Onko hän omalla asiallaan? Sellainen ajatus herää tästä kosmopoliittina itseään pitävästä poliitikon alusta. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että hän elämöi, ampuu sinne tänne ja sohii Kreikan vaaleja sen vuoksi, että kyse on siitä, että kreikkalaiset äänestävät ministeri Stubbinkin toheloimista Kreikan tukiratkaisuista ja niiden lopullisesti kurjistamasta maasta. Alexander Stubb oli ennen ministerilistan mukaista arvon pudotustaan ulkoministeri edellisessä hallituksessa.

Nyt hän hoitelee ulkomaankauppapolitiikkaa päätoimialanaan, jos joku sen haluaa tietää.  Moni pitää siitä, että hänen pitäisi poissa tärkeistä kansallisista  asioista juuri tämän liikkuvan, kaukomaita hamuavan tehtävänsä vuoksi.

Nämä viimeiset parlamenttivaalit ovat tuoneet julki kreikkalaisten kokemat virheet, joihin mahtuvat myös ulkoministeri Stubbin siemailematta tukemat taloudelliset ratkaisut Kreikan puolesta. Nehän nyt ovat  kurjistaneet kreikkalaisten elämää ottamatta kantaa maan taloudellisen kriisiin todellisiin syihin. Stubb on ollut niin aktiivisesti Kreikan asialla
päättämässä maan puolesta asioista ja tekemällä vaatimuslistoja Kreikalle ja Kreikan kansalle. Joten kohtasiko Kreikan vaaleissa sumeilematon eurooppapolitiikka ja velkakriisin hoito demokratian vastavallan?

Mutta tämäkään ei riitä Stubbille. Hän ampuu, sivistää, salaa ja piilovaikuttaa tuomitsemalla kreikkalaisten oikeuden demokratian tyyssijana äänestää ja vaikuttaa. Hän kieltää tai haluaa kieltään kreikkalaisten tällaiset oikeudet.  Mikä tuomari ministeri Stubb on? Useimmille ei sitten mikään eikä kukaan tuomari.

Kun vaalitulokset eivät miellytä, kyse täytyy olla Stubbille populismista, perussuomalaisista ja ääriliikkeistä. Sen hän on avoimesti kannanotoissaan ilmaissutkin. Mutta mitä tämä Stubb, suomalaisia ymmärtämätön poliitikko, tässä suhteessa oikein sanoo? Kieltääkö hän todella demokratian, kansalaisten oikeuden päättää omista asioistaan vai mitä maailmanparantajaa hän oikein esittää?

Ei voi väistää vaikutelmaa, että ministeri Stubb vaikeroi ja on  tuntenut mielipahaa kreikkalaisista, joiden asiat hän paremmin tuntee.  Hän kertoo avoimesti olevansa suvaitsematon kreikkalaisille ratkaisuiille, jotka eivät ole tällä kertaa naimakauppoja. Hän puuttuu avoimesti maan sisäisiin asioihin  oppimiensa tai ainakin kuvittelemiensa hyvän diplomatian keinojen mukaisesti. Mutta inhoaako hän kreikkalaisia vai vain tuomitsee heidän toimintansa vaaleissa? Ei taida silläkään olla suuren suurta eroa, mistä on
kyse.

Hän niputtaa näihin arvostelunsa kohteina  eräät vasemmisto- kuin oikeistopuolueetkin. Yhteisnimike näille liikkeille on hänestä nurkkakuntaiset. He ovat tämän Karpaattien partaveitsen mukaan populisteja, eivät hae ratkaisuja, kritisoivat, ovat negatiivisia ja ovat pessimistisiä maailman kehityksestä.  Ministeri Stubb ei kait haluaisi väittää olleensa
itse sellainen Kreikan vaaliratkaisujen vuoksi. Sellainenhan antaisi vaikutelman poliitikosta, joka ei tiedä, mistä hän puhuu.

Ministeri Stubb on hyvin huolissaan tämän vuoksi vaalien tuloksista eri puolella Eurooppaa.  Hän yltyy hekumaan: perussuomalaisia on Ranskassa, heitä on Kreikassa. Perussuomalaisuus on kohta trendi Euroopassa hänen mukaansa.

Onko Alexander Stubb itse ongelma vai onko hänellä ongelmia? Huomautettakoon havainnoivalle tarkkailijalle, että viimeksi Kreikan ja Ranskan vaaleissa oli kyse demokraattisista, laillisista ja todellisista vaaleista sekä niiden tuloksesta.

Mikä on se vaihtoehto, joka on vaaleja parempi kansan tahdon ilmaisija, jää epäselväksi. Stubbille on kauheaa, että vaalien tuloksena on tehtyjen talousratkaisujen kritisointi ja että  kansallista valtaa niin epäillään; Stubb on itse  vallassa.

Siitä hän ei välitä turkastakaan, että talousratkaisuja, joista juuri vaaleissa äänestettiin suorimmin, tehnyt sosialidemokraattinen puolue hävisi tylysti vaalit, mutta jäi sentään vielä murto-osakannatuksella parlamenttiin edustettuna. Toinen valtapuolue sai hyväkseen perusteellisen vaalitappion kärsineenä ns. ilmaiset 50 lisäpaikkaa vain sillä perusteella, että sattui saamaan hieman enemmän ääniosuutta kuin toiseksi paras puolue samoissa vaaleissa.

Hän on huolissaan perussuomalaisista: niitä on hänen kauhukseen kohta kaikkialla pitkin Eurooppaa, ja liike uhkaa  muuttua trendiksi.

Stubb voisi arvostaa välillä läntisiä arvoja ja demokratiaa. Hänen tulisi hyväksyä itsensä, jotta voi hyväksyä myös muiden oikeassa olemisen. Ei voi välttyä vaikutelmalta, ettei ministeri Stubbin akateemisuus riitä koko maailman hallitsemiseen.

Stubb on hyvä esimerkki juuri siitä vähäisestä suvaitsevaisuudesta, jota vanha, rappeutunutkin valta käyttää. Se saattaa jopa yrittää estää demokraattisen äänestämisen ja valinnat tai ainakin inhota näitä perin juurin. Ei siinä ole kyse siitä, mitä mieltä joku on jostakin. Se ei ole ensimmäinen eikä toinen vedenjakaja retoriikassa.

Jokaisen poliitikon ja kirjoittajan olisi syytä ensin pohtia,  hyväksyykö itsensä. Jos sen tekee, järkevä ihminen sallii saman mahdollisuuden myös muille ja heidän mielipiteilleen. Vieläkään ei ole syytä huolestua minkään muun syyn vuoksi. Demokratia on enintään niin hyvä kuin ovat siinä päätettävät asiat. Mutta joka sitä kritisoi, näyttäköön paremman
järjestelmän. Muuten voi heitellä kivillä  vaikka vesilintuja, jollei ole muuta sanottavaa.

Sen sijaan demokratiassa  vallassa olevien vallan käytön epärationaalisuus, kohtuuttomuus ja riskinotto ovat alati huolen aihe. Kaikki eivät voi kestää sellaista politiikkaa ja holtittomuutta, jota demokratiassa enemmistö voi harjoittaa. Useimmilla ei ole siihen yksinkertaisesti varaa. Siinä on demokratian, vallan käytön ja  toisaalta yksilön harkinnan välinen suuri ero.

Kun suhteuttaa itseensä sen, mitä toiset ajattelevat ja päinvastoin, alkaa vasta yhteiskunnallinen keskustelu ja etenkin argumentaatio. Se tarvitsee perusteluiksi yhtäläiset menettelyperiaatteet. Jos arvostelet toista, voit tehdä sen vain niiden periaatteiden pohjalta, joita itse noudatat. Jos tuomitset jonkun, voit tehdä sen vain, jos teet sen itsekin samalla perusteella.

Usein voidaan sanoa, ettei uusilla kansalaisliikkeillä tai niitä edustavilla puolueilla ole valtaa. Ne eivät vielä edusta valtiovaltaa.  Sen sijaan niitä motivoi ja ajaa tyytymättömyys enemmistön  poliittiseen päätöksentekoon, sen esittämiin arvoihin, vallan käytön häikäilemättömyyteen, yleensä myös perusoikeuksien alan ja suojan  jatkuvaan kaventamiseen sekä vallan käyttöön kokonaisuudessaan. Ovatko he parempia vai eivät, se on toinen asia. Jokaisella on lähtökohtaisesti oltava siihen mahdollisuus; siitä ei voida
sulkea pois juuri ketään.

Kaiken tämän jälkeen voidaan arvioida, millaisia muita arvoja valtaan pyrkivillä on. Suuri kansalaisliike on aina esillä, kun syrjäytyneet ja syrjäytetyt hakevat uutta kotia. Erityisesti Alexander Stubbia näyttää ärsyttävän se, että vasemmistolaisuuden otettua otteen kokoomuksesta niin monet ovat paenneet, jos nyt ei riemulla tai kiljuvin huudoin, he ovat
siirtyneet vapautuneina juuri perussuomalaisiin ja muuallekin puolueisiin. Tällainen poliittinen liikkuminen on poliittisen järjestelmän terveyden ja toimintakykyisyyden merkki niin meillä kuin muualla.

Sekä suojelupoliisi että tutkijat ovat yksimielisiä siitä, ettei Suomessa ole äärioikeistolaisia tai ilmeisesti äärivasemmistolaisiakaan puolueita. Jos tällaista liikehdintää on, se on yksittäisten henkilöiden tai pienryhmien viritelmiä ilman sen suurempia vaikutuksia. Näille ääriryhmille, joita on ollut satojen vuosien ajan, ei ole yhteistä nimittäjää tai
ominaisuutta.

Juuri se, toimiiko jokin puolue tai ryhmä valtiollisen järjestelmän oikeiden ja avoimien periaatteiden mukaan vai ei erottaa ääripuolueet muista.

Todettakoon, että myös julkinen valta tai valtiovalta voivat käyttää keinoja, jotka eivät ole perustuslain ja perusoikeuksien mukaisia. Tästä ei välitetä keskustella useinkaan toheloiden toimittajien keskuudessa, kun vallan  pönkittäminen on tullut näiden tavaksi eri syistä.  Media on altistunut jollekin taudille, kun se viitsii ja häpeilemättä haluaa esitellä
ministeri Stubbin ääneen ajatteluja vailla mitään demokratiakritiikkiä.

Ääriliikkeinä voidaan  pitää liikkeitä, joiden edustamat ihmisarvot eivät nojaa perus- ja ihmisoikeuksiin. Juuri nämä erottavat ääriliikkeet muista, sinänsä laillisista puolueista ja kansalaisliikkeistä.  Onko ihmisoikeuksien vastaiseksi katsottava toisten ulkopuolelta sanelemat talousratkaisut, kansan köyhdyttäminen äärirajoille ja sen jälkeen tuomita kansalaisten äänestyskäyttäytyminen?  Ministeri Stubbilla on selittämistä valistuneille
kansalaisille vai pitäisi jonkun hänelle sanoa, että viisautta on myös oikeustaju vaieta, tajukin siihen riittäisi.

Euroopan viimeiset vaalit kirjoittelun kohteena

Toimittajat ovat olleet viime päivinä huolestuneita Euroopan vaaleista siinä kuin eräät poliitikot tyytyväisiä Ranskan vaalien tuloksista. Yhtä joutavia kantoja on esittänyt  kumpikin taho.

Voidaankin hyvin alkuteemana todeta, että tohelon toimittajan kolumni osoittautuu käytännössä tuhnon toimittajan kirjoituksen velipuoleksi. Kumpikaan ei juuri ymmärrä, mistä kirjoittaa eikä osaa pukea vaalien vaikutuksia ja niiden vaikutusta kansanvaltaan, demokratiaan taikka Euroopan vallitsevaan  kehitykseen. erityisesti poliitikkojen reaktiot ovat osoittaneet heidän elävän kuin viimeistä päivää asioiden hallinnan ulkopuolella toimittajien taas hymistellessä asioita itsetyytyväisinä: tulipa sanottua.

Äärimmäinen huoli  Kreikasta on ollut, että voi voi miten Kreikan käy nyt kun, äärioikeisto nousi valtaan, kun äärioikeistopuolueeksi nimetty puolue sai noin 7 %:n kannatuksen ja 20 paikkaa parlamentista. Sanomatta jäi se asia, että Kreikka on ollut todellisuudessa jo pari vuotta käytännössä konkurssissa.  Sanomatta jäi myös kaksinaismoralistinen kanta: voi kun maahan tulisi uudet vaalit, vaikka siitä epävakaus vain kasvaisi.

Euroopan unioni on syytänyt silti kriisimaahan valtavasti, satoja miljardeja euroja rahaa maan pelastamiseksi, (lue sen elämän pyörittämiseen), samalla, kun suurin osa kansalaisista on kyvytöntä säästämään mitään, valtion omaisuuden arvot ovat romahtaneet vähiin ja valtion budjetistakin on kohta vaikea leikata mitään. Hulvatonta touhua tämä unionin puuhastelu tosiseikkojen edessä. Vain tuet ovat räjähtäneet, mutta Kreikan valtionvelkaa ei ole saatu hallintaan. Sen syyksi nyt osoitellaan kreikkalaista äänestäjää. Pää ei aina tiedä, mitä käsi tekee.

Karu totuus lähenee: vain 30 % tai sen alle voidaan koskaan saada päätetyistä ja annetuista tuista ja lainoista takaisin. Sen tajuaa jokainen, joka on paikan päällä käynyt. Ei siitä sen enempää. Tietenkin voidaan kutsua pankkianalyytikko Lauri Uotila lausumaan tästäkin jotakin uutislähetykseen, mutta mitä vaikutusta sillä on asioiden tilaan. Voi tietenkin olla kiva kuulla mukavan miehen puheita, siinä kaikki. Sillä ei ole niin väliä, mistä on todella kyse, kunhan on rento olo.

Puhumattakaan mitään siitä, että Kreikan todellinen ongelma näyttää olevan äärivasemmistolaisten, yhteiskunnan kumoamiseen pyrkivien sirpalepuolueiden  valtaan nousu, sillä tällä kansalaisliikkeellä on pitkät perinteet vallankumouksen ja maanalaisen toiminnan perinteistä Kreikassa. Tämä liike ja sitä edustavat puolueet eivät hyväksy mitään säästöjä tai leikkauksia eikä muutoksia maassa, jonka asiat ovat jo muutenkin kunnolla hunningolla. Tämä ryhmittymä sai runsaan neljänneksen kannatuksen vaaleissa. Se ei näytä herättävän huolta oikeassa sävyssä; vain huoli velkakriisin leviämisestä muualle huolettaa keskustelijoita.

Iloa tunnetaan vain siitä, että Uusi demokratia eli oikeistopuolue säilytti asemansa, vaikka menetti äänistä lähes puolet. Se on vastannut osaltaan valtion säästölinjasta. Sen onneksi koitui kreikkalaisen vaalijärjestelmän omalaatuisuus siitä, että eniten ääniä saanut puolue saa  50 lisäpaikkaa jaettavista 300 edustajapaikasta; tarkoitus on vain suosia kaksipuoluejärjestelmää, mitä myös listavaali tukee. Siinä on demokratian kukkanen demokratian synnyttäneessä maassa.

Politiikan tarkoitus on vallan muuttaminen; sen vaihtoehto kriisissä on vanhan vallan pönkittäminen, josta ei hyvää seuraa. Miten tällaisessa tilanteessa voidaan puhua jostakin ääripuolueesta sellaisenaan. Onko kyse vain leimaamisesta vai myös poliittisesta vaihtoehdosta.  Uskooko joku todella aidosti, ettei kansalainen osaisi äänestää tapahtuneen vuoksi.  Jokainen tuntee yhteiskunnan ratkaisut ihollaan. Ei sitä voi kiistää, sillä jos niin tekee, suosii diktatuuria ja autoritarisuutta.

Suomessa johtavat hallituspoliitikot saarnaavat uskon voimalla epädemokratiaa, suvaitsemattomuutta ja vihaa. he pitävät perussuomalaisia ja vertaisia ääriliikkeenä, äärioikeistona ja ties minä. Surullista on todeta, että he samalla kritisoivat äänestäjiä, demokratiaa, oikeutta olla eri mieltä, toisten vallan kunnioitusta, perusoikeuksia ja vähän muutakin. Ei se huoleta, jos ei ymmärrä. Kreikkalaiset sanoivatkin jo aikoinaan Argyriksen toteamana, että tieto luo tuskaa.

Siinä sivussa perinteinen sosialidemokraattinen puolue  Pasok romahti, kun se sai vain kolmanneksen aiemmasta kannatuksesta. Juuri nämä kaksi puoluetta ovat synnyttäneet Kreikan kriisin holtittomalla varojen käytöllä ja äänien toistuvalla ostamisella mielettömillä laeilla ja hankkeilla. Kreikkalaisilla ei ole enää kaipausta tälle puolueelle, kun sen perinteinen politiikka on suistunut raiteilta; valtion varoja ei voi jakaa enää entiseen, täysin korruptoituneeseen tapaan. Sen on muuten viime vuosina Euroopan unioni ja sen eurojohto hyväksynyt mukisematta, kunhan voivat pelastaa muut jäsenvaltiot, pankkien edut ja oman hipiänsä.

On kaksinaamaista torua Kreikkaa, kun valtansa menettäneet puolueet ovat syypäitä Kreikan kriisiin. On tolkutonta moittia kreikkalaista demokratiaa, kun se reagoi. On aivan turha viisastella kreikkalaisille, sillä he tietävät varmuudella parhaiten, ketä äänestää ja miksi. Eurooppa oin tekemässä taloudellisen mahalaskun lisäksi myös henkisen mahalaskun. Sitä ei oikeastaan voi pitää yllättävänä, kun tarkkailee eurojohtajien toimintaa, puheita ja väsynyttä kehäraakin olemusta.

Sosialidemokratia panee pahastaan

Eurooppalainen sosialidemokratia näyttäisi ensi näkemältä voivan paremmin lainoittajan ja tukijan roolissa. Mutta onko näin? Kaikki tiedostavat sen, että tämä poliittinen liike on henkitoreissaan koko sen ideologisen, teollisen ja poliittisen opin ollessa romahduspisteessä joka puolella Eurooppaa. Eikä paluuta entisille urille ole; puolue ei näytä uudistuvan missään puolella, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä.

Eurooppa taistelee kaikin voimin siitä, että se tiedostaisi tappionsa, menetykset ja vanhan teollisen rakenteensa tehottomuuden ja jäykkyyden aiheuttamat tuhoisat seuraamukset.

