellisesta asiasta.

Kysymys Naturasta on yhä periaatteellinen. Suomessa korkein hallinto-oikeus on antanut noin 700 päätöstä erilaisista ja eri vaiheiden Natura-suojelupäätöksistä;  muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valitukset on hylätty. Päätökset on tehnyt valtioneuvosto. Ne alistetaan sen jälkeen komission käsittelyyn. Natura-alueet muodostavat unionissa yhtenäisen verkoston. Suojeltavat lajit hyväksytään siihen kahden suojeludirektiivin nojalla. Toinen käsittelee suojeltavia luontotyyppejä ja toinen eräitä  lintulajeja.  Kumpikin sitoo Suomea.

Siitä sitten ongelmat alkavatkin. Niitä selvitetään jatkossa. Koko hanke on vaatinut lakien säätämistä ja säätämättä jättämistä, hallintotuomioistuimen valikoitua toimintatapaa, säännösten ja etenkin eurooppaoikeuden säännösten rikkomista, virkamiesjärjestelyjä ja teknisiä keinoja muun ohessa.

Ministeri Niinistön kaksi ensimmäistä kirjallista vastausta kirjallisiin kysymyksiin ovat etovia. Direktiivit on implementoitu luonnonsuojelulakiin, siis käytännössä yhteen tavallisen pituiseen pykälään sanatarkasti kuten unionin tu0mioistuimen sitova käytäntö edellyttää. Korkein hallinto-oikeus on vahvistanut oikean implementoinnin, vaikka juuri se jätti vastoin eurooppaoikeutta kokonaan ennakkoratkaisut pyytämättä suojellakseen ympäristöministeriötä. Se teki toki sujuvasti  muutaman muunkin virheellisen tulkinnan itse direktiiveistä. Se tulkitsi omalla tavallaan sitä, tarvitaanko suojelukohteiden vertailua sen selvittämiseksi, onko kyse suhteellisen suotuisan tasosta vai suojelun suhteellisesta tasosta suojelukohteiden välillä. Niiden välillä on eroa, jota ei korkein hallinto-oikeus tunnistanut tai halunnut tunnistaa.

Vastauksiin kuuluu edelleen, että komissio on vahvistanut kaiken oikeellisuuden ja kansalliset ohjelmat, jotka sisältävät kaikkea muutakin kuin direktiivien mukaista suojelua ja jotka on hyväksytty vastoin direktiivien vaatimaa menettelyä. Komissiolla ei ole toki tuomiovaltaa unionissa.  Se sivuutetaan.  Kaikki on siis mallillaan ja maa makaa mädässä, mitäs siitä. Mitään ei aiota muuttaa tai korjata tai vahinkoja korvata lainvastaisuuksista, ja kaikki on mennyt oikein hyvin. Lisäksi maininnat kansalaisten perusoikeuksista sivuutetaan ahdistavina asioina.

Kansakunnan muistiin ovat jääneet eräät tosiseikat laajan ihmisjoukon kokemuksesta. He ovat olleet  yleensä maanomistajia ja kaiken maksajia. Kyse oli ympäristöministeriön aika taistolaisiksi luettavien ja värittyneiden virkamiesvalmistelijoiden laajasta hyökkäyksestä Suomen maanomistajia vastaan. He halusivat suojella maata estottomasti ja ilman rajoja. Siinä he onnistuivat, kun korkein hallinto-oikeus  hyväksyi kaiken käytännössä. Se oli osa ministeriön, poliittisen pyrkimyksen ja korkeimman hallinto-oikeuden pyhää allianssia. Edelleen on epäselvää, miten ne toimivat yhteistyössä ja mitä taustalla tapahtui. Se epäilys ei ole hälvennyt. Samaa tarvittiin suhteessa komission ja se oli helpompaa, kun sinne lähetettiin edustamaan Suomea sopiva virkamies.

Korostettakoon tässä selvyyden vuoksi, mikä meni pieleen ja miksi. Sen taustalla on täysin yksiselitteinen Euroopan unionin  oikeuskäytäntö, joka sitoo Suomea. Tämä tuomioistuin voi antaa sitovia ennakkoratkaisuja kansallisille tuomioistuimille oikeasta soveltamisesta ja tulkinnasta, joka koskee eurooppaoikeutta ja etenkin direktiivejä. Muista maista on selkeä käytäntö. Itse asiassa tällä ennakkoratkaisutuomioistuimella on yksinoikeus siihen eikä sitä oikeutta ole lainkaan korkeimmalla hallinto-oikeudella. Sen sijaan sillä on velvollisuus pyytää  ennakkoratkaisua epäselvissä oikeuskysymyksissä.

Koko unionin laajuisessa suojelussa on ollut se erinomainen ongelma, ettei direktiivien hyväksymisessä eikä sen jälkeen ole otettu huomioon perus- ja ihmisoikeuksia. Direktiivit edustavat parin vuosikymmenen takaista aikaa. Tätä viranomaiset ovat käyttäneet häikäilemättömästi hyväkseen, vaikka ei siihen ole oikeusperustaa.