Hyvään, tuhoavaan eurooppalaiseen perinteeseen, jonka unioni on omaksunut, on tarpeen laatia valtava määrä asiakirjoja seuraavien etujen hallinnoimiseksi ja lisäämiseksi. On hyvä suunnitella laajasti, miten uppoavaa laivaa pelastetaan ottamalla lisää velkaa. Se saa osuman, kun poliitikot jatkavat toisesta päästä peittoa  leikkaamallaan palalla samaa peittoa toisaalla.

Tällainen toiminta  on määritelty Euroopassa kasvuksi. Samainen kasvu pelastaa kaiken: tämä usko on saanut kliimaksinsa pohjoismaisten pankkien  talousennusteissa, sillä niiden mukaan pelkkä kasvu hoitaa koko velkaongelman. Siinä  numerot pelastavat kaiken. Talous on täynnä silmänkääntötemppuja todellisten rakenneongelmien peittämiseksi. Yksi tällainen on myös ajatus, että kasvuyritykset hoitavat ongelman. Yhtä lailla voisi siihen todeta, että ne kyllä varmuudella siirtävät toimintansa muille maille paremmille.

Hyvään eurooppalaiseen perinteeseen kuuluu Ranskan vaalien tapaan ainakin seuraavat asiat. On hyvä luvata ensin pelastaa uhanalainen virkamieskunta ja sen palkat. Sitten on hyvä luvata torjua kaikkia säästöt, sillä oikeastaan valtiolla ei ole menojen ongelmaa, on vain tulojen ajoittainen riittämättömyys silloin, kun kasvu ei hoida sitä.

Jos tilastoidaan uudestaan, osa menoista näyttääkin jo melko varmoilta tuloilta, ja ongelmat suoristuvat. Näin teki Ranskan presidentinvaalit täpärästi voittanut ehdokas. Siitä heräsi jossakin toivo, toisaalla pelko. Suomalainen sosialidemokratia kutsui tätä Euroopan uudeksi tulevaisuudeksi. Kreikan osallahan se johti katastrofiin.

Samankaltainen ajatus sosialidemokratialla on, kun he nyt päättävät kiihdyttää elvyttämistoimia, jotta talous saadaan kasvuun. Onkohan se sama asia kuin, että otetaan lisää velkaa. Jos se ei ole sitä, se tarkoittaa lisäsetelien lisäpainatusta. Se voidaan varmaankin kirjanpidollisin keinoin kääntää myönteiseksi asiaksi esimerkiksi väittämällä, että niin torjutaan inflaatiota, jonka talouksien pysähtyneisyys ikävästi aiheuttaa. Lisäksi velvoitetaan Eurooppa-neuvoston presidentti Hermann Van Rompuy pitämään asiasta vakuuttava puhe, jota tosin ei taida kukaan uskoa.

Samaan aikaan toivona nähdään, kun Ranskaan saatiin juutalaisen, touhukkaan oikeistolaispresidentin ja 17 vuoden oikeistolaisten presidenttien kauden jälkeen taas sosialistipresidentti Francois Hollande. Mutta saavatko ranskalaiset maallista mammonaa seuraavat kuusi vuotta? Sitä he eivät saa, sellainen on Ranskan tila.

Kertomatta jää, että Ranska on ja pysyy samanlaisena. Ei se lopulta välitä Euroopasta, ellei sillä ole siitä selvää etua. Ranska on sillä tavoin ylpeä ja itseensä käpertynyt varmuudella. Se on kansallisvaltio, joka toimii niin kuin haluaa ja joka haluaa olla suurvalta. Ranskalaisten sydän on aina hieman kallellaan vasemmalle, kun sen sijaan ranskalaisten  rahapussi on varsin oikealla.

Kun Ranska ja Saksa ovat käytännössä pelastaneet kriisimaita kahden kesken muiden seuratessa vanavedessä, uhkaa nyt tulla piikki lihaan. Miten valtaansa vakiinnuttava ja kaikki lupauksensa pettämään joutuva Ranskan uusi presidentti ja asemistaan vaivoin taisteleva kokenut Saksan liittokansleri (Angela Merkel) oikein sopivat mistään. Se jää nähtäväksi.

Ranska on asteittain selvä kriisimaa kohtapuoliin, jollei katsota sen jo olevan sitä. Sen pankkien tilanne on vakava. Sen valtion velkaantuneisuus on noin 95 %. Sen budjettiylijäämä rikkoo kaikki sallitut lukemat reippaasti. Lisäksi hyvän tavan mukaan ranskalainen odottaa valtion tekevän melkein kaiken. Jollei tee, mennään yhdessä kaduille ja kujille mieltä osoittamaan. Ranskalainen reagoi hyvän kansallisen tavan mukaan.

Ei taida olla Euroopan sosialidemokratiasta mihinkään. Siinä ei auta, vaikka ikuinen parastietäjä, aina oikeassa oleva ministeri Erkki Tuomioja hieman viisastelee Euroopan tilanteella. Se on vain politiikkaa, ei muuta. Sosialidemokratia ei oikein usko, ettei kovin moni sitä usko.  Näytöt vain puuttuvat, sen sijaan kansakunnan rahat kyllä menivät. Ei niitä saada takaisin.

Mutta mistä oikein kirjoittelussa on kyse?

Euroopan tilanne on kaikin puolin kuvottava. Mitään rakenteellisia muutoksia ei ole saatu aikaan. Voimat ja voimavarat on käytetty tällaisen toiminnan estämiseen ja syömäleivän maksamiseen. On siinä talousjohtoa Euroopalla, kerta kaikkiaan kuten entinen mies sanoi. Onneksi sentään Eurooppa-neuvoston presidentiltä ja ulkoministeriltä on puhti pois. Tilanne on jokseenkin sama kuin  Suomen valtiovarainministeriön korkeiden virkamiesten osaamisenkin asianlaita: se on ylittänyt ajat sitten sen, minkä he ovat ymmärtäneet.

Ei Eurooppa vieläkään ymmärrä, missä mennään ja mikä muutos maailmassa on menossa. Valta vain puolustaa asemiaan hinnalla millä hyvänsä. Eurooppa tarvitsee aivan muuta kuin valtarakenteiden säilyttämistä eikä se mahdollista entistä etujen jakopolitiikkaa.

Kreikkalaiset kulkevat kärjessä: se sanoivat ei harjoitetulle politiikalle. Ranskalaiset  eivät oikeastaan sanoneet yhtään mitään omalle valtiolleen, paitsi  että valtio on turvamme.

Puhumalla vain äärioikeistosta tai äärivasemmistosta sivuutetaan pääongelmat. Mitä ne sitten ovatkaan?

Viittaamalla noihin käsitteisiin tehdään silmänkääntötemppu parhaalla tavalla salaamalla, piilottamalla, selittämällä ja suoraan valehtelemalla asiain todellinen tila. Eurooppa häviää, se on jo hävinnyt taloustaistelun, kohta häviävät yhteiskunnat ja ihmisetkin, kun rahaa ei ole eikä tule. Ratkaisuja vaaditaan aivan muulla tavalla, ei upottamalla ja uppoamalla. On populistista pitäytyä edelliseen kronikkaan valheista. Juuri  niin  kuitenkin on menetelty. Mitään todellisia ratkaisuja ei ole tehty julkiseen talouteen tai tuotantorakenteeseen. On vain syydetty rahaa.

Uskoa pitää olla, mutta toinen asia on mihin.

Oli kriisi mikä tahansa, vastaus on edelleen kansanvallassa, vaikka moni kolumnisti näyttää puoltavan sen mitätöintiä tai paremmuutta suosimalla vallan rakenteiden muuttumattomuutta äänestystuloksesta riippumatta. Joistakin on niin kiva huutaa väärää huutoa.

Jos demokratiaan uskotaan, pitää uskoa, että sen perusyksiköt eli äänestävät tietävät, mitä tekevät.  Jos he tekevät virheen, he maksavat. Jos he äänestävät toisin, voi aina antaa parempaa, todellisempaa ja ytimeen iskevää tietoa. Näin oli varsinkin Kreikan vaaleissa. Vaalien tulos ja poliittinen linjaus koskevat juuri heitä ja maata mitä suuremmassa määrin. Mikään demokratian selitys ei oikeuta kieltämään tai poikkeamaan tästä realiteetista.

Eurooppa on edennyt itse asiassa sivupoluille, jos se ei tiedosta sitä,  että myös kaikki velkakriisin ratkaisut ovat kansalaisten äänestyksen erinomainen kohde. Äänivaltaa ei ole siirretty unionille ja sen eurojohtajille.  Poliittinen argumentointi ei riitä oikeastaan mihinkään; se on jäämässä vain  keinoksi legitimoida vallan käyttöä. Kaikkeen liittyy ehtymätön pyrkimys selittää asiat parhain päin.

Politiikka ontuu, kun siinä yritetään salata asioita, joita sosiaalisen median kautta suuri valistuneiden joukko jo tietää. Se vie pohjan politiikan uskottavuudelta. Ministereistä kärjessä jää jäljelle vain huomaamaton kertomus vaillinaisesta ymmärryksestä.

Onkin käymässä päivä päivältä selvemmäksi se, että eurooppalainen demokratiakin on julkisten talouksien ja tuotantorakenteiden lisäksi kriisissä. Työ ei enää  kiitä tekijäänsä.

Samalla eurooppalainen integraatio uhkaa ajautua pahaan kriisiin: kansalaiset äänestävät tiukan paikan tullen aivan toisin kuin kykenemättömiksi käyvät eurojohtajat ikinä voivat ennustaa.

Voi syntyä demokratian paradoksi: kansalaiset äänestävät toisin kuin autoritaarinen eurojohto on ajatellut: sitä ei voi voittaa tai sivuuttaa mikään peruste. Integraation polulla on palattava perusasioihin.

Samaan aikaan on selvää, ettei eurooppalainen talouskehitys ole vain muutoksessa, se on rajussa muutoksessa. Sen tiivistää moni samanaikainen prosessi:
-koko läntisen Euroopan arvot ovat kriisissä
-köyhyys ja taloudelliset ongelmat väistämättä kasvavat
-maahanmuutto nousee koko Eurooppaa vavisuttavaksi asiaksi
-Euroopan talousrakenteet ovat kestämättömällä kannattavuuspohjalla
-suuressa osassa Eurooppaa ammottaa suuri innovaatiotyhjyys
-ei ole mitään selitystä sille, ettei tuottavuuden kasvulla voi kattaa mitään kustannusten nousua ja hintatason korkeutta globaalissa mielessä
-eurooppalainen demokratia rajaehtoineen näyttää muodostavan sisäisen jännitteen koko kehitykselle eikä sen rauhanomaisuudesta ole riittäviä takeita
-koulutusjärjestelmät tuottavat tehottomasti sivistystä, jota kohta ei tarvita työpaikkojen puuttuessa
-vallan rakenteet uhkaavat monessa maassa jämähtää vaalien ja äänestäjien siirtymisen vuoksi suuresti
-poliittiselta johdolta puuttuu yltiöpäisesti realismi, kokonaan inhorealismi ja uskottavuus.

Eurojohtajille ei ole selvinnyt, ettei entiseen tapaan voi jatkaa. Sille ei ole selvinnyt, ettei ole paluuta entiseen. Kasvu ei kohtaa yhteiskuntia ja talouksia niin kuin ennen; sen kohteet vaihtuvat ja luonne muuttuu.

Vähitellen Euroopan unionille ja koko Euroopalle pitää alkaa selvitä, ettei se selviä kuten ennen. Sen kansalaisilta vaaditaan uutta otetta, uutta sytykettä. Hyvinvointia on jaettava enemmän, kun sitä on vähemmän. Kohta alkaa selvitä myös se, ettei rahalla voi perimmältään työntää: yritys siihen  on ollut turkasen kova ja kallis.

Eurooppa selviää vain purkamalla periaatteitaan. Se ei selviä sen paremmin kuin Yhdysvallatkaan ilman uusjakoa; sen aiheuttaa ja prosessoi inflaatio, joka taas johtuu siitä valtavasta rahamäärästä, joka on suunnattu kansantalouksiin ilman, että sitä voidaan kokonaan koskaan periä tai imuroida takaisin ilman kaaosta tai talouden perusteellista romahdusta. Siitä ei ole puhuttu tai sitä ei ole kerrottu. Toki sama ongelma on myös Yhdysvalloissa. Mutta Euroopan ja Yhdysvaltain välillä on suuri ero muutamassa muussa suhteessa: riippuvuudessa ulkomaista, suurvalta-asemassa ja keskinäisessä riippuvuuden erilaisessa asteessa.

Vasta näiden seikkojen pohtimisen jälkeen voidaan kritisoida vaaleissa esiintyvien ja voittaneiden puolueiden linjauksia.  Se tarkoittaa, että äärivasemmisto tai äärioikeisto on jotakin hyvää tai huonoa.  Yhtä lailla on paljon pohtimista sen suhteen, mikä tekee jostakin ääriliikkeen. Erilaiset osallistuvat ja vaikuttavat liikkeet kun muodostavat eurooppalaisen yhteiskunnan perustan ja ytimen.

Poliittisissa puolueissa ei ole juurikaan ääriliikkeitä. Sen sijaan on vasemmistolaisia tai oikeistolaisia puolueita ohjelmansa puolesta. Sana ääri kytkeytyy esimerkiksi Suomessa siihen, että sosialidemokratia alkoi kutsua osaa vasemmistosta äärivasemmisto leimatakseen sen. Poliittinen viha on katala, usein voittamaton. Kokonaan toinen asia on, mitä itse kukin suosii tai kannattaa. Se on valinnan vapaus vielä. Samankaltainen leimaaminen toistuu aina vallassa olevien ja muiden kesken muuallakin Euroopassa.

Tai sitten toisaalta voidaan vain todeta, että äärivasemmistolla tai äärioikeistolla on toinen poliittinen ohjelma kuin vallassa olijoilla. Ylipäänsä keskustelussa vältetään ilmaisemasta perusteita, jotka muodostavat ääriliikkeen ohjelman. Sekään ei riitä, ellei selvitetä, miten eri tahot suhtautuvat yhteiskunnan ongelmien ratkaisemiseen ja tunnustamiseen. Siitä muodostuu todellinen ero. Hallituspuolue voi olla vanhakantaisuutensa ja yksipuolisen etujen ajamisen vuoksi äärikonservatiivinen ilman suuria käsitemäärittelyongelmia. Sinä on näiden käsitteiden suhteellisuus, mitä on syytä varoa itse kunkin.

Pikaisen tarkastelun jälkeen huomataan, että populismi kertoo todellisuudessa niistä ongelmista, jotka vallitsevat. Se kertoo jotakin siitä, miten kansalaiset reagoivat olematta väärässä. Vasta siinä voi asettaa sitten mittapuita, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Sekin muuttuu väistämättä. Vain pakkovalta rajoittaa tätä kansalaisliikettä, joka on nyt pesiytynyt läntisiin demokratioihin sen seurauksena, että nämä kutsuivat teoillaan ja laiminlyönneillään uutta aikaa. Väistämättä. Se on pelottavaa.

Mitään rysähdystä ei ole tulossa; on vain väistämätön liike, johon päädytään. Yhteiskunnat kehittyvät tietyn evoluution kautta siinä kuin luontokin: mikä siinä kuolee, syntyy uutena.

Kansalaisten näkökulmasta turvattomuus on asia, jota ei haluta sietää. Olemme opetetut olemaan sietämättä sitä. Se on kuitenkin luonnon kulku, ehdoitta.

Suomalainen ajatusmalli

Suomalaiset  poliitikot ovat tosikoita Euroopan unionin pelikentässä. Se vakavuus, jolla poliitikot toimivat, osoittaa ymmärtämyksen puutetta siinä kuin vajaita historian tietoja. Mikä järki on sijoittaa velkoihin kansakunnan varallisuus? Mullistukset ovat väistämätön kehityksen lainalaisuus. Valta väsyy, talous ei koskaan.

Suomalainen poliitikko haluaa olla samalla lääkäri, asiantuntija, neuvonantaja ja tuomari ja kiistää olevansa syyttäjä. Paras olla oma itsensä. Voisi kyllä kantaa huolta itsestään, jotta voi kantaa huolta toisista. Jos kansakunta uupuu auttaessaan toista eikä huolehdi itsestään, siinä käy huonosti. On aika tarkastella tekemisiä.

Suomalainan valtamalli on erityislaatuinen. Emme anna perusoikeuksille demokratiassa sellaista sijaa kuin  Yhdysvalloissa. Arvot eivät ole meille ensiarvoisia: kaiken ohittaa pragmatismi, loputtomat käytännön ja valtion tarpeet ja valtajärjestelyt lopulta.  On hirmuista nähdä, ettei tämä politiikka johda enää mihinkään, jos sellaisiksi ei katsota syviä vesiä.

Olemme alistaneet valtion vallan keskittämiselle, ja se on alkanut elää oma elämäänsä. Nykyvaltio ei ole sama kuin me eikä se ole vain kansalaisia varten. Se on haalinut alleen sitä sun tätä sieltä sun täältä eikä kukaan hallitse enää kokonaisuutta. Sen syöpä on sen sisäinen hallitsemattomuus.

Kansakuntaa on alkanut hallita suunnitelmien näköalattomuus.  Poliittinen osaaminen on jämähtänyt: on nähtävissä toistuvasti johtavien poliitikkojen sivistyksen kapeus ja taitojen läpinäkyvä rajallisuus. Sama ilmenee virkamiestoiminnassa. Poliitikot turvaavat yhä laajemmin ja sinisilmäisemmin virkamiesvaltaan.

Ei suomalainen halua eurooppalaisten sivistystä,  otteiden rentoutta ja suuripiirteisyyttä. Muutama tekopyhä poliitikko saarnaa olemattomia, joita juuri kukaan ei enää kuuntele. Suomalainen elää arjessa, tekee rationaalisia asioita eikä yritä liikaa. Täysin soveltumatonta on ahneuden alttarin palvonta ja paateron palatsien rakentelu.

Ei ole mikään ratkaisu mennä muiden mukana. Se on ajautumista Paavo Haavikon sanoin ilmaisten.

Suomalaisen valtamedian huoli on syvä siitä, mitä kansa oikein tekee ja miten äänestää. On siinä medialle huolta. Perinne ei ole aivan uusi, sillä tasavallan presidentti Mauno Koivisto lausui jo aikoinaan kansanäänestyksestä, että se on vaarallinen, kun ei voi  tietää mitä kansa äänestää.

Kansalliseen toimintamalliin kuuluu, että puhutaan ja laaditutetaan gallupeita vain siitä, kuinka vaarallinen tällainen ja sellainen  ääriliike voi olla, kun se ruumiillistuu vaaleissa uusien voimien esiin marssiksi.  Kyse tässä indoktrinaatiossa onkin vain siitä, että perinteiset valtapuolueet ja  valtamedia säilyttäisivät asemansa. Sitä tukee moni yliopiston ns. kirjanoppinut. Vaikutetaan kaiken aikaa ja etenkin piilovaikutetaan.

Toisaalta tiedetään esimerkiksi, että joka kymmenennessä eurooppalaisessa valtiossa uusi oikeistopopulistiseksi kutsuttu puolue on jo noussut tai on nousemassa valtaan yleensä toiseksi suurimpana puolueena eikä tämä tilanne tule muuttumaan.  Jollei puolue ole sitä, sellaiseksi se nousee.

Sama ilmiö näyttää korostuvan myös ns. äärivasemmiston riveissä. Kaiken takana on yhteiskunnallinen tilanne ja tapa hoitaa velkakriisiä eri ratkaisuineen ja samanaikaisine ilmiöineen, joita kansalaiset eivät enää siedä. Kyse on siten ennen kaikkea demokratian ja enemmistödemokratian kriisistä.

Syvissä ytimissä hytisee kansakunnan todelliset ongelmat; moni näkee sen hyvin älyttömissä hinnoissa, elämisessä kuin viimeistä päivää ja oman rahan riittämättömyydessä päivittäin.

Toisaalta tiedämme jo Yhdysvalloista täysin selkeästi, että valtamedia on menettänyt otteensa uusista sukupolvista: eivät ne usko valtamedian hegemoniaa eivätkä indoktrinaatiota eli kansaan kohdistuvaa piilovaikuttamista, kun puhutaan muusta kuin todellisista ongelmista. Sosiaalinen media luo keskustelun aiheet enemmän kuin viralliset tai valtamediat. Sosiaalista media seurataan, ei enää valtamediaa entiseen tapaan.

Äänestäjien siirtymät ovat parasta, mitä demokratialle on sattunut sitten vuosikymmenten. Se on oivallinen, osuva vastaus valtapuolueiden harjoittamaan politiikkaan. Ei ole seurauksia ilman syntyjä syviä.

Hapatus syntyy siitä, kun selitellään, että kaikki on kuin ennen. Jytkyjä seuraa aina vain uudet jytkyt, ei ole niin, että ne katoavat jonnekin. Juuri yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys ja Euroopan pahanlaatuinen epäonnistuminen tulee osoittamaan sen. Siten on paras olla uskomatta näitä hapattajia, joita löytyy kyllä kevyellä kuukausipalkalla: huolet eivät heitä oikein rasita. On suuri harhaluulo uskoa, että jytky tulee ja menee jonkin yksittäisen asian myötä. Kansa on ottanut vallan itselleen, kun sitä ei enää muutoin ole ollut.

Jo nyt on varmaa, että uuden kansalaisliikehdinnän ansiosta valta on muuttunut, kun sen on ollut pakko muuttaa asenteitaan. Asenteiden muutos vie pohjan ideologeilta ja manipuloijilta, joita on riittänyt. Virkamieskunnassa vilisee näitä poliitikkojen palkkaamia herhiläisiä runsaasti.

Esiin tuotujen kysymysten sijaan valtamedia keskustelee mieluummin siitä, miten suhtaudutaan maahanmuuttoon, joka on vain yksi kriisiytymisen syitä ja seurauksia. Siten luodaan yhteiskuntaan leimaamisen, inhon ja vihan ilmapiiri: juuri se henkinen tila, josta kansalaisliikkeitä ja uusia puolueita eniten syytetään. Koko ajatuksellinen  kehä päätyy kysymykseksi vallasta, ei asioista.

Uusien kansalaisliikkeiden ja puolueiden synnyn perimmäisiä syitä

Näitä voisi luetella loputtomiin. Niitä tärkeysjärjestykseen asettamatta joitakin syitä on tarpeen tuoda esiin.

Julkinen sektori on kasvanut Euroopassa noin sadan viidenkymmenen viime vuoden aikana noin 10 %:sta nykyiseen noin puoleen koko kansantalouden tuotannosta (BKT:stä). Se ei ole ratkaissut käsillä olevia ongelmia, vaan ne ovat syntyneet siitä huolimatta ja mikä monista epäuskottavaa, juuri laajan julkisen sektorin vuoksi. Tuo ajanjakso on samalla nykyiseen tuotantorakenteeseen johtaneen kehityksen periodi.

Julkisen sektorin kasvu on nostattanut valtavan määrän ongelmia, joita demokratiat pääasiassa hallinnoivat. Se vie olennaisimman panoksen yhteiskunnissa. Julkisen talouden laajuus rajoittaa kasvua, vie henkisiä voimavaroja, osoittautuu usein luonnonvarojen tuhlauksen lähteeksi ja perusteettomaksi kuluttajaksi monen muun ongelman ohella. Ei ole ollut sopivaa laskea näitä skaalavahinkoja ja -haittoja politiikan tekemisessä. Poikkeuksen muodostaa tulevaisuuden tutkimus, joka jo nyt näkee selvästi riskit ja julkisen sektorin kalliin hinnan.

Kyse on siitä, että julkinen sektori imee valtavan määrän henkisiä resursseja ja sitä panosta, joka tarvitaan luonnonvarojen käytön järkevään  kehittämiseen,  innovaatioiden luomiseen, kansakuntien henkisen, omaehtoisen tilan kohottamiseen ja sitä kautta myös hyvinvointiin. Julkinen valta on tarvinnut yritysten ahneutta, jotta poliitikot saavat valtavat varat vallan käyttöönsä. Samalla on tapettu kansakuntien todellinen resurssi, viimeksi näin tehtiin Suomen yliopistolaitoksessa uudistuksilla, joita eräät nykyiset ministerit innolla ajoivat käytäntöön.

Tiedetään, että Yhdysvallat yksin kuluttaa neljä kertaa enemmän luonnon voimavaroja kuin mitä sen suhteellinen osuus maailmasta on. Iso-Britannia tekee niin kaksikertaisesti. kiina on suunnilleen nykyisellään tasapainossa resurssien käytön kanssa, mutta tilanne osin pahentuu. Intia käyttää osuuttaan vähemmän resursseja.

Ainoa kehittää luonnonvarojen käyttöä on jakaa niitä koskeva päätöksenteko suurvalloilta ja yrityksiltä  ihmisille, yrityksille ja yhteisöille yleensä. Se takaa  hyvinvoinnin, turvaa ihmisten osallistumisen ja ratkaisisi todellisuudessa terveydenhuollon, vanhusten palvelujen ja koulutuksen suuret ongelmat.

Muutos edellyttää jokaiselta osallistumista ja aktiivisuutta. Muutoksen vastustus on kattava, verukkeellinen ja väkivaltainen. Ns. yhteisöllisyys ei ilmeisesti  synny vapaaehtoisesti, sen syntyy vain asteittain kriisien kautta, kun järjestelmiä rakennetaan uusiksi. Kaaos on siihen huono ratkaisu.

Julkisen sektorin paisuttaminen on johtanut monessa maassa suhteettoman valtakoneistoon, jonka pönkittäminen valtapesäkkeenä on tosiasiassa monen puolueen ensimmäinen intressi. Sama koneisto on uhrannut monessa maassa pahoin perusoikeuksien suojan ja vaikutuksen ahneuden ja poliitikkojen palvonnan alttarille, kun lait valmistelevat järjestelmän virkamiehet syöttävät muokkaamansa tiedot parlamentille.

Kansakunnat kansalaisineen tarvitsevat uutta demokratiaa. Jollei se synny vaiheittain, se syntyy äkkinäisten muutosten kautta. Se on yhteiskunnallisen evoluution tie, joka on sidoksissa yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen kehitykseen.

Uusi demokratia tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että vaalein päätetään paljon yleisemmin ja sitovalla tavalla vaihtoehdoista, joita pitkin edetään. Tällaiset ratkaisut ovat liian arvokkaita antaa jollekin puolueelle, valtaoligarkialle tai virkamieskunnalle. Se on kipeä muutos, kun puolueet ja virkamieskunta laitetaan palvelemaan aidosti kansaa.

Sen myötä vahvistetaan perusoikeuksia ja rajataan julkisen vallan toimivaltuuksien käyttöä, luodaan uudelle demokratialle useita valvonnan välittömiä instituutioita. Ei kukaan usko enää yhdenkään valtapuolueen vakuutukseen tehdä kansalaisten parhaaksi ratkaisuja, sijoittaa varoja  työllisyyteen tai rakentaa hyvinvointia.

Tämä tie on kuljettu loppuun. Viimeinen pisara on ollut upottaa Eurooppa tolkuttomilla lainoilla ja rahan painatuksella.

Viimeinen väistämätön muutos on tehtävä tiedon lähteiden avoimuuden ja käytön kanssa. Olemme nähneet käynnissä olevat uudistukset puolustusvoimien rakenteesta ja kuntien rakenteesta eri vaiheineen. Kumpikin on kertonut, että on ensin jaettava avoimesti tietoa, on annettava kansalaisten perehtyä vaihtoehtoihin, sitten vasta on aloitettava valmistelu ja sen peruslinjoista on erikseen äänestettävä; tällainen  hanke on kuntauudistus ilman muuta.

Toki läntisissä yhteiskunnissa ja talouksissa on menossa monta muutakin suurta muutosta.  Onneksi velkakriisin, moni rivikansalainen on hyvin oivaltanut maailman menon.

Maailman napa on siirtymässä pysyvästi Aasiaan tämän vuosisadan johtavana  talousvallan  keskittymänä. Kun itä on ollut henkinen keskus ja länsi materialismin perikuva, osat vaihtuvat. Lännen on pakko luopua velkaantumisesta yhteiskuntien kehitysvaiheen ja monen muun syyn vuoksi materialismin palvonnasta entiseen tapaan.

Käytännössä on unioni on tahtomattaan nopeuttanut tätä kehitystä sääntelyllään, jakamallaan tuella, aiheuttamillaan valtioiden ongelmilla ja hallitsemattomaksi osoittautuneella euron valuutalla. Tätä ei voi välttyä toteamasta yksikään näkö- ja havaintokykyinen.

Kiina saavuttaa tulevaisuuden tutkijoiden mukaan  jo  alle 15 vuodessa Yhdysvallat maailman ykköstalousmahtina. Kiinassa keskiluokan aseman saavuttaa vuosittain noin 60 miljoonaa ihmistä, Intiassa noin 40 miljoonaa. Aasian halpatuotanto siirtyy seuraavaksi Afrikkaan, jossa asuu jo yli  miljardin työvoimareservi maailmalle.

Lännen on pakko luoda uudet hyvinvoinnin mittarit. Sen on luovuttava varallisuuden priorisoinnista nykyiseen tapaan, sillä se on jo jokseenkin  hävinnyt teollisen ja kohta myös muun taloudellisen taistelun maailmassa.

Länsi siirtynee henkiseen ja laatua korostavaan tuotantotapaan. Se rajaa myös hyvinvoinnin määrän kasvua. Monet vallan käyttäjät löytävät itsensä tyhjiöstä; näin käynee juuri nykymuotoiselle ay-liikkeelle. Kulutus jatkuu mutta erilaisin funktioin. Tuotanto on koko ajan kriittistä sen kustannusten korkeuden vuoksi.

Nyt on jo nähty, miten onnettomia tunareita ovat pankkien ja rahoitussektorin ns. asiantuntijat tai miten pelokkaita ovat julkisen sektorin talousvirkamiehet heidän johtamiensa ja valmistelemiensa  asioiden karattua heidän hallinnastaan pahasti ja rajusti. Se jatkuu ja tarvitaan kokonaan uutta taloustiedettä ja tutkijoita, joiden painoarvo kriittisyyden vuoksi kasvaa.

Julkinen talous on räjähtämässä; tulevalla kasvulla useimmissa Euroopan maissa ei saada velkoja enää hallintaan. Velat syövät kasvun. Se on tosiseikka, jota on vaikea tunnustaa. On vastuutonta ottaa lisää velkaa. On vastuutonta velkaantunutta tulevat sukupolvet. On vastuutonta lisätä velkoja samalla, kun kriisivaltioiden ja useimpien tukea antavien valtioiden teolliset rakenteet ovat vanhentumassa käsiin tai menettämässä kilpailukykynsä entistä vakuuttavammin. Ei köyhyydestä synny kilpailukykyä.

Usein niin surullisen konservatiivisena ja luokkayhteiskuntana pidetty Iso-Britannia on joutunut jo ottamaan lusikan kauniiseen käteen. Se on ryhtynyt uudistamaan yhteiskuntaa ja taloutta muutaman  periaatteen kautta. Valtion julkinen toiminta kyseenalaistetaan: valtio ei ole hyvä isäntä eikä kansalainen vain palvelija.  Kansalaisten ja yritysten on toimittava aktiivisemmin ja osallistuttava, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole enää tarjolla. Se on sekä omaksi että yhteisön parhaaksi.

Kunnioitettuja arvoja ovat moniarvoisuus, paikallisuus ja vapaaehtoisuus. Jokainen voi pähkäillä, miten Suomen istuva hallitus näitä asioita kunnioittaa. Ei kovin hyvin. Suunta on itse asiassa päinvastainen. Se perustuu täysin hallitsemattomaan käsitykseen mahdollisuudesta verottaa, kerätä pakollisia maksuja ja taluttaa kansalaisia.

Ei ole olemassakaan mitään tulevaisuuden rahasampoa: parasta on tulevaisuuden kannalta, että valtio tekee monessa itsensä tarpeettomaksi. Siinäpä haastetta monelle poliitikolle. Suoraan sanoen on uskottava, että se on aivan liikaa näille. Peli pelataan lopulta muualla kuin vallan kamareissa. Ahneuden arvot ja maailman luonnonvarat ovat jo asettaneet tälle vallan käytölle rajansa. Jokainen voi ennustaa, milloin valta reagoi oikein.

Älytön rakentaminen on usein vastoin oletuksia merkki luonnonvarojen tuhlaamisesta, yhteiskunnan keskeneräisyydestä, jo rakennetun kapasiteetin kehnosta hoidosta ja ylläpidon kalleudesta tolkuttoman sääntelyn vuoksi sekä  materialismin arvosta ylitse henkisten arvojen.

Japanissa ei ole käytännössä enää yli 15 vuoteen rakennettu varsinaisesti uutta: yhteiskunta on siinä mielessä pysähtynyt, toki myös äärimmäisen velkaantunutkin talous vaikkapa suhteessa unionin kriisivaltioiden julkiseen velkaantumiseen. Luonnonkatastrofit ja vastaavat  tuovat alueella poikkeuksen yleisilmeeseen.

Ei voi olla korostamatta sitä sisäsyntyistä myötävaikutusta, jonka Euroopan unioni  toimillaan aiheuttaa koko Euroopalle. Se on johtanut sääntelyn verkkojen epämääräiseen ja hallitsemattomaan kasvuun sääntelyn ollessa oikeastaan ainoa helppo, sallittu vallan käytön muoto. Sääntelyllä on sen jatkuessa tuhoisat vaikutukset niiden aikaan saamien pikaisten ja usein näennäistenkin etujen rinnalla. Mitä pitempään kuljetaan eurooppamarssia, sitä selvemmin tämä tulee näkymään. Siihen on selkeät syynsä.

Niitä arvottamatta voidaan väittää ainakin seuraavien ilmiöiden olevan seurauksena. Kansalliset ominaispiirteet ja toimintatavat katoavat. Harvoin ne merkitsevät huonojen menettelyjen häviämistä; se on nähty ns. uusien jäsenvaltioiden yhteydessä. Toivoakin toki on.  Tämä on johtamassa yhtenäisyyteen, joka on tuhoavaa, tehotonta ja samanlaisuuden kloonaamista. Ylipäänsä sääntely puuduttaa, hyydyttää, luo epäoikeudenmukaisuutta, vähentää perusoikeuksien vaikutusta ja riistää kansallisia ominaispiirteitä etujen rinnalla. Sääntely näkyy jo nyt hallitsemattomana lainkäyttönä jäsenvaltioissa. Hallitusvalta on kasvanut ja keskittynyt  holtittomasti monessa maassa. Tai sitten kehitys  johtaa tietoiseen hajaannukseen välinpitämättömyyden kautta.

Euron ja unionin jäsenyyden hintaa ei kykene laskemaan enää kukaan. Järjestelmät on luotu talouden heilahteluja kestämättömällä tavalla. Eikä sitä voida korjata enää. Yhteisestä päätöksenteosta kasvaa keskeisin kasvun tasaisuuden ja terveen perustan hidaste ja jarru. Mikään hallinnollinen sääntely ei poista tätä tosiseikkaa.

Juuri kun Eurooppaa voitiin ensi kerran rauhanomaisesti yhdentää se on kaatumassa vakavalla tavalla omaan taidottomuuteensa, kehnoihin ja näköalattomiin johtajiin sekä kaiken kalleuteen siitä saatavaan hyötyyn ja muuhun etuuteen nähden. Ihmisten vapaa liikkuvuus jää hetken huumaksi sen nostamien hallitsemattomien ihmisvirtojen myötä; nämä horjuttavat jo useimpia, suuria jäsenvaltioita.

Kaikkein pahinta kehityksessä on se, ettei Euroopalla ole ollut muille mitään annettavaa tai hahmotettavaa viimeisinä kriisin vuosina. Se on ollut jokseenkin totaalinen vaikutelma. Etenkin kriisin syihin yhteiskuntien ja talouden rakenteissa ei ole juuri vielä päästy muuta kuin sääntelemällä lisää ja hallinnoimalla sekä rustaamalla valtava määrä asiakirjoja.

Valistunut karjaisu kuuluu jo nyt: voi hemmetti!

Kun otetaan huomioon edellä mainitut, väistämättömät maailman trendit, jokainen voi verrata, miten retuperällä suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja hallituksen ohjelmat ovat.  Mitään herätystä tai käsitystä maailmanmenosta ei näytä löytyvän. Puheet ovat niin tyhjiä, ettei niistä tahdo saada mitään kiinni.  Ministerit tömähtelevät, jäpättävät ja satuilevat ilman suurtakaan ymmärrystä. Se on kansakunnan tie; samalla mitään muutosliikettä ei toivota, sellaisia suorastaan inhotaan. Usko tässä sitten johonkin!

Poliittisen muutoksen hyväksyminen

Muutoksen hyväksyminen puolueille on vaikeaa Suomessa. Se on nähty valtamedian manipuloinnissa. Se on nähty niin monen poliitikon  inhossa muutoksille. Se on nähty kriittisessä suhtautumisessa vaikkapa perussuomalaisiin: muutosliikettä pitää vastustaa tietämättä mitä vastustetaan.

On hyvä kirjoittaa ja odottaa  tuomiota tietämättä, mitä kirjoitetaan.  Siltä voisi olettaa eräitä yhteiskunnallisen keskustelun sääntöjä. Jospa eri keskustelijat arvottaisivat toisensa samanarvoisiksi. Jospa he jättäisivät omat intohimonsa ja politiikkansa sivuun. On vakava keino osallistua myös vaikenemalla kaiken maailman populisteista pitäytymällä arvioimasta ja inhoamasta heitä ja  muita. Keskustelun väitteisiin pitäisi vastata toisilla, vastaavilla väitteillä. Jokaisen on perusteltava kantansa.