Suomessa direktiivejä ei pantu täytäntöön vaadittavalla tavalla. Se vaatimus on sanatarkka implementointi. Suomessa on yhdessä luonnonsuojelulain säännöksessä viitattu  direktiivien täytäntöönpanoon kansallisesti. Se on aina tehtävä lailla. Suomessa se on tehty viitesäännöksellä eikä se riitä. Myös korkein hallinto-oikeus on noin 700 kertaa todennut, ettei suojelualueiden valintaperusteita ole kansallisessa laissa. Ville Niinistö sivuuttaa tämän aika olennaisen seikan eikä kanna siitä vastuuta.

Se, miten ne ymmärretty direktiivien ja niiden liitteiden perusteella, on tehty väärin. Suojelun tasoa ei ole oikein ymmärretty näinä aikoina. Siksi valinnat on tehty virheellisesi.

Valintakriteerit pimittäminen ja virheellinen tulkinta on mahdollistanut sen, että Suomessa on sisällytetty Natura-verkostoon suojelua, jota ei ole edellytetty. Sen nimissä on ollut helppo liikkua osin tietämättömien maanomistajien ja suuren kaupunkilaisyleisön nimissä. Tämän ministeri Ville Niinistö nyt siunaa sielunsa  ja poliittisen ja oikeudellisen vastuunsa voimalla.

Korkein hallinto-oikeus teki pohjanoteerauksen tässä asiaryhmässä. Yleiseen nykyisen presidenttinsä tapaan se tuki viranomaisia hinnalla millä hyvänsä. Se jätti pyytämättä vaatimuksista huolimatta ennakkoratkaisut. Kaikki nämä ennakkoratkaisupyyntöön kuuluvat asiat kuten kansallisen implementoinnin riittävyys, valintakriteerien sääntelytapa ja virheellinen soveltaminen ja muut seikat jäivät kansalliseen harkintaan, kun korkein hallinto-oikeus päätti olla pyytämättä ennakkoratkaisuja moneen kertaan.

Se olisi ollut liian vaarallista tehdyille päätöksille. Ne olisivat menneet kumoon. Lisäksi korkein hallinto-oikeus rikkoi avoimesti eurooppaoikeutta, kun sillä oli epäselvistä asioista velvollisuus kysyä unionin tuomioistuimen kantaa eikä se saanut niitä itse ratkaista. Sen periaate oli, että kaikki on kansallisessa harkinnassa, vaikka ne oli yksityiskohtaisesti jo säädetty direktiivien liitteissä.

Kansalaisen on hyvä tietää, että korkeimman hallinto-oikeuden presidentti on tullut tunnetuksi  läheisistä yhteyksistä hallitusvaltaan. Sittemmin on tihkunut julkisuuteen tietoa siitä, että aikoo harkita presidenttiehdokkaaksi ryhtymistä monien tiedustelujen vuoksi. Moni kysyy, kuka hän on ja mitä hän on oikeastaan tehnyt. Lisäksi ainakin parin tuomioistuimen jäsenen huhutaan olevan vihreitä tai suuntautuneen siihen suuntaan yhteydenpidollaan ja muulla toiminnalla. Sellaista ei pitäisi pimittää kansalta eikä asianosaisilta.

Naturan valmistelu ja siinä tapahtuneen johdosta ovat monet vastuussa. Vain harva on todella joutunut vastuuseen. Näistä huomattavin on tähän asti oikeuskanslerina toiminut Paavo Nikula, jolle paine muodostui liian suureksi virkavirhe-epäilyjen ja muiden seikkojen vuoksi.  Häntä epäiltiin valtakunnan oikeuskanslerina virkavirheestä Naturan valvonnassa valtioneuvostossa. Asiaa tutkittiin lähes vuoden ajan perustuslakivaliokunnassa, jonne tämän kaltainen tutkimusasia kuuluu.  Syytettä ei nostettu. Sen käsittely sisälsi valtavasti kansallista dramatiikkaa valiokunnan jäsenen silmin nähtynä ja kertomana; siitä vielä kuullaan julkisesti. Se kattoi valehtelua ja muuta valtioelämään soveltumatonta.

Jotkut toiset arvioivat kyllä, että suurin yhteiskuntapetos olisi kansallinen pankkituki lieveilmiöineen. Mielenkiintoista on, että sen selvittelytä vain presidenttiehdokas Sauli Niinistö selvisi poliittisesti hengissä. Eikä hänkään täysin ryvettymättä. Sen kiemuroissa hän pelasti kuitenkin nyt jo unohtuneella tavalla kokoomuksen silloisen riskinottotalouden syvästä ahdingosta. Poliitikon muistin tiedetään olevan lyhyt. Sen  pitänee olla sitä, jotta kaiken tekemänsä ja kannattamansa jotenkin kestämään. Kaikki sitä eivät kestä kokemuksen mukaan. Vastuullisimmat tulee saattaa vastuuseen vielä vuosien jälkeenkin, muutoin yhteiskunnallista muistia ei ole kohta lainkaan.

About Observer

Kirjoittaja on valtiotieteiden asiantuntija, joka haluaa ammatillisista yhteyksistään johtuen pysyä nimettömänä.
This entry was posted in Ministeriöt, Puolueet, Uncategorized, Vihreät. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


1 × = kuusi