Nykyinen sosiaalisen mediankin keskustelu antaa vaikutelman, että moni vain huutaa ja  mieluummin lujaa. Tai sitten puhutaan ja huudetaan kuuroille korville  ilman mitään vaikutusta. Kolumnit ovat vieneet terän koko keskustelulta. Blogien vaikutus on kuin ampuisi kaiken aikaa ohitse, vaikka joskus törmää poikkeuksiinkin. Tämä on johtanut puolestaan siihen, etteivät poliitikot kuule tai kuuntele ketään.

Toisaalta monelta ministeriltä on jäänyt havaitsematta, miten typeriä ehdotuksia he päästävät suustaan ja ettei heistä enää välitä kukaan.  Nämä ehdotukset ovat usein seurausta virkamiesten agitoinnista ja julkisen sektorin loputtomista rahan tarpeista ilman mitään muuta järkisyytä. Miten usein  käykään niin, että useimpien ministerien kaudeksi jää tämä ainokainen kansakunnan onneksi.

Jos tulevaisuus syntyy valehtelusta, vääristä tiedoista ja väärästä politiikasta, mitä jää kansalaisen kerrottavaksi lapsille. Ei paljonkaan.  Niin moni lainsäädäntöasia syntyy vain julkisesta tai yksityisestä ahneudesta; mitä siinä on enää tekemistä perusoikeuksilla ja kansalaisten perusarvoilla. Käytännön on muututtava, jotta olisi pelastusta.

On järkyttävää havaita vaikkapa Suomen vauraimpiin kuuluvan Espoon kaupungin eräissä keskuksissa köyhien eläkeläisten määrä: kaikki varat ja vähän ylikin menee uljaaseen asumiseen. Mitään kohtuullista ei ole olemassakaan. Nykyisyydestä ja keskustelusta on karannut arjen realismi ja arkitodellisuus. Se on aika lopullista.

On siinä kestämistä lukea kolumneja ja palstoja Euroopan ääriliikkeistä. Köyhyys on kasvava populistinen ääriliike, ujosta tulee valtavirta päivä päivältä väistämättömällä tavalla. Uskokoon ken voi. Meno on suorastaan helvetillinen. Määrittely  edellä oli valtamedian kolumnistin noudattama.

Valtamedia voi kirjoitella politiikan eliitistä mitä haluaa. Nämä asiat ovat ottaneet rakettimaisen katoamisen kansalaisten arjesta kasvavassa määrin. Se on riuduttanut demokratiaa. Siksi jokainen kansalaisliike on tervehdyttävä politiikan ja median saralla.

Varmuudella elämme aikaa, jolloin on arvioitava ja etsittävä yhteiskunnan kehityksen suuria lainalaisuuksia. Sellainen on tunnelma ja väistämätön yhteiskunnallinen kehitys. Sen ohjausvaikutus voi olla äkkinäinen tai se voi olla vaiheittainen. Se tulee kuitenkin.

Suureksi arvoksi on nousemassa kaikki sellainen toiminta, joka tulee toimeen ja elää omillaan. Sen riippumattomuus luo luonnollisia valtakeskittymiä yhteiskuntaan. Ne ottavat vastuutaan saarnaamisen jälkeen. Näiden eturintamayksilöiden määrä vaihtelee toistaiseksi.

Läntisillä yhteiskunnilla on edessään valtava perkaus. Se koskee sääntelyä ja se koskee virkakoneistoja. Niiden rinnalla on purettava oikeastaan kaikkia rakennetut, epäoikeudenmukaiset  suojamekanismit. Se kestää ja on kivuliasta. Vain se luo tilaa uudelle, vie kehitystä, antaa mahdollisuuden vastata kilpailussa ja on siten edellytys tulevaisuuden hyvinvoinnille. Väärää politiikkaa ja laitonta  virkatoimintaa on rangaistava ankarasti vastapainoksi.

Niin monen asian asiantuntijaksi pyrkivä ministeri Alexander Stubb puoskaroi useaan otteeseen eri yhteyksissä taas vaihteeksi eurooppalaisia ääripuolueita. Hän niputtaa näihin niin eräät vasemmisto- kuin oikeistopuolueetkin. Yhteisnimike näille liikkeille on nurkkakuntaiset. He ovat tämän Karpaattien partaveitsen mukaan populisteja, eivät hae ratkaisuja, kritisoivat, ovat negatiivisia ja ovat pessimistisiä maailman kehityksestä.

Ministeri Stubb on hyvin huolissaan tämän vuoksi vaalien tuloksista eri puolella Eurooppaa.  Hän yltyy hekumaan: perussuomalaisia on Ranskassakin, heitä on Kreikassa. Perussuomalaisuus on kohta trendi Euroopassa hänen mukaansa. Voi sielujen kaunaisuutta!

Onko Alexander Stubb itse ongelma vai onko hänellä ongelmia? Huomautettakoon tarkkailijalle, että viimeksi Kreikan ja Ranskan vaaleissa oli kyse demokraattisista, laillisista ja todellisista vaaleista sekä niiden tuloksesta. Mikä on se vaihtoehto, joka on vaaleja parempi kansan tahdon ilmaisija, jää epäselväksi. Stubbille on kauheaa, että vaalien tuloksena on kritisointi ja kansallista valtaa niin epäillään; Stubb on itse  vallassa.

Hän on huolissaan perussuomalaisista: niitä on hänen kauhukseen kaikkialla Eurooppaa, ja liike muuttuu trendiksi.  Stubb voisi arvostaa välillä läntisiä arvoja ja demokratiaa. Hänen tulisi hyväksyä itsensä, jotta voi hyväksyä myös muiden oikeassa olemisen. Ei voi välttyä vaikutelmalta, ettei ministeri Stubbin akateemisuus riitä koko maailman hallitsemiseen.

Stubb on hyvä esimerkki juuri siitä vähäisestä suvaitsevaisuudesta, jota vanha, rappeutunutkin valta käyttää. Se saattaa jopa yrittää estää demokraattisen äänestämisen ja valinnat. Ei siinä ole kyse siitä, mitä mieltä joku on jostakin. Se ei ole ensimmäinen eikä toinen vedenjakaja.

Jokaisen poliitikon ja kirjoittajan olisi syytä ensin pohtia,  hyväksyykö itsensä. Jos sen tekee, järkevä ihminen sallii saman mahdollisuuden myös muille ja heidän mielipiteilleen. Vieläkään ei ole syytä huolestua minkään muun syyn vuoksi.

Sen sijaan vallassa olevien vallan käytön epärationaalisuus, kohtuuttomuus ja riskinotto ovat alati huolen aihe. Kaikki eivät voi kestää sellaista politiikkaa ja holtittomuutta. Useimmilla ei ole siihen yksinkertaisesti varaa.

Kun suhteuttaa itseensä sen, mitä toiset ajattelevat ja päinvastoin, alkaa vasta yhteiskunnallinen keskustelu ja etenkin argumentaatio. Se tarvitsee perusteluiksi yhtäläiset menettelyperiaatteet.

Usein voidaan sanoa, ettei uusilla kansalaisliikkeillä tai niitä edustavilla puolueilla ole valtaa. Ne eivät vielä edusta valtaa.  Sen sijaan niitä motivoi ja ajaa tyytymättömyys enemmistön  poliittiseen päätöksentekoon, sen  esittämiin arvoihin, vallan häikäilemättömyyteen, yleensä myös  perusoikeuksien alan ja suojan  jatkuvaan kaventamiseen sekä valtaan käyttöön kokonaisuudessaan. Ovatko he parempia vai eivät, se on toinen asia. Jokaisella on lähtökohtaisesti oltava siihen mahdollisuus; siitä ei voida  sulkea juuri ketään pois.

Kaiken tämän jälkeen voidaan arvioida, millaisia muita arvoja valtaan pyrkivillä on. Suuri liike on aina esillä, kun syrjäytyneet ja syrjäytetyt hakevat uutta kotia. Erityisesti Alexander Stubbia näyttää ärsyttävän se, että vasemmistolaisuuden otettua otteen kokoomuksesta niin monet ovat paenneet, jos nyt ei riemulla ja kiljuvin huudoin, he ovat siirtyneet vapautuneina juuri perussuomalaisiin ja muuallekin.  Tällainen poliittinen liikkuminen on poliittisen järjestelmän terveyden ja toimintakykyisyyden merkki niin meillä kuin muualla.

Sekä suojelupoliisi että tutkijat ovat yksimielisiä siitä, ettei Suomessa ole äärioikeistolaisia tai ilmeisesti äärivasemmistolaisiakaan puolueita. Jos tällaista liikehdintää on, se on yksittäisten henkilöiden tai pienryhmien viritelmiä ilman sen suurempia vaikutuksia. Näille ääriryhmille, joita on ollut satojen vuosien ajan, ei ole yhteistä nimittäjää tai ominaisuutta.

Juuri se, toimiiko jokin puolue tai ryhmä valtiollisen järjestelmän oikeiden ja avoimien periaatteiden mukaan erottaa ääripuolueet muista. Todettakoon, että myös julkinen valta tai valtiovalta voivat käyttää keinoja, jotka eivät ole perustuslain ja perusoikeuksien mukaisia. Tästä ei välitetä keskustella useinkaan toheloiden toimittajien keskuudessa, kun vallan  pönkittäminen on tullut näiden tavaksi eri syistä.

Samoin voidaan ääriliikkeinä pitää liikkeitä, joiden edustamat ihmisarvot eivät nojaa perus- ja ihmisoikeuksiin. Juuri nämä erottavat ääriliikkeet muista,  sinänsä laillisista puolueista ja kansalaisliikkeistä.  Tuskin kukaan kytkee asiaan rikollis- ja terroristijärjestöjä, joten se sivuutetaan.

Tutkimuksissa on myös todettu, ettei rikosten teon  yhteydessä ole juurikaan rasistisia piirteitä ehkä joitakin nuorten ylilyöntejä lukuun ottamatta. Rikostutkinnassa tällaiset rasistiset piirteet ja epäilyt häviävät käytännön kokemuksen mukaan tutkinnan edetessä.

Vain harvoin kenellekään on oikeutta muuttaa toiseen valtioon. Siitä on poikkeuksia. Esimerkiksi Suomi salli eli antoi oikeuden vuosien ajan inkerinsuomalaisten muuttaa tietyin edellytyksin Suomeen. Euroopan unioni on kehitellyt toisten jäsenvaltioiden kansalaisten oikeutta oleskella toisen alueella rajatun unionin perusoikeuden turvin. Kokemukset siitä ovat kaksijakoisia.

Muutoin maahanmuuttoa koskevan keskustelun perusteet ovat avoimia poliittisia pakolaisia koskevin erityissäännöksin. Sen sijaan taloudelliselle pakolaisuudelle ei ole oikeutta eikä kenelläkään ole oikeastaan velvollisuutta ottaa tällaisia pakolaisia vastaan. Siten keskustelua ja sananvapautta tästä ei voida juurikaan rajoittaa. Toisaalta yleisessä  keskustelussa eivät oikeusperusteet juurikaan tule esille.

Näin ollen usein esitetyt asenteet tai kannat maahanmuuttoon, sen erilaiset painotukset ja suotavuus ovat sinänsä yhteiskunnallisen vaikuttamisen piirissä. Nämä eivät muodosta ääriliikkeiden jakoperustetta toisin kuin halutaan väittää. Sen sijaan ne muodostavat läntisen demokratian puolueiden ja kansalaisliikkeiden  erilaisen poliittisen painotuksen.

Observer

Kansanedustaja Ilkka Kanerva päätti ensin taistella oikeuslaitosta ja lakia vastaan. Se on erinomaista, että hän tällä tavalla tunnustaa järjestelmän läpimätäisyyden sitä jo vuosikymmeniä itsekin tukeneena ja rakentaneena. Vai mitä hän  oikein  tarkoitti, kun sanoi vannomalla vannovansa olevansa syytön. Luopui sentään luottamustoimestaan Varsinais-Suomen maakuntaliiton hallituksen puheenjohtajana. Maakuntakuntahallitus on  valmisteleva toimielin  maakuntatason kaavoituksessa   ja käyttää näissä suhteissa painavinta valtaa. Se lienee siis ollut Kanervalta myöntäminen, että maakuntaliitto olisi kärsinyt toiminnassaan hänen jatkostaan puheenjohtajana tuomion jälkeen. Sen toisaalla maakuntakuntajohtaja totesi kirkkaasti asianlaidaksi.

Mutta mitä teki kokoomus kaikkivoipaisuudessaan? Yleensähän puolueet
kunnioittavat kovasti tällaisissa tilanteissa oikeuslaitosta ja kertovat
odottavansa se ratkaisuja.

Sen sijaan kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri Jyrki Katainen on
tyytynyt tällä kertaa vain toteamaan Kanervan  toimineen tolkuttomasti tai
siihen tapaan. Hän ei ole  aiempaan tapaan  kengittänyt Kanervaa.
Edellisellä kerralla hän vapautti puolueen puheenjohtajana käytännössä
Kanervan ulkoasiainministeriön johdosta flirttailevien ja väitettyjen
kaksimielisten yksityisten tekstiviestien vuoksi.

Mikä Jyrki  Kataista oikein vaivaa? Samaan aikaan hän toki selittää
lehdissä, ettei voi oikein johtaa hallituksen sixpackiä ideologisesti. Sitä
hän ei pidä kuitenkaan mitenkään suurena pulmana, kun sen sivuuttaa ja on
provosoitumatta. Näin hän ilmoittaa, että kokoomus on luopunut ideologisista
tavoitteista ja politiikan teosta. Sillä tavalla kokoomus rakentaa
kansakuntaa.

Asiat selviävät hallituksessa kuuden puolueen puheenjohtajan paljolla
puhumisella, minkä syömiseltä hänen mukaansa ehtii. Siksi syömistä onkin
rajattu ja yksinkertaistettu.

Pääministeri Kataisen pääministerin tointa koskeva pohdiskelu on
mielenkiintoista. Kasvot kuluvat, millä hän ei kuitenkaan tarkoita niiden
syvenevää uurteisuutta, jännitteisyyttä ja stressikelpoista luettavuutta.
Suurimpana ongelmana hän pitää kyynistymistä, siis jo nyt alle vuoden
pääministerikauden jälkeen, jota vastaan pitää taistella ja sen vuoksi pitää
olla varovainen oman persoonansa erinomaisuuden kanssa.

Mutta asiaa huojentaa se, että pääministerin kokemuksen kautta tulee entistä
paremmaksi; sillä ei ole väliä, kuinka pielessä politiikka on ja kuinka
vähän hän lopulta tyypillisenä nelikymppisenä ymmärtää esimerkiksi
taloudesta.

Hieman onnetonta vertausta käyttäen pääministeri Katainen päätyy siihen,
että hänen tyttärensä ovat hänen orjansa, jotka muistuttavat häntä ihmisen
kuolevaisuudesta aivan samoin kuin Rooman keisareilla on tapana kuljettaa
mukanaan orjaa kuolevaisuuden muistuttamiseksi. Onneton on vertaus, kun
pääministeri vertaa omien tyttärien olevan samassa tehtävässä kuin
kuvattujen orjien. Orjilla ei ollut Rooman valtakunnan ihmisarvoa.

Tyypillinen nelikymppinen kertoo kuulemansa tarinan. Valitettavasti sen
kokonaisuus ei ole tiedossa, joten sen käyttäminen johtaa hupaisiin, tässä
tapauksessa tyttäriä orjiin vertaavaan vertaukseen. Tämä tuskin on ollut
hänen tarkoituksensa.

Kliimaksinsa pääministeri Katainen löytää siitä erinomaisuudesta, miten on
voitu harjoittaa Euroopan unionissa, joka tosin on hänestä edelleen
veitsenterällä, nimittäin fundamentaalisen politiikan harjoittamisen vuoksi
demarien kanssa. Pääministerin mukaan kaikki sellaiset vaihtoehdot ovat
positiivisia, joiden vuoksi uutta romahdusta ei tule.

Parhaillaan Espanja on uppomassa lopullisesti. Samalla kukaan ei tiedä, kuinka paljon Suomi on  todellisuudessa tehnyt sitoumuksia.  Pääministerin vastauksesta voi päätellä, ettei uhrauksilla ole kattoa eikä tämä asia vaikuta.

Siinä on nyt tainnut käydä niin, ettei Kanervan tapaus enää kosketa pääministeri Kataista. Siihen ei taida ymmärrys enää riittää.

Sen sijaan pääministeri ajattelee ääneen, miten kauan hän jatkaa
politiikassa. Hän katsoo, ettei jää eläkkeelle poliitikon tehtävästä. Muuten
hän sanoo, ettei ajattele omaa tulevaisuuttaan. Toivoa silti sopii, että hän
ajattelisi kansakunnan talouden tulevaisuutta nykyistä enemmän ja paremmin.

Onneksi samaan aikaan niin ikään tuore TNS  Gallup kertoo kokoomuksen
erinomaisuutta. Sen mukaan kokoomuksesta tykätään enemmän kuin inhotaan.
Tykkääjiä on lähes puolet kansalaisista gallupin mukaan. Mitähän tämä
erinomainen tulos sitten kertoo?

Kansa haluaa siis tulla mukaan upotakseen.  Tulos on aivan yhtä
tyhjänpäiväinen kuin se, keskustellaanko jostakin liikaa vai ei. Jos ei ole
tietoa asiasta, sen kommentointi on vain pinnallisen demokratian asia, ei
muuta.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma  Kalske heitteli heti Kanervan soppaan omat
herjansa helposti ja ehkä aivan tuntematta, mitä kokoomuksen eduskuntaryhmä
tarkalleen oli päättänyt. Hän arvosteli kokoomuksen eduskuntaryhmän päätöstä
tukea Ilkka Kanervaa yksimielisesti, kun  tämä taistelee tosiasiassa
kokoomuksen johtamaa valtiovaltaa vastaan.  Korkean syyttäjän  mukaan
lainsäädäntö on selvä eikä arvostelulle ole perusteita. Syyttäjän tehtävänä
ei ole yleisesti ottaen arvioida tuomioistuinten päätöksiä eikä heillä ole
edes lainsäädännön lopullista tulkintavaltaa.  Suutari pysyköön lestissään.

Mutta onko kokoomus kohdannut Watergatensa Kanervan tapauksessa?

Selittelyjä ja niiden perusteluja

Todettakoon ensin kokoomuksen tarpeista puolueena, jonka menestys ei ole
kuolematonta, sillä puheenjohtaja Jyrki Katainen myöntää kuolevaisuuden.

Kokoomus on isojen poikien suosiossa. Sen ehdokkaat saavat tavallisesti eniten tukia vaaleissa. Sen kannalta vaalituen sääntely ja avoimuus on ollut hankala asia, vaikka sitä on vaikea tunnustaa. Kokoomus tietää, että jos se epäonnistuu, moni marssii jaloillaan pois sen vaikutuspiiristä. Nykyinen puheenjohtaja on sitä vasemmistolaisuudellaan kovasti edistänyt. Irtaantujia on jo ollut puolueesta. Siksi tulee esille  tämä tietty inhorealismi Kanervan saamaa ehdollista vuoden ja kolmen kuuden lahjomapäätöstä kohtaan.

Pelko on suuri vielä Savon maillakin siitä, että Kanervan show jatkuu
kansallisena draamana, joka alkaa iskeä kokoomukseen. Kyllä jokainen tietää,
että kokoomus on ollut poliisivaltion kehittämisen myötäpuoli kehittäjä.
Jokainen tietää, että kansalainen voidaan kohta ottaa kiinni ja pidättää
ties mistä teosta, sillä kukaan ei hallitse enää rikosten tunnusmerkistöjen
kirjoa. Jokainen tietää, ettei jokaisella oleva oikeustaju  riitä enää
mihinkään oman käyttäytymisen arvioinnissa. Jokainen tietää, ettei mitään
oikeudenmukaisuutta ole olemassakaan.

On aivan erinomainen asia, että joku poliitikko saa tuntea nahoissaan
luomansa hybridin. Kun sen olennaisia puolia on poliitikkojen sallima linja,
että syyttäjät ja poliisit tai niiden johtajat voivat käydä
yhteiskunnallista taisteluaan, on tapaus erinomainen esimerkki
nyky-yhteiskunnasta. Ja lisää on tulossa yhtenä virtana. Olisi hyvä miettiä
paluuta perusarvoihin ja ehkä 1970-luvun poliisin asemaan ja toimintatapaan
monessa suhteessa.

Kokoomus päätti ehkä juuri erinomaisen ryhmänjohtajansa Jan Vapaavuoren
johdolla ryhtyä kansalaistaisteluun syyttömän mutta tuomitun Ilkka Kanervan
puolesta. Ja ryhmän mukaan syystäkin. Asiassa tuskin on merkitystä sillä
kokemuksella, joka ryhmänjohtaja Vapaavuorella on henkilökohtaisesti tällä
saralla.

Joka tapauksessa se kallistui sille käsityskannalle, että lainsäädäntö on
epäselvä. Sen mukaan on virkamiehiä, on kansanedustajia ja on työntekijöitä
koskevia lahjoman rangaistussäännöksiä. Heistä  nyt on tuomittu
kansanedustaja maakuntaliiton hallituksen puheenjohtajana ottamistaan
lahjuksista virkamiehenä tai sinne päin tämän selityksen mukaan. Tuet ovat
olleet kuitenkin ilmeisesti vaalitukia. Mutta joka tapauksessa tapahtunut on
epäselvää ja väärinkin.

Kokoomus on siten ryhtynyt kovapintaiseen taisteluun. Tiedossa toki on, että
tuomio on vielä vailla lainvoimaa ja että siitä valitettaneen. Siksi
kokoomus naulasi arkkuunsa naulan jäädyttäen kaiken keskustelun omalta
osaltaan Ilkka Kanervan rangaistuksesta. Tätä ovat ehtineet monet puolueet
jo hämmästellä.

Mitä muuta tämä tarkoittanee? Kokoomus ryhtyi taisteluun oikeusjärjestystä
ja lakia vastaan, se aikoo selättää oikeuslaitoksen. Vai onko kyse vain
poliittisesta pinnallisuudesta ja kansalaisten miellyttämisestä:
Kansalaisilla on murheita aivan riittävästi poliisista ja oikeuslaitoksesta
itse  kunkin saaman tai kohtaaman kokemuksen jälkeen.

Voihan tietenkin olla niin, että kyse on vain vastuuttomasta lojaliteetista Ilkka Kanervan puolesta, monen niin mukavaksi mainitsemaa miestä tukien. Samaan aikaan julkisuudessa taas pääministeri, puheenjohtaja Katainen kertoo kuitenkin suomalaisilla olevan  vastuun DNA:n. Ketä ja mitä tässä enää voi ulkopuolinen tarkkailija uskoa?

Tarkasteltakoon kuitenkin hieman selittelyjen taustoja. Ja sallittakoon nyt
se, että eduskuntaryhmä on ryhtynyt lakimies  Jan Vapaavuoden johdolla
tuomariksi. Kiusaus on tainnut olla suuri ja poliittinen paine tuntuva.

On totta, että Suomessa on monta säännöstä lahjomista ja on totta, että
niiden tunnusmerkistöt voivat poiketa. Tuorein säännös on kansaedustajan
lahjomaa koskeva kriminalisointi. Todettakoon samalla, että se mitä
kriminalisoidaan, on hyvin vapaa eduskunnan käyttämä valtaoikeus.
Kansainväliset sopimukset tai sitoumukset voivat velvoittaa ja eräällä
tavalla perusoikeudet, mutta siinä se on.

Edustaja Kanervaan sovellettiin Helsingin käräjäoikeuden tuomiolla
luottamushenkilön lahjoman vastaan ottamista koskevaa sääntelyä
maakuntaliiton puheenjohtajana otetun tuen vastaanotosta. Tuki oli kait
mennyt poliitikko Kanervan syntymäpäivien järjestämiseen, joka oli ns.
tapaus. Summat olivat merkittäviä rivikansalaisen näkökulmasta. Summat
helpottaisivat oivallisesti itse kunkin päivän tuskaa. Ei liene
esitettävissä vastaväitteitä sille, että jokainen järjestää synttärinsä, jos
vain  kehtaa.

Edustaja Kanerva on aluepoliitikko, kunnallispoliitikko, puoluepoliitikko ja
valtakunnallinen parlamentaarikko. Kuka voi sanoa, missä roolissa hän
kutakin tehtäväänsä tai luottamusotintaan hoitaa. Ei kukaan. Sillä ei ole
merkitystä, mikä on Ilkka Kanervan käsitys koko asiassa. Ei hänen rahojaan
arvostella eikä arvioida mutta sitä kylläkin ja täydellä laidalla, miten hän
toimii poliitikkona. On vain niin, että julkisuuden henkilönä, mitä Kanerva
on mitä suuremmassa määrin, on kapea yksityisyyden ala ja on turha olettaa,
että rahamääräisen tuen vastaanotto olisi hyvin yksityistä oikeastaan
koskaan kuvatussa roolissa.

Ei kukaan voisi uskoa mitään rajoja olevan tai voitavan vetää tässä suhteessa. Eikä kukaan usko siihen, ettei Ilkka Kanerva tiedä kuka kustansi hänen synttärijuhlansa valtakunnan kermalle ja kannattajille. Eikä se ole oikeastaan oikeudellisesti merkittävää, mitä kaikkea hän tiesi tästä kustantamisesta. Hänen on pitänyt ottaa siitä selvää huolellisena kansalaisena ja lakien säätäjänä ja virkavastuullisena. Ei ole vilpitöntä mieltä, jonka mukaan joku ei tietäisi lopulta tililleen tulleen tai hyväkseen tulleen kymmenien tuhansien eurojen etua. Siinä kaikki.

Mitä merkitystä on sillä ettei tunne lakia tai mitä sillä, ettei tiedä
annetun tuen olleen vaalitukea tai jotakin muuta. Ei oikeastaan paljonkaan.
Ilkka Kanervan ilmeisesti itsensäkin hyväksymissä laeissa on kirjoitettu
niin, että lahjus tai lahjoma, joka on voinut vaikuttaa päätöksentekoon, on
kriminalisoitu. Se voi johtua jo otollisesta tilanteesta joko niin, että
palkitaan ja kunnioitetaan tai sitten siitä, että odotetaan  saajan tekevän
jotakin.

Onko sitten merkitystä sillä, että tuki annetaan vaalitukena ja toisaalta antajilla voi olla kiinnostusta kaavoituksen etenemiseen joko yleensä tai erityisesti. Esittelijän rooli ei ole edellytys lahjonnalle voimassa olevan lain mukaan. Esittelijän valta valmistelijana on suuri, mutta päätöksentekijänä hän ei voi yleensä  äänestää. Yhtä joutavanpäiväinen selitys luottamuselimen vallalle on, että henkilö on vain yksi heistä. Jokaisen ääni vaikuttaa ja tarvitaan, puheenjohtajan ääni vähän enemmänkin.

Politiikassa mukana olevan pitää ymmärtää, että vaikuttamisessa pitää olla rajansa. Itse asiassa kyse on demokratian puolustuksesta, kun näitä rajoja vedetään. Kyse ei ole lainkaan  kenenkään toimivallan tai poliittisen vallan rajoittamisesta käsitteellisesti. Päätöksentekijältä edellytetään voimassa olevien lakien mukaan, että hän itse pitää virkavastuullisena huolta tästä. Niin on ollut Ilkka Kanervan asiassa tilanne. Maakuntahallituksen luottamushenkilönä hänellä on ollut tämä velvollisuus. Erityisesti on otettava huomioon, että hän on itse suostumuksellaan suostunut tilanteeseen ja luottamustoimeen.

Ilkka Kanervan on pitänyt tietää ja käsittää, että hänen julkiset tehtävänsä
ovat kokonaisuus. Rikollisella menettelyllä yleensä vaikutetaan kaikkeen,
vaikka lainsäädäntö ei olisi vaikutusten määrittämisessä aivan ajan tasalla.
Kukaan ei voi kiistää tätä seikkaa eikä väistää sitä. Se ei päädy myöskään
tietämättömyyteen eikä anteeksi annettavuuteen. Saadut summat tässä
tapauksessa yksin kertovat vaikuttamisen luonteesta.

Voidaanko Ilkka Kanervaa käsitellä tuomioistuimessa eri tavoin kuin muita. Ei pitäisi. Hän ei ole kait suoraan edes sellaista väittänyt, hän on vain väittänyt, ettei ole syyllinen mihinkään eikä menetellyt väärin. Se on luonnollisesti subjektiivinen käsitys.

Lain ei pidä suoda etuutta poliitikon roolin vuoksi eikä oikeastaan päinvastoinkaan. Näyttää siltä, että jälkimmäinen suuntaus on hieman vaikuttanut asiassa tuomioiden kovuutena. Sekään tehtävä ei kuulu kyllä perimmältään muutamalle tuomarille yhteiskunnassa.

Mutta mistä on oikein kysymys tässä?  Periaatteessa kyse voi olla kahdesta
perusasiasta. Hänen kansanedustajana saamansa tuki ja synttärien tuki ei voi
olla perusteena lahjoman vastaanottamisesta tuomitsemiselle. Tai sitten voi
olla kyse siitä, ettei hänen mukaan sovellettua normia  voi soveltaa näin
eli muutoin saatua tukea ei voi käsitellä luottamustoimessa saatuna
lahjomana.

Lähtökohtana on muistettava, että myös lahjus tai lahjoma, joka menee toisen
hyväksi, voi olla rangaistavuuden edellytys. Joka tapauksessa saatujen
etuuksien arvo on yhteensä epätavanomainen.

Kyse on siitä, että kahvikupin voi virkavastuullinen ottaa vastaan
satunnaisesti. Sen sijaan sen nauttiminen kahvileivän kanssa, voi olla jo
pulmallinen toistuvana etuutena. Joku on toki värikkäästi väittänyt, että on
jo vinha ero, ottaako vastaan oluen ja kylmän voileivän vai oluen ja
lämpimän voileivän. Näitä korruptiotaistelijoiden ohjeita riittää. Kyse on
kuitenkin juuri tarkoituksesta ja sen tulkinnasta perimmältään.

Vaikka laittomaksi katsottavaa tukea annettaisiin hyväksyttävässä
tarkoituksessa muodollisesti, kyse voi olla kriminalisoidusta tuesta, joka
annetaan todellisuudessa tiettyyn tarkoitukseen. Tässä ei oteta kantaa
siihen, onko sellainen todettu vai ei.

Kukaan ei voi olla tietämätön näistä taustoista tai yhteyksistä itseään
koskevassa asiassa. Jos niin onkin, sekin on laiminlyöntiä ja
huolimattomuutta. Säännösten tuntemattomuus ei valitettavasti ole
yleisperuste kenenkään toimintavapaudelle.

Aivan olennaista on ollut varoa lobbausjärjestöä, jonka tehtävänä on
vaikuttaa. Poliitikot ovat ottaneet avosylin vastaan kaiken tarjotun  rahan
vallinneessa käytännössä. Se on ollut suorastaan vakiintunut hokema
puolueiden ja ehdokkaiden tarpeista.

Poliitikko, joka ei ymmärrä erilaista vastuutaan luottamustoimessa ja
kansanedustajana, ei ymmärrä toimintansa perusteita. Mikään laki ei ole
epäselvä sillä tavoin, ettei tiedetä, mitä säännöstä ei sovelleta  tai
sovelletaan luottamustoimessa olevaan, kansanedustajaan tai liikeyritykseen
taikka virkamieheen.

Sen sijaan aukollisuutta on annettujen lahjontatuomioiden vaikutusten
arvioinnissa ja vaikutusten sääntelyssä. Juuri tästä ei kokoomuksen
eduskuntaryhmä kuitenkaan tehnyt päätelmiään. Siitäkään ei ole epäselvää,
että näiden eri säännösten välillä on eroja. Ne on niin säädetty. Näin ollen
kovin vähän näyttäisi jäävän oljenkorsia.

Voiko Ilkka Kanerva käydä oikeustaistelua saamaansa tuomiota vastaan? Voi.
Mutta voiko hän tehdä sen ehdoitta tai kaikissa nykyrooleissaan. Ei voi. Se
vie häneltä uskottavuuden. Se on jo nyt mennyt eikä eduskuntaryhmä voi sitä
palauttaa. Sellainen yritys on naurettava yritys.

Ilkka Kanerva on parlamentaarikko, jonka yksityinen toiminta ja yksittäinen
julkinen toiminta vaikuttavat muuhun julkiseen toimintaan. Rooleja ei voi
erottaa edes tuomioistuin. Jos jonkun hänen itsensä pitäisi ymmärtää tämä.

Luottamusta nautitaan, jos sitä saadaan ja sen antaa kansa ja kansalainen,
se on yleinen, objektiivinen arvio tämän  toiminnasta. Suomen perustuslain
pohjalta voi päätellä, että yksittäisen puolueen  eduskuntaryhmä antaa
luottamuksensa valitulle aivan  muussa kuin parlamentaarisessa
merkityksessä.

Käsittely on ollut  epätoivoinen, taitamaton yritys hoitaa    asiaa ryhmän
sisäisesti, ei muuta. Tajuaminen ei ole riittänyt muuhun. Kyse on aivan
muusta kuin lainsäädäntöasiasta, jollaisia voisi toki hoitaa verrattomasti
paremmin, jos ymmärrystä tai taitoa oikeusjärjestyksestä ja sen
toimivuudesta olisi hiemankin enemmän.

Suomen perustuslain kansanedustajan eroamista ja erottamista koskeva 28 § on
kirjoitettu kaikessa kömpelyydessään ja aukollisuudessaan siinä suhteessa
oivallisesti, että kansanedustaja voi erota, jos siihen on pätevä syy.
Sellainen on nyt olemassa. Kyse on harkinnasta ja demokratian
ymmärtämisestä.  Ihminen taistelee elostaan evoluution oppien mukaisesti.

Muutoin kyseinen säännös on onneton, kun se ei vastaa edustajan saamiin
rikoksiin ja rangaistuksiin vaaleja lukuun ottamatta suoraan, edellyttää
käsittämätöntä välitilaa vuosien ajan ennen kuin lainvoimainen tuomio on
tullut ja olettaa, että edustajan toimi on tavallaan kumminkin oikeus.

Se on kyllä luottamustoimi alusta loppuun eikä muuta. Se antaa harvinaisen
vähän oikeuksia, sillä toimen täyttää poikkeuksellisen vastuulliset
velvollisuudet.

Onko tässä käynyt, että Ilkka Kanerva on valinnut asioidensa hoitajiksi
kavereita, ei parhaita tekijöitä, sekin kysymys herää. Vastausta ei ole
tiedossa mutta olettaa voi. Parasta on, että jokainen kantaa  oman
taakkansa.

Jos taas kaikessa on kyse omia valtaoikeuksia äärimmilleen venyttäneestä
tuomioistuimesta, tarvitaan sille suitsia. Arvojen muodostamisen antaminen
tuomarille on itsemurhatehtävä. Ajoittain sitäkin ajatusta  poliitikot
hokevat.  Suomessa pitäisi aina olla säännelty  virkarikokseksi, jos
perusoikeuksia tai perustuslakia tahallaan rikotaan. Nyt saa mellastaa miten
sattuu tällaisissa paremman hovin asioissa edelleenkin.

Mikä tahansa asia on aivan liian arvokas tässä suhteessa annettavaksi
tuomioistuimelle. Sille kuuluu vain lain soveltaminen ahtaissa rajoissa. Se
on se, mitä tuomareilta on kohtuullista vaatia. Muu on liikaa monessa
mielessä. Jospa yhteiskunta oivaltaisi tämänkin asian joskus.

Koko tähänastinen tuomio selittelyineen näyttää pelkistyvän kysymykseen siitä, onko vaikutusta ollut ja onko se pitänyt ymmärtää sellaiseksi. Siinä  kynnys on aika alhainen: on pitänyt ymmärtää asioiden yhteys ja vaikutusmahdollisuus. Sitä ei voi vaatia, että vaikutus voidaan näyttää todellisuudessa kovin konkreettisesti. Olettamus vaikutuksesta on jo melko korkea, jos tuki on ollut mittavaa ja se on tullut saajahenkilön hyödyksi. Sen vastanäyttöä kaivataan. Mihin sitä rahaa on sitten oikein kylvetty?

Nyt jos koskaan tarvittaisiin kokoomuksen puheenjohtaja ja pääministeri Jyrki Kataisen puheenvuoroa kansallisesta tilasta ja tarvittavista toimista hänen omaa puoluettaan koskevassa asiassa. Missä hän luuraa jatkuvasti korostamanaan vastuun kantajana?

Realisti

Kirjoitussarjan toisessa  kokonaisuudessa selvitetään ministerin Wallinin vastuuta oikeuskanslerin tekemän päätöksen perusteella esteellisyyttä koskevilta osin. Samalla arvioidaan oikeuskanslerin ohjaavaksi jäävän laillisuusvalvonnan laatua ja pätevyyttä. Erikseen tarkastellaan ministeri Wallinin tapausta laajemmin siltä kannalta, mikä on ministerin poliittinen ja muukin uskottavuus vallassa ja vallan lähteenä sekä sen menettämisen perusteita. Lopulta arvioidaan ministerin toiminnan saattamista ministerisyyteasiana perustuslakivaliokunnan tukittavaksi ja jopa eduskunnan täysistuntopäätöksellä syytettäväksi valtakunnanoikeudessa.

Tässä kirjoituksessa viitataan yleisesti samaa asiakokonaisuutta koskevaan ensimmäiseen kirjoitukseen, sen OSIIN I-III.

Kirjoitus sisältää aiemman kirjoituksen jatkeeksi kaksi osaa:
OSA IV: Oikeuskanslerin päätöksen analyysi
OSA V: Ministerin vastuu.

Kirjoittajalla on tekijänoikeus kirjoitukseen kaikissa sen julkaisumuodoissa. Tekstiin saa viitata linkittämällä ja tekstiin muutoin viitattaessa mainitsemalla lähde.

OSA IV: OIKEUSKANSLERIN PÄÄTÖKSEN ANALYYSI

Oikeuskanslerin päätös 15.3.2012 esteellisyysasiassa

Kansanedustaja Pentti Oinosen tekemä kantelu käsiteltiin suhteellisen pian asian luonteen vuoksi. Se sisältää kaksi asiaa: ministeri Stefan Wallinin esittämä mahdollinen uhkailu ja esteellisyys Uudenmaan Prikaatin killan valtuuskunnan jäsenyyden perusteella. Seuraavassa analysoidaan tämä päätös siltä osin  kuin se koskee esteellisyyttä varuskuntain lakkauttamisasiassa.

Yleisesti voidaan huomauttaa, että on mahdollista, ettei kaikki oikea tieto  ole ollut käsillä ratkaisua tehtäessä, vaikka siihen on hankittu ministerin lisäksi lausunnot puolustusvoimilta ja Pääesikunnalta.

Toinenkin  asia on aiheellista huomauttaa lukijalle. Usein lukijat  uskovat kovasti oikeuskansleriin vanhan perinteen mukaan. Oikeuskanslerin toiminta on  pelkistetysti sanoen moni-ilmeistä. Usein oikeuskansleri vaikuttaa ministerien toiminnan laillisuuskysymyksiin ennakolta. On oletettavaa, ettei kohun syntyessä oikeuskansleri voi peräytyä aiemmin tutkimastaan ja siinä ottamistaan linjauksista. Toinen seikka on oikeuskanslerin rooli: tämä instituutti on valtioneuvoston sisäinen laillisuuden valvoja, ja se on luonteeltaan ohjaava ja neuvova, missä rooleissa oikeuskansleri mielellään pitäytyy. Minkä oikeuskansleri katsoo  poliittiseksi tai minkä se katsoo laillisuuden kannalta mahdolliseksi, sitä ei tutkita tai se on hyväksyttävää.

Kantelu ei johtanut tulokseen vaaditulla tavalla eli esteellisyyttä ei todettu asiassa. Asiasta annettu tiedote on erityinen siinä, että siinä tarkastellaan vain niitä seikkoja, joiden vuoksi ministeri ei ole ollut esteellinen. Mikään ei osoita muuta edes harkitun. Tämä viittaa siihen, että oikeuskansleri valtioneuvoston ja sen jäsenten toiminnan laillisuuden valvojana on ollut kovin finalistinen: ensin on selvitetty asia, sitten päätetty mihin päädytään ja sen jälkeen rakennettu perusteineen itse päätös. Valittu menettely ei perustu punnintaan eikä varmista sitä, että kaikki asiat olisivat vaikuttaneet päätösharkintaan. Toki tällainen ei ole tavatonta: luultavaa on, etteivät kansalaiset tiedä sitä.

Päätös on rakennettu seuraavalla tavalla. Uudenmaan Prikaatin kilta, jonka valtuuskunnan jäsen ministeri on, ei ole asianosainen joukko-osaston varuskunnan  lakkauttamisasiassa. Tämä johtuu muun muassa siitä, ettei tällaisesta päätöksestä voi valittaa lain mukaan; sekään ei ole aina lopullinen tulkinta, sillä asetettaessa lakiin valituskielto lain valmistelun yhteydessä ei ole voitu ottaa huomioon kaikkia asianosaisuuden perusteita perustuslain 21 §:n oikeusturvatakeiden kannalta; nämä edellyttävät vähintään yhtä valitusporrasta normaalisti.   Asianosaisen esteellisyys on säännelty hallintolain 28 §:ssä.

Muutenkin johtopäätös on hieman yllättävä: asianosaisuuden puuttuminen perustellaan valituskiellolla. Pikemmin pitäisi olla niin, että kun vakiintuneen käytännön mukaan tällaisessa asiassa ei katsota olevan oikeussuojan tarpeen perusteella asianosaisia, voidaan asettaa valituskielto. Tämä argumentaatio johtuu siis suoraan perustuslain sääntelystä.

Lisäperusteena mainitaan, ettei killalla ole odotettavissa  hyötyä tai vahinkoa lakkauttamispäätöksestä. Tällainen intressi päätöksestä on nimittäin yksi  hallintolain esteellisyysperuste. Ensin sanotaan, ettei ole asianosaisuutta, sitten viitataan siihen, ettei ole asianosaisuuden tuomaa hyötyä tai vahinkoa päätöksestä.  Se voi viitata vain siihen, että suljetaan pois  kaikki mahdollisuudet asianosaisuuteen . Tai kohta voi olla päätöstekstissä vain varmuuden vuoksi sen enemmittä harkinnoitta.

Tämä kohta vaatii ehdottomasti sen selvittämisen, ettei kuntaa tai työntekijöitä pidetä asianosaisina tässä asiassa. Huomautettakoon, että  asiasta voi valittaa periaatteessa, mutta on eri asia, voidaanko se tutkita juuri valituskiellon vuoksi. Jos valituskielto on laillinen perusoikeuksien kannalta, valitusta ei tutkita. Mutta jos joku voi osoittaa konkreettisen oikeussuojan tarpeen välittömän taloudellisen tai oikeudellisen intressin perusteella lakkauttamisasiassa, valitus pitäisi ottaa tutkittavaksi perustuslain 106 §:n nojalla sen loukattua silloin perusoikeussääntelyä, Tällainen vaatimus pitää siten perustella erittäin hyvin.

On syytä huomauttaa vielä, että Suomen perusoikeuskäytännössä valituskieltojen asettaminen lakiin saattaa olla joskus leväperäistä eikä loppuun saakka tutkittua ja harkittua.

Killan hallitus hoitaa toiminta-asiat valtuuskunnan ollessa neuvoa-antava elin, eikä valtuuskuntaa  voi verrata oikeuskanslerin mukaan osakeyhtiön hallintoneuvostoon.  Tämä vertaus on hieman ontuva, sillä valtionhallinnossa  tai sen yhteydessä toimivassa pienyhteisössä ei ole hallintoneuvostoja; sen sijaan on erilaisia ns. sivutoimielimiä, joilla voi olla toimivaltaa tai vaikutusta käytännössä eri tavoin käytäntöjen vaihdellessa.

Siten kysymys on tässä suhteessa ehkä enemmänkin näiden toimielinten oikeusasemasta ja niiden edustajien tai jäsenten vaikutuksesta kuin yksityisoikeudellisen yhteisön hallintoneuvostosta. Päätös ei ole tältä osin kovin valaiseva; itse asiassa se saattaa sivuuttaa osin olennaiset kysymykset.

Olennaista olisi ollut todeta killan yhteys puolustusvoimiin, sen toiminta ja toimipiste, osallistuminen Uudenmaan Prikaatin toimintaan, vaikka se olisikin itsenäinen yhdistys ja sen hallintoelimestä olisi kyse. Niin ikään olennaista on ollut se  seikka, kuka sen jäsenet nimittää. Nämä seikat jätettiin tutkimatta tokaisemalla jotakin osakeyhtiön hallintoneuvostosta vertailuperusteena. Viittaus peittää tutkittavaa.

Sen sijaan pelkän killan valtuuskunnan jäsenyyden ei yleensä voitane katsoa vaarantavan luottamusta hallintoon, tämä on hallintolain yksi muu  esteellisyysperuste, joka voi aiheuttaa esteellisyyden.   Valtuuskunnan jäsenyys on usein vailla päätösvaltaa olevan toimielimeen tai hallintoelimeen osallistumista.  Rajaa vedetään luottamuksen osalta, jos killan sääntöjen mukaan se vaalii kotiprikaatinsa toimintaa, säilyttämistä ja sijoittautumista.

Kohteena tai mittapuuna on nimenomaan kansalaisten hallinnon ulkopuolelta arvioima hallinnon luottamus siinä tapauksessa, että virkavastuullinen ratkaisija, ministeri mukaan lukien, osallistuu päätöksentekoon päättäjänä tai esittelijänä. Tämä esteellisyysperuste on säädetty hallintolain 28 §:ssä, jota ministeriin hallintopäätösten tekemisessä sovelletaan.

Oikeuskanslerin päätöksen mukaan kielilain mukaisen yhden ruotsinkielisen joukko-osaston turvaamisvelvoite huomioon ottaen killan jäsenyyden ei voi katsoa vaikuttavan puolueettomuuteen. Virke on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ensinäkin siitä syystä, ettei kielilaki voi asettaa lakien keskinäisen soveltamisjärjestyksen mukaan ehtoja varuskunnan lakkauttamiselle. Ne ovat eri asioita. Itse asiassa koko päätöksessä ei ole ollut kyse lainkaan ruotsinkielisen joukko-osaston   toiminnan lakkauttamisesta. Kyse on ollut  tällaisessa perustelussa  kielipolitiikasta, mitä puolustusvoimista säädetyssä laissa ei säännellä lainkaan.

Ylipäänsä ruotsin kielen aseman suoja syntyy perusoikeudesta perustuslain 17 §:n mukaisesti. Sitä ei voida nojata johonkin lakiin, joka sinänsä toteuttaa perustuslain suojaa. Lakien sääntelyn ja  tarkoituksien tulkinnat  ovat pahasti epätäsmällisiä oikeuskanslerin päätöksessä.

Edellä kuvattujen seikkojen mukainen kokonaisarvio on oikeuskanslerin päätöksessä, ettei objektiivisesti voitu katsoa kyseessä olevan esteellisyyden. Ehkä se on oikea johtopäätös, mutta aika huteran ja pelkistetyn päättelyn jälkeen. Jokainen voi päätellä sen edellä selostetusta.

Valtioneuvoston oikeuskansleri voi ministerin toiminnan laillisuutta tutkia omastakin aloitteestaan ja kantelua laajemmin. Näin ei ole käynyt. Erityispiirre on ollut  Suomen perustuslain 108 §:n vaatimus, että oikeuskanslerin vastuulle kuuluvat erityisesti valtioneuvoston laillisuuden valvonta mukaan lukien ministerien toiminta.

Havaintoja ratkaisusta muutoin

Joukko-osaston perustamisesta, sijoituspaikasta ja lakkauttamisesta päättää puolustusministeriö puolustusvoimien komentajan tai Pääesikunnan esityksestä; yleinen ratkaisuvalta on ministerillä, ellei sitä ole osoitettu virkamiehelle. Tämä päätösjärjestys perustuu puolustusvoimista säädettyyn lakiin vuodelta 2007 (551/2007).  Laissa määritetään hallinnollisesta jaotuksesta perustuslaissa edellytetty ratkaisuvalta. Sen säädösperuste on mainittu laki.  Juuri säädöstason erilaisiin jaotusasioihin valtionhallinnossa ja kuntahallinnossa määrittelee perustuslaki.

Kielilain vaatimuksen, että yhden puolustusvoimien joukko-osaston pitää olla ruotsinkielisen, sisältönä on todeta vain tämä asia. Sen nojalla ei perusteta eikä lakkauteta tai määritellä sijoituspaikkaa yhdellekään joukko-osastolle. Niin ei tehdä  edes organisoitaessa sijoituspaikkaa ruotsinkieliselle joukko-osastolle. Kielilain säännös määrittelee vain tosiseikan; Suomessa on ruotsinkielinen joukko-osasto.

Esteellisyyttä on ratkaisussa tarkasteltu keskeisimmin hallintolain 28 §:n 1 momentin 5) kohdan pohjalta eli yhteisöjäävinä:  toisena mainitaan luottamus hallintoon vaarantuu -kohta eli saman säännöksen yleislauseke eli  7) kohta. Kumpikin tulee torjutuksi esteellisyysperusteena. Vaikutelmaksi jää, että se on ollut vaikeampaa jälkimmäisen, erittelemättömän perusteen mukaan. Edellisen yhteydessä suljetaan pois myös hyödyn tai vahingon merkitys asiayhteydessä. Siinä ei arvioida, onko ministerin antamien ohjeiden vaikutus ollut vahingollinen jollekin muulle taholle. Se sulkeutuu kehäpäättelyllä, sillä oikeuskansleri ei ole hyväksynyt tähän asianosaisuutta.

Huomautettakoon, että Suomen ympäristöhallinnossa on jo monessa yhteydessä otettu käyttöön ns. laajennetun asianosaisuuden käsite, joka ei perustu välittömään oikeudelliseen tai taloudelliseen intressiin hallintoasiassa; se on silti hyväksytty lailla eräissä tapauksissa asianosaisuudeksi. Kyse on tuolloin vaikuttamisesta ja osallistumisesta. Muutoin Suomen hallintolainkäyttöjärjestelmä on ollut aika nuiva laajalle asianosaisuuden käsitteelle. Varsinkaan hallinnon organisointeja koskeviin asioihin laajaa asianosaisuutta ei ole lainkaan haluttu omaksua missään muodossa.

Ministeri Wallin on maininnut  killan valtuuskunnan jäsenyyden seikkana, joka voi vaikuttaa toimintaan valtioneuvoston jäsenenä; näin on ollut  hänen tekemissään molemmissa valtioneuvoston jäsenten sidonnaisuuksien ilmoituksissa eduskunnalle  (VN 1/2011 ja VN 1/2012). Valtioneuvosto antaa tällaisen ilmoituksen jokaisen ministerin osalta erikseen tai yhdessä muiden kanssa säännöllisesti päivittäen myös jo annettuja tietoja. Eduskunta ei tee ilmoituksesta päätöstä. Menettely perustuu perustuslain velvoitteeseen ministerin sidonnaisuuksien ilmoittamisesta.

Muiden perusteiden helposti tapahtuvan poissulkemisen jälkeen jäljelle jää vain luottamuksen vaarantuminen hallintoon. Siksi arviointikriteeriksi on jäänyt luottamus hallintoon vaarantuu -kriteeri:  perinteiden vaaliminen ei ole sellaista toimintaa, joka aiheuttaisi oikeuskanslerin päätöksen mukaan  luottamuksen vaarantumisen ministerille tai tämän valtiosihteerille samoissa olosuhteissa. Tosin killan ja valtuuskunnan eri tehtäviä ei kovin analyyttisesti eritellä päätöksessä.

Päätöksessä on  esteellisyyttä puoltavia tai siihen viittaavia perusteluja vain muutamassa kohdassa: killan valtuuskunta edistää yleisesti kyllä asioita, jotka puoltavat joukko-osaston olemassaoloa. Siinä yhteydessä syntyy vaikutelma, että oikeuskansleri on rinnastanut implisiittisesti  valtuuskunnan jäsenyyden lähinnä yhdistyksen jäsenyyteen. Niiden roolit poikkeavat kuitenkin toisistaan.

Kielilain säännös näyttää johtaneen päättelemään, ettei killan jäsenyydellä ole ollut vaikutusta, vaikka suoraan  ei sanota, että kielilain säännös  ja yleinen poliittinen toiminta ovat vaikuttaneet asiaan. Se selviää kyllä puolustusministeriön ja Pääesikunnan antamista selvityksistä ratkaisun  valmistelua varten. Päätöksessä on referoitu niitä.

Valtuuskuntaa ei haluta rinnastaa osakeyhtiön hallintoneuvostoon, vaikka niiden valtuuksissa voi olla eroja: pääperuste pitää niitä erilaisina on valtuuskunnalta puuttuva päätösvalta. Itse asiassa jo todetulla tavalla ne ovat eri asioita koko luonteensa vuoksi. Pikemminkin olisi pitänyt kysyä ja tutkia killan ja prikaatin keskinäistä suhdetta valottavia asioita.

Esteellisyys torjutaan ratkaisussa keskeisesti sillä, ettei kilta ole asianosainen. Tämä on mielenkiintoista, sillä hallintolain esteellisyyssäännöksen esteellisyysperusteet eivät edellytä tällaista vaatimusta kaikissa kohdissaan. Päätöksen tarkoituksena on antaa vastapainoarvoa tältäkin osin yleislausekkeelle eli perusteelle, jonka mukaan esteellisyyden voi aiheuttaa yleensä luottamuksen vaarantuminen hallintoon.

Olettamus on mielenkiintoinen siinä, että toisaalta yleislauseke lähtee yleisesti siitä, ettei koskaan voida ennakoida tai tietää, mitä kaikkia tilanteita hallinnon päätöksenteossa tulee esiin. Siten eri kohtien esteellisyysperusteiden samanarvoisuusvaatimus päätöksessä sotii tietyllä tavalla koko yleislausekkeen sääntelyn tarkoitusta vastaan. Ei ole mitään sellaista yleistä, ehdotonta periaatetta eri esteellisyysperusteiden kohtien samankaltaisuudesta tai samanarvoisuudesta, mitä päätöksessä väitetään.

Jotta voitaisiin sanoa, että eri esteellisyysperusteiden pitää olla samanarvoisia, pitäisi olla kriteerit. Sellaisia ei ole eikä voida laatia yksinkertaisesti sen vuoksi, että eri perusteet ovat laaditut niin erilaisia tarkoituksia varten.

Pikemminkin jokaisen esteellisyysperusteen pitää joustaa ja edistää puolueettomuutta, päätöksentekijälle vieraiden sivuvaikutteiden eliminoimista päätöksenteosta ja korostaa muuta hallinnon toimivuutta ja uskottavuutta sekä tehostaa niitä lisääviä tavoitteita.

Koko ratkaisussa ei tarkastella niitä eroja, joita voi olla suhteessa saman poliittisen päätöksenteon muihin varuskuntiin lakkauttamiskohteina: esitys ei edennyt koskaan loppuun asti poliittisen ohjauksen vuoksi tässä suhteessa.  Uudenmaan Prikaatin varuskunnan lakkauttamisesityksen tekeminen ei edennyt myöskään vuoteen 2017 asti. Ministeri oli torjunut myös tämän, yli hallituskauden menevän mahdollisuuden päätösesityksestä ennen sen lopullista valmistumista.

Päätelmiä  ministeri Wallinin esteellisyydestä

Hallintolain esteellisyysperusteet (28 §) soveltuvat sellaisenaan myös ministerin hallinnollista jaotusta koskevan asian käsittelyyn. Se nostaa kuitenkin esiin eräitä pelkän oikeudellisen esteellisyyden rinnakkaisia tai lisätarkastelukulmia.

Analysoidun päätöksen esteellisyysperuste oli  lähinnä yhteisöjäävi tai luottamus hallintoon vaarantuu tai sitten molemmat, jota vaihtoehtoa ei nosteta päätöksessä esille. Yhteisöjäävi sulkeutui pois, sillä killan valtuuskunnan jäsenyys rinnastuu tarkastelussa lähinnä yhdistyksen jäsenyyteen päätösvallan kannalta.  Mitään perusteluiden kumuloitumista ei ole esillä päätöksessä. Usein käytännössä kahden esteellisyysperusteen välinen ero voi olla hiuksenhieno.

Oikeuskanslerin  tulkintalinjaa on pidetty  perinteisesti horjuvana tai epävarmana; se suosii usein viranomaista ja tämän toimintamahdollisuutta rajaten esteellisyyden selkeisiin tapauksiin. Tarkoitus on selvittää, ettei mikään  lainvastainen estä viranomaisen toimintaa. Vasta julkisen paineen alla  tilanne voi muuttua. Lähestymistapa on aika lakitekninen.

Vahvan finalistisuuden pitäisi korostaa enemmän esteellisyyttä osana hallinnon uskottavuutta ja puolueettomuutta. Vain harvoin nykykäytännössä esteellisyys on virkarikoksen tutkintaperusteena. Sekin vaatisi linjan tiukentamista.

Kyseessä on ollut monin tavoin tyypillinen poliittinen ratkaisutilanne: asia eli varuskunnan säilyttäminen on poliittista, ministeri on siviilissä sitoutunut siihen killan tai klubin jäsenenä yleisesti, mutta  se ei tuo mitään etua jäsenelle  suoraan. Eikä hänellä ole muodollista asema- tai muuta valtuutusta edun ajamiseen. Tässä ei ole merkitystä sillä, onko ministeri puolustamassa ruotsin kieltä vai ei tai onko jotakin mainittu lainsäädännössä tämän asian osalta. Jos kieli on vaikuttanut asiaan, kyse on näin ollen  sivuvaikutuksesta. Onko se laillista vai ei, jää toistaiseksi selvittämättä.

Asian erittelyssä on vaikeus siinä, milloin asia katsotaan konkreettiseksi ja milloin se on yleinen. Nimenomaan varuskunnan lakkauttaminen on luonteeltaan konkreettinen, yksilöity hallintoasia, vaikka asianosaiset puuttuvat oikeuskanslerin käsityksen mukaan. Vaikka hallintoasia koskee organisointia, se voi olla konkreettinen, tiettyä varuskuntaa koskeva.

Tilanne olisi toinen, jos joku varuskunnan itsensä ulkopuolinen subjekti saisi esimerkiksi taloudellista etua tai vastaavaa päätöksestä. Tämä seikka saattaa vaikuttaa henkilökunnan valitusoikeuden arviointiin, johon jo edellä viitattiin.

Ongelma on kuitenkin siinä, että vaikutukset ovat henkilökuntaa lukuun ottamatta välillisiä. Henkilökunnan asema on tässä mielenkiintoinen; ensi kesänä ne, jotka eivät suostu siirtymään uudelle paikkakunnalle, aiotaan sanoa irti. Ehkä juuri tältä osin lain valituskielto voi olla kriittinen. Sama on nähty pienemmässä mittakaavassa kuntien koulujen lakkauttamisessa. Asianosaisuus syntyy harvoin, mutta se ei ole mahdotonta. Aina on tehtävä tilanneanalyysi.

Voidaanko luottamusta hallintoon  tarkastella siten, ettei killan jäsenyys takaa puolueettomia perusteluja. Se on ainakin nyt nähty. Eikö se ole luottamuksen vaarantumista. Kun esteellisyyttä arvioidaan ennakolta ennen päätöksentekoa ja valmistelua, tämä mahdollisuus olisi pitänyt havaita.  Kun siihen yhdistetään erilaiset kriteerit eri varuskuntiin, jotka lakkautetaan, vaikutelmaksi jää vielä painavammin, että kyse on ollut asioista, jotka ovat voineet vaikuttaa päätöksentekoon. Siksi tämä luottamuksen vaarantuminen on herkkä asia; tässä pitäisi riittää ulkopuolinen arvio koko puolueettomuuden vaarantumisesta. Sen arviointia ei ole kunnolla tehty oikeuskanslerin päätöksessä.

Jos näin on, pitää vielä olla peruste sille, että lakkauttamisen pitää olla puolueetonta ja yhdenvertaista sekä perustua todellisiin, lakkauttamisen perusteet hyvin kestäviin harkintakriteereihin. Mainitut vaatimukset asetetaan hallinnolle harkintavallan käyttämisessä. Pääesikunta ja puolustusvoimien komentaja ovat toimineet tältä pohjalta. Päättävä puolustusministeriö ei ole toiminut näin, jos ohjaaminen otetaan lukuun.

Jos perusteluja ei vaadita eikä perusteluilta vaadita pätevyyttä ja yhdenvertaisuutta sekä lakkauttamisen tarkoitukseen liittyviä vertailuja, hallinto on karkaamassa käsissä. Se ei ole enää demokratiaa, se ei ole oikeusvaltiollista eikä hyväksyttävää toimintaa. Sen mittari on perustuslaissa ja kansalaisten käsityksissä viime kädessä. Asia ei siis muutu muuksi, vaikka kenenkään välitön oikeusintressi ei olisi kysymyksessä tai hallintopäätös ei nojaisi esimerkiksi subjektiiviseen oikeuteen. Kaikki viranomaistoiminta on nojattava lakiin.

Oikeuskansleri toimii lakiteknisen arvioinnin pohjalta varoen ulottamasta valtaansa politiikan puolelle.  Oikeuskanslerilta ei katsottaisi suopeasti tällaista toimivallan laajentamista.

Hallinnossa edellytetään sekä hallintoasioiden että lainsäädäntöasioiden valmistelussa hieman laajempaa näkökulmaa. Sen avuksi on kirjattu perustuslakiin menettely, jossa jokaisen ministerin pitää ilmoittaa ja ajoittain päivittää sidonnaisuustietojansa, jotka voivat vaikuttaa tehtävän hoitamiseen. Siitä ei ole suljettu pois myöskään lainsäädäntöasia eikä käsiteltävä yleisluonteinen hallintoasia ilman konkreettisia asianosaisia.

Ruotsissa sovelletaan ns. delikatessijäävin käsitettä epäselvissä esteellisyystilanteissa mukaan lukien lainkäyttöasiat. Se tarkoittaa sitä, että tulkinnallisissa tilanteissa päätöksentekijä jäävää tietyllä tavalla varmuuden vuoksi itsensä. Se ei ole kuitenkaan virkavelvollisuuksien pakoilua. Suomessa tuomioistuimien mentaliteetti perusteluissa tuntuu välistä olevan aivan päinvastainen.

Kyse on syvällisemmin siitä, miten politiikka käsitetään. Jos sallitaan laajasti etuja ajava ja sidoksia vilisevä päätöksenteko, ollaan etujärjestöpainotteisen ja sopimuspohjaisen demokratian puolella. Se ei perustu tasa-arvoon vaan keskitykseen ja vahvaan asemaan. Sellainen ei luo yhdenvertaisuutta kansalaisten keskuuteen vaan pikemmin kahden kerroksen väkeä.

Siksi on tärkeää vahtia ministerien esteellisyyttä. Ei pitäisi olla suuria estetä ministerille jäävätä itsensä kansalaisten tuomion tai moraalisen kritiikin saavissa tilanteissa osallistumasta päätöksentekoon. Kutsuttakoon tätä sitten poliittiseksi esteellisyydeksi. Todettakoon, että oikeusvaltiona pidetty Saksa edellyttää samaa tietyssä laajuudessa myös kansanedustajilta suoraan sääntelyn nojalla. Vaalituki jotakin etujärjestöltä estää edustajaa osallistumasta veroedun säätämiseen tälle etujärjestölle.

Kaikissa valtajärjestelmissä pitää olla jokin tasapaino sen suhteen, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ministeri Wallinin asia oikeastaan osuu juuri tähän seikkaan. Hänen menettelynsä osoittaa, ettei hän arvosta kansalaisia vaan pikemminkin toimii päinvastoin, kun siihen tulee tilaisuus.

OSA V: MINISTERIN VASTUU

Valmistelun ja poliittisen harkinnan näkökulma

Ensimmäisen kirjoituksen sisällöstä kerrattakoon aluksi muutama asia.  Osin havainnoit perustuvat myös oikeuskanslerin päätökseen asiassa. Oikeuskanslerin tutkii edelleen itse lakkauttamista kantelujen johdosta.

Ratkaisu Uudenmaan Prikaatin varuskunnan lakkauttamiseksi oli määritelty sinänsä harkintakriteerien soveltamiskysymykseksi valmistelussa, kunnes asian eteenpäin vieminen keskeytyi poliittisen ohjauksen vuoksi. Tästä ohjauksesta selviää  myös, että ruotsin kielen merkitystä asiayhteydessä on tulkittu laajasti valmistelussa. Ilman ohjausta kielipoliittinen peruste ei olisi noussut esille tapahtuneella tavalla.

Pääesikunta kertoo lausunnossaan oikeuskanslerille suoraan, että puolustusministeriö antoi ohjausta ja kertoi virkamiesten kautta suoraan valmistelussa, ettei ruotsinkieliseen joukko-osaston asemaan saa tehdä muutoksia. Kieliperuste ei kuulu muutoin niihin perusteisiin,  joilla lakkautuspäätökset on valmisteltu. Tähänastisesta selviää myös, että puolustusministeriö on osallistunut eri vaiheissa kiinteästi esityksen tekemiseen.

Tällä hetkellä on edelleen mielenkiintoista, että koko asiasta puuttuu poliittisen harkinnan  arviointi ja käsittely perustuu melko  puhtaaseen lakitekniseen arviointiin eräine arvostuksineen.

Poliittinen harkinta voi  rinnastua mielivaltaan ilman pätevien kriteerien mukaista päätöksentekoa: se olisi myös vastoin julkista ja yleistä etua, sillä  muunlainen arviointi nojaa enemmänkin sattumaan ja suosimiseen tai hylkimiseen.

Lisäksi puhdaslinjainen poliittinen harkinta voidaan täsmentää vielä yleisemmäksi kuin hallinnon perinteinen vapaa harkinta, sillä tämä rajautuu hallinnossa asetettuihin päteviin päätösperusteisiin (premisseihin) ja niiden sallimaan kriteerien painotukseen ja  arvioimiseen suhteessa asetettuihin tavoitteisiin.

Vapaan harkinnan  täytyy palvella juuri niitä hyväksyttäviä päämääriä, joita toimivallalla tavoitellaan.  Sen pitää olla aiheuttamatta kielteisiä vaikutuksia puolustusvoimien toimintaan. Poliittisuus ei  saa nojata  vailla tarkoitusta olevaan mielivaltaisuuteen, mikä tarkastelu on sivuutettu oikeuskanslerin ratkaisussa. Korostettakoon vielä selvyyden vuoksi, ettei poliittisuus tarkoita tässä yksin sitä, että puolustusministeri päättää varuskunnan lakkauttamisasian.

Vapaa harkinta hallinnossa tarkoittaa muun ohessa sitä, että poliittinen harkinta on päätöksen tekotapa, mutta sen pohjana olevien oikeusperusteiden täytyy olla todettuja faktoja; niiden soveltamisesta on ollut nimenomaan kyse käsiteltävässä tapauksessa. Ovatko perusteet olleet asian suhteen oikeita ja riittäviä ja ovatko ne olleet avoimesti ja yhdenvertaisesti päätöksenteon pohjana.

Tämä  tarkoittaa edelleen muun ohessa, että ministerin toiminnan puolueettomuuden arviointi tehtiin oikeuskanslerin päätöksessä lähinnä yhden säännöksen yhden kohdan perusteella: vaarantuuko luottamus hallintoon.  Oikeuskansleri teki ns. on katsottava -ratkaisun. Se kertoo paljon: se on seurausta riittävän tutkinnan puuttumisesta ja arvostuspäätelmästä. Harkintakokonaisuutta ei selvitetty. Se johti kokonaisuuden arvioinnin rajalliseen asemaan harkinnassa. On katsottava tarkoittaa, ettei muutakaan oikein keksitty perusteeksi. Se on arvostusperustelu.

Selostettu  tarkoittaa edelleen, ettei luottamusta ole käsitelty suhteessa muiden vastaavien varuskuntien lakkauttamisen perusteisiin: tässä yhteydessä  on suljettu kieliperusteella vertailu pois tai viimeistään viittaamalla toteutusvuosien rajoitukseen. Harkinta on ollut erityinen oikeudelliselta luonteeltaan ottamatta kantaa sinänsä sen laillisuuteen.

Lisäksi se tarkoittaa vielä, että sulkemalla pois muut perusteet ja muut varuskunnat päästään pois yhdenvertaisuuden  arvioinnista: juuri se  saattaa loukata kansalaisten oikeudentuntoa ja luottamusta ministeriin yhdessä asian salaamisen kanssa vastoin hallituksen lupauksia pyrkiä avoimuuteen.

Harkinnasta voidaan esittää joukko kysymyksiä, jotka ovat vastaamatta:
1. onko alkuperäisiä arviointikriteereitä pitänyt soveltaa loppuun saakka
2. olisiko pitänyt näyttää, miten kaikissa tapauksissa yhden ruotsinkielisen joukko-osaston vaatimus olisi toteutunut
3.  olisiko juuri yhdenvertaisuuden kautta vertailemalla pitänyt verrata valituista varuskunnista juuri ne, jotka täyttävät  parhaiten lakkauttamista puoltavat edellytykset tai kriteerit
4. olisiko pitänyt alun alkaen esittää kriteerit eikä antaa ratkaisua tai esitystä  ikään kuin kansalaiset eivät voisi ymmärtää tällaista päätöstä yksityiskohtiin menemättä
5. miksi luottamus hallintoon ei voi kattaa juuri edellä selostettuja laajempia arvioita: se nostaa esiin sen, mikä on päätöksenteossa puoluepoliittisen  etusisältöisen tai kielipoliittisen arvostuksen ja objektiivisten asiakriteerien tasapaino
6.  ovatko tällaiset päätökset, jotka eivät koske ketään yksittäistä asianosaista koskevia luokitettava laissa  omaksi ryhmäkseen, vaikka ne ovat hallintolain mukaisia päätöksiä sinänsä
7.  miten tällaisiin päätöksiin voidaan soveltaa yleisesti hallintolain esteellisyyssäännöstä kovin pätevästi, kun se on yksittäistapauksellinen ja hallintolain sääntelemänä yleensä yhtä asianosaista koskeva hallintoasia: kääntäen voidaan todeta, että poliittinen päätöksenteko vapautuu hallinnon rajoituksien kahleista nykytilanteessa
8. kysymys lakkauttamisesta palautuu siten kysymykseksi poliittisen vallan rajoittamisesta, mitä koskevat erityisesti hallinnon yleiset oikeusperiaatteet, jotka oikeuskanslerin ratkaisu sivuutti  ja joita ei siinä selvitetty muutoinkaan; nähtäväksi jää, miten asianlaita on tulevissa ratkaisuissa.

Ministerin uskottavuus

Ministerin uskottavuus poikkeaa kansanedusajan uskottavuudesta. Ylipäänsä uskottavuus liittyy tiettyyn asemaan valtiovallan ylimpänä edustajana siihen, joka kullakin on tehtävässään. Kansanedustajalta edellytetään arvokasta käyttäytymistä eduskunnassa ja etenkin täysistuntosalissa. Häneen kohdistuu julkisuuspaineita, mutta kun päätöksenteko nojaa aina kollektiiviseen, parlamentaariseen toimintatapaan, tilanne on toinen kuin ministerillä.

Ministerin valta valtion edustajana on suuri. Hänen toimensa on kokoaikainen;  vain pieni osa asioista viran hoitamisessa jää yksinomaan ministerin yksityisiksi. Hän voi sitoutua yksityisoikeudellisissa asioissa valtion puolesta ja antaa tällöin sitovia lupauksia.

Hänen pääasiallinen valtansa on kuitenkin julkisoikeudellista. Siinä  on  monta vallan muotoa. Hän tekee keskeisimmät päätöksensä kollegiaalisesti valtioneuvoston jäsenenä; kollegiaalisuus viittaa äänestystapaan ja vastuuseen. Hän päättää toimivaltansa nojalla ministeriössä asioita; osan hän voi siirtää päätettäväkseen niin halutessaan sitä koskevien sääntöjen mukaisesti. Hänen vallan muodoistaan voisi tärkeimpänä lopulta  pitää valmisteluvaltaa, sen ohjaamista ja johtamista; se ulottuu yksittäisten asioiden ratkaisuvaltaa laajemmalle. Valtiollisen hallintojärjestelmän  perusajatus on antaa tämä valta  juuri poliittisesti vastuunalaiselle ministerille.  Tämä vastuu tarkoittaa taas ministerin poliittista vastuuta eduskunnalle.

Juuri näistä syistä ministerin uskottavuus on aina erikseen arvioitava.  Monessa maassa se on varsin herkkä asia. Sen voi katsoa koostuvan monesta elementistä:
-poliittinen toiminta osana ministerin virkatoimia
-ministerin persoona ja  henkilökohtainen käytös ja sidokset
-julkista toimintaa ohjaavien menettelysäännösten mukainen toiminta kuten julkisuuden hallinta
-lain velvoitteiden täyttäminen virkatoimissa
-valmisteluvallan mukainen johtaminen ja ohjaaminen
-kansalaisten suora käsitys ministerin toiminnasta
-ministerin edustamien arvojen soveltuminen yhteiskunnalliseen, vallitsevaan ajatteluun ja toimintatapaan
-hallituspuolueiden tapa suhtautua ministerin poikkeuksellisiin toimiin
-ja monet muut asiat tilanteen mukaan.

Uskottavuus on ministerin kokonaiskuva julkisuudessa mutta myös omassa virkatehtävässä.  Osa ministerin toiminnasta tässä suhteessa on sidottu lainsäädännön velvoitteisiin: ministeriltä edellytetään, että hän säilyttää luottamuksen hallintoon ja julkiseen toimintaan. Kuvan pitää olla objektiivisesti katsoen ulkopuolisin silmin todettavissa.

Ministeriltä edellytetään hallintoasioissa hallintolain 28 §:n edellyttämällä tavalla, että luottamus hallintoon säilyy. Muussa tapauksessa hänet on katsottava esteelliseksi. Kun otetaan yleisesti huomioon ministerin vahvat valtaoikeudet, häneen on asetettava erityisiä vaatimuksia juuri esteettömyyden suhteen; se on tärkein hallinnon puolueettomuuden tae.

Siksi ministerin on pidettävä tarkoin erillään täysin henkilökohtaiset asiat, virka-asiat ja poliittiset asiat. Kun päätettävässä hallintoasiassa nämä sotkeentuvat, on aihetta epäillä luottamuksen hallintoon karisseen tai hävinneen. Tämä ei ole aivan yksinkertaisen helppoa: moni ministeri ei näytä ymmärtävän koko asiaa. Tilaisuus tekee varkaan, tavataan sanoa.

Luottamus hallintoon on uskoa siihen, että viranomainen ja virkavastuullinen toimii tointa hoitaessaan sääntöjen ja oikeiden tosiasioiden mukaan ja niin, ettei vieraat tarkoitusperät vaikuta päätöksentekoon.

Korostettakoon vielä, että ministerin uskottavuus on edellytys sille, että hän voi poliittisesti ja virkatehtävissä toimia uskottavalla ja lainmukaisella tavalla. Uskottavuus laajentaa siten ministeriltä vaadittavat  toimintatapavaatimukset sekä omaisuudet ylitse sen, mitä laki vaatii.

Ministeriä ei sido valtion virkamieslaki, sillä hänen poliittinen valtansa on niin suuri ja vastuunsa perustuslaissa määritelty. Ministerin vastuun mittaa eduskunta. Lisäksi hänen rikosoikeudellinen vastuunsa on määritelty erikseen perustuslailla. Vain olennainen ministerin virkavelvollisuuden rikkominen voi olla perusteena virkarikokselle. Ministeriin kyllä muutoin soveltuvat virkarikokset siinä kuin muihinkin vastuullisiin.

Näin ollen, vaikka ministerin vastuun oikeudellinen raja on korkea, hänen vastuullisuutensa poliittinen kynnys on ja pitää olla alhainen. Siksi luottamus voidaan mitata vähäisestäkin asiasta. Sekin voi olla kaksisuuntainen asia: liian aikainen tai liian heppoinen tapa voi vahvistaa ministerin valtaoikeuksien käyttöä opposition näkökannalta.

Oikeudellisen sääntelyn asettama korkea vastuukynnys korostaa myös ministerin virkatoiminnan moraalista vastuuta ja mittareita. Se on usein esillä siinä, ettei oikeuskansleri  laillisuusvalvojana katso voivansa puuttua tähän puoleen poliittisena asiana.

Asia ei ole näin yksinkertainen, sillä ministerin henkilökohtainen ja muu poliittinen toiminta on suuresti juuri  vakiintuneiden  moraalisääntöjen ohjaamaa. Jokaisen ministerin käytös on osa ministerin toiminnan valvontaa, se voi olla myös virkatoimien valvontaa.

Joka tapauksessa juuri edellä todettu on kiinteässä yhteydessä ministerin uskottavuuteen ja on osa  sitä.

Myös perustuslain mukaan ministeriltä vaadittava rehellisyys ja taitavuus ovat laaja mittapuu arvioida ministerin toimintaa. Nekin ovat pitkälle uskottavuuskysymys. Näiden eräänlaisten kelpoisuusvaatimusten  täyttymiseen (Suomen kansalaisuuden lisäksi) riittää myös laillisuusvalvojan toimivaltansa nojalla toteama, jos tämä niin vain haluaa. Aina ei ole halunnut. Moni oikeuskansleri on tyytynyt lakitekniikkaan toimivaltansa määrittelyssä koulutuksensa ja rajautuneen ammattitaitonsa tai kokemuksensa vuoksi.

Mielenkiintoista on sekin, ettei perustuslain ministerivastuun säännöksiä lukemalla saa täysin selkeää kuvaa siitä, että myös nämä vaatimukset rehellisyyden ja taitavuuden vaatimuksista voisivat olla tutkinnan kohteena. Perustuslakivaliokunnan esityksestä eduskunnan täysistunto tekee päätöksen ministerin oikeudelliseen vastuuseen saattamisesta.  Perustuslaissa säädetään vain olennaisen virkavelvollisuuden rikkomisen aiheuttamasta menettelystä, joten kelpoisuus ei ole suoraan osa sitä.

Siksikin kelpoisuuspuolen eli juuri rehellisyyden mittareita on tarpeen kehittää koko ajan ministerin toimintakäytännössä. Itse asiassa koko uskottavuuden arviointi on ministerin toiminnan eri puolien jatkuvaa seurantaa.

Osa tästä tehtävästä kuuluu medialle, mutta se on myös jokaisen asia. Erityisesti asianosaisten on toimittava niin. Sosiaalinen media on tuonut seurantaan lisätehoa. Suuri anti voi olla myös siinä, ettei kulloisenkin median oma linja vaikuta sosiaaliseen mediaan: esimerkiksi lehdellä on jokseenkin aina toimivaan hallitukseen tietty viritys tai ennakkoasenne oman tehtävänsä rinnalla. Se on sen linja, joka ei tule selvästi edes esiin vaan vaatii tutkintaa ja tulkintaa.

Ministeristä valvonta on usein ahdistavaa; niin on varsinkin, jos ministeri on epävarma, pintapuolinen tai taidoiltaan vaatimatonta tasoa. Sen testaa käytäntö. Kun ministerin taidoissa on puutteita, ministerin kaikkinainen ohjattavuus on ilmeistä.

Ministerille syntyy helposti varomattomuudesta toiminnan poliittisessa tai oikeudellisessa puolessa ikävä julkisuuskierre.

Ministerin kohtalon ratkaisee kuitenkin uskottavuuden horjuessa usein hallituspuolueiden suhtautuminen, oman puolueen johdon vaikutus jos se tilanne on esillä ja eduskunnan luoma paine. Aika harvoin paine tulee kansainvälisestä asiayhteydestä suoraan.

Ministerillä on taipumus ajatella kriittisessä tilanteessa, että hänen ajamansa etu on legitiimi eli hyväksyttävä eli ministeri ei halua nähdä asian toista puolta eli järjestelmän ja kansalaisten vaatimuksia. Legitimiteetti on kuitenkin juuri järjestelmän, kansan ja kansalaisten hyväksyntää.  Demokratia toimii niin, että lopulta kansalaisten arviointi yleensä vie voiton olkoonkin, että se voi olla myös epäoikeudenmukaista. Politiikan riski on kuitenkin tämä: vastaat siitä mitä teet tai jätät tekemättä. Eikä siinä ole mitään säälittävää suhteessa käytettyyn valtaan. Harvoin tapahtunutta voidaan puolustaakaan.

Ministerin Wallinin uskottavuus

Ministeri Wallinin kielteinen julkisuuskierre ja uskottavuusongelma on kehittynyt tavanomaisesti. Hän on sen aiheuttanut itse. Sen syitä on sekä toimissa että ministerin salailussa. Julkisuus on näissä asioissa tyypillisesti tarkka vasta asian edetessä. Ensin valtaa kiinnostavuus ja sen mukainen uutisointi, sitten vasta vähitellen asiallinen analyysi.

Ministerin vastuun eri tapahtumien analyysi on tehty jo toisaalla. Niistä on ilmennyt, että ministeri Wallin on salannut asioita, hän on salaillut asioita vastoin säännöksiä valmisteluvaiheessa, ministeri Wallin on ollut monessa asiassa väärässä, hän on informoinut hallitusta vajaasti tai väärin ja hän on antanut yleisölle kuvan asiasta, jota ei ole ollut sellaisena kuin hän on esittänyt. Tätä kaikkea  ei toisteta tässä kirjoituksessa. Sen sijaan huomio keskitetään siihen, mistä uskottavuuden kannalta tärkeät tahot ovat olleet huolissaan tai kritisoineet sitä.

Julkinen keskustelu on vienyt asiaa eteenpäin siten, että on hämmästelty perustellusti varuskuntien lakkauttamisen poliittista ohjausta: onko sitä ollut ja jos on ollut, missä asioissa sitä on ollut. Tätä edelsi vaihe, että ministeri Wallin kiisti kaiken; itse asiassa hän totesi, ettei asia ole kielipoliittinen ja että asiaan on vaikuttanut vain perusoikeudet. Näistä  oikeuksista  ei ole ollut varsinaisesti kysymys.

Ministeri Wallinin toimintatavalla kokonaisuutena on ollut jo vaikutuksia. Se on sumentanut kuvaa siitä, mitä puolustusvoimissa on oikein tapahtumassa. Tämä on sinänsä asia, jota ei voi jättää pääesikunnan tai ylipäänsä kenraalien vastuulle. Tässä suhteessa vasta syksyllä eduskunnalle annettava turvallisuuspoliittinen selonteko tulee myöhään, kun jo merkittäviä toimia ja päätöksiä on tehty.

On myös aika ilmeistä, että ministeri Wallin on luonut puolustusvoimia koskevia uskottavuusongelmia monella tasolla. Voidaan olettaa, että puolustusvoimain komentaja kokee tulleensa esikuntineen ohitetuksi valmistelun perusteiden muokkaamisessa tapauskohtaisesti. Yhtä lailla voidaan olettaa, että puoluepolitikointi on ottanut otteen puolustusvoimien asioista. Tällaista on juuri puolustuksen parlamentaarisuudella suurissa asioissa pyritty kansallisesti välttämään. Kaikki suuret kysymykset käsitellään nykyään säännöllisesti selonteoilla eduskunnassa.

Suomen kansalliset ongelmat voivat myös heijastua Suomen osallistumiseen kansainväliseen kriisinhallintaan. Suomi on osallistunut ja osallistuu kriisinhallintaan Euroopan  unionin tai Yhdistyneiden Kansakuntien mandaatilla. Nämä tilanteet ja niiden harjoittelu ovat vähentyneet talouskriisin vuoksi.

Ministeri Wallin on valinnut tietoisesti siilipuolustuksen omien etujensa puolustamiseen. Mutta käykö tässä kansalaisille ja maalle hyvin?  Ei taida käydä. Uudenmaan Prikaati on lähdössä mitä ilmeisemmin kuitenkin seuraavalla hallituskaudella, ellei varuskuntaa jo lopeteta sitä ennen. Tämänkin voidaan olettaa olleen ministerin tiedossa.

Ministeri Wallin on antanut satikutia omalle puolueelleen ja kannattajilleen. Se koituu vahingoksi hallitukselle jo seuraavissa kuntavaaleissa. Se on väistämätön seuraus tapahtuneesta ja tiedossa olevista lisäsupistuksista. Kunhan kansalle selviää, että kenraalit jo nyt haluavat mitä ilmeisemmin ammattiarmeijan, tilanne ei ainakaan helpotu. Tämä kehitys on jo menossa. Viimeksi olemme voineet lukea ammattiupseerien määrän kasvattamisesta. Koulutuspaikat vähenevät uudistuksessa, vaikka asekelpoiset varusmiesikäluokat eivät  hupene tai vähene.

Kielipoliittinen politikointi on ollut karhunpalvelus puolustusvoimille ja maalle; siitä ei päästä. Jotkut pitää sitä suorastaan sodan julistuksena. Nimittäin kielisodan. Eikä tässä vaiheessa ole kerrottu läheskään kaikkea tulevasta kehityksestä.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen omaa tilanteen tajua. Hän on ottanut hallituksen sisällä ministeri Wallinin salailun ja harhaan johtamisen silmätikukseen ehkä aika painavinkin sanankääntein. Se on hyvää ajoitusta kehnoissa kantimissa olevalle puolueelle. Se on viisasta politiikkaa siihen nähden, mitä saman puolueet eräät muut johtohenkilöt ovat hallituskauden aikana harjoittaneet: he ovat puuttuneet yleensä, kun poliittinen haaska on jo viritetty. Se on jälkiviisasta ja onnetonta toimintaa.

Ministeri Urpilainen on viitannut annettujen tietojen puutteisiin ja salailuun. Hän on vaatinut asian käsittelyä uudelleen hallituksessa oikeilla tiedoilla ja siinä yhteydessä puolustusvoimain komentajan kuulemista suoraan.  Vaikka ministeri tekee päätöksen varuskunnan lakkauttamisesta, asia käsitellään hallituksessa turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa Hutvassa.

On selviö, että ministeri Wallinin toiminta on rapauttanut luottamusta hallituksessa ja sen integriteettiä. Pääministeri Katainen yritti sitä vahvistaa lujalla, yhteiskunnallisessa elämässä harvoin väitetyllä tavalla puhumalla absoluuttisista faktoista, jotka ovat olleet puolustusvoimien rakenneuudistuksen perusteina. Kaikki osoittautui yhdeksi veteläksi. Mikään ei pysy tällaisessa asiassa salassa. Sen havainnon pääministeri saattaa muistaa tämän jälkeen. Lojaliteetti ei ole kuulutettu kirkossa ja vaikka olisikin, se ei aina pidä. Lisäksi puheiden ja sanojen valinnassa ehdottomuus on harvoin viisasta. Sekin jäänee pääministerin mieleen. Jos jää.

Asia on pääministerille kiusallinen monesta muustakin syystä. Hänellä on kokemusta ministerin nauttimasta luottamuksesta omassa piirissä ulkoministeri Ilkka Kanervan tapauksesta. Hänen johdonmukaisuutta seurataan samoin kuin erityisesti sitä, mitä kriteereitä hän nyt käyttää. Onko Suomessa poliittista kulttuuria. Kuinka paljon ministerit saavat mokata, kun heiltä edellytetään perustuslaissa taitavuutta. Ei sentään mokaamisessa. Suomessa pitäisi vallita arvokas poliittinen kulttuuri: menossa on ollut sen testi.

Ministeri Wallin uskoo selviävänsä, vaikka on muutoin lakannut uhkaamasta tai uhoamasta, mitä hän lienee sitten tehnytkin tässä suhteessa. Hän on ollut varovaisen avoin: kaikki on mahdollista.

Ministerivastuu

Ministerivastuu voi koskea periaatteessa monta asiaa:
-ministerin yleisiksi kelpoisuusvaatimuksiksi on asetettu rehellisyys ja taitavuus; niiden arviointi on ollut etupäässä poliittista
-ministerin käytös ja toiminta viran ulkopuolella; se voi vaikuttaa myös edelliseen ja osaltaan ministerin käyttäytymistä muutoinkin koskevana asiana
-ministerille lakien mukaan kuuluvien velvollisuuksien rikkominen ja laiminlyönti eri tavoin
-sen olennainen osa on säädettyjen tai vaadittujen menettelysääntöjen rikkominen; tällä voi olla erityinen merkitys juuri lakiesitysten valmistelussa ja perusoikeuksien sivuuttamisessa
-ministerin toiminnan epäonnistuminen poliittisesti ilman varsinaista säännöksen tai virkavelvollisuuden rikkomista
-ministerin toiminta vastoin hyvää hallintotapaa tai ministerille poliittisena päätöksentekijänä asetettuja sovinnaissääntöjä tai tapasääntöjä; jokaisessa toiminnassa on koodeja ja periaatteita, joita ei saa loukata; siinä voi olla kyse siitä, että valehtelee poliittisesti tai poliittisessa tarkoituksessa tosiseikoista
-siitä erillään on pidettävä itse ratkaisujen tai lakien perusteena olevien perustuslain säännösten väärä tulkinta tai tosiseikkojen virheet joko niin, että ne ovat  puutteellisia, tai niin, että ne ovat vääriä.

Vain osa edellä mainituista on nykyisen ministerin oikeudellisen vastuun piirissä.  Vastuu on määritelty oikeudelliseksi sitä kautta, että se koskee vain virkatoimintaa.  Toiseksi se vaatii sen, että osoitetaan jokin lainvastaisuus, joka on olennainen.

Tämä vastuu on sananmukaisesti tarkoitettu hallinnollista päätöksentekoa varten oikeudellisen harkinnan asioissa. Lain säätämisessä voidaan ajatella, että perustuslain tai perusoikeuksien vastainen lakiesityksen tekeminen kuuluu vastuun piiriin. Siten esimerkiksi alla nähtävällä tavalla oikeudellinen vastuu ei kata sanamuotojen perusteella kelpoisuuspuolta tai poliittista puolta; rajanveto on joskus vaikeaa viimeksi mainitun määrittämisessä.

Vain osa edellisistä on tarkoin oikeuskanslerin valtioneuvostoon kohdistuvan perustuslain mukaisen laillisuusvalvonnan kohteena.

Sääntely. Ministerin vastuusta on säädetty perustuslaissa (SPL) . Sääntely on ollut jokseenkin sama jo ennen nykyisen perustuslain voimaantuloa vuonna 2000.  Perustuslaissa on säännelty kaksi vastuun muotoa. Hallituksen luottamuksen mittaamisesta on säädetty eri tavoin perustuslaissa; sitä ei käsitellä tässä yhteydessä. Tässä on kiinnostavaa arvioida oikeudellisen vastuun sääntelyä.

Sen keskeiset säännökset sisältöineen ovat seuraavat:
SPL 60 § Valtioneuvosto
“Valtioneuvostoon kuuluu pääministeri ja tarvittava määrä muita ministereitä. Ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia.”

Ministerit ovat virkatoimistaan vastuunalaisia eduskunnalle. Jokainen asian käsittelyyn valtioneuvostossa osallistunut ministeri vastaa päätöksestä, jollei hän ole ilmoittanut eriävää mielipidettään pöytäkirjaan merkittäväksi. Luottamuslause mittaa sekä kelpoisuuden että poliittiset toimet; sillä ei voida vapauttaa oikeudellisesta vastuusta, sillä sitä varten on säädetty eri menettely.

114 § Ministerisyytteen nostaminen ja käsittely
“Syyte valtioneuvoston jäsentä vastaan lainvastaisesta menettelystä virkatoimessa käsitellään valtakunnanoikeudessa sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

Syytteen nostamisesta päättää eduskunta saatuaan perustuslakivaliokunnan kannanoton valtioneuvoston jäsenen menettelyn lainvastaisuudesta. Eduskunnan tulee ennen päätöstä syytteen nostamisesta varata valtioneuvoston jäsenelle tilaisuus selityksen antamiseen. Asiaa käsitellessään valiokunnan tulee olla täysilukuinen.

Syytettä valtioneuvoston jäsentä vastaan ajaa valtakunnansyyttäjä.”

Vain perustuslakivaliokunta voi tutkia ministerisyytteen nostamista. Sen lisäksi oikeuskansleri voi tehdä laillisuusvalvonnassa niin, että hän tutkii lainvastaisuuksia ministerin toiminnassa, mutta hän ei voi päättää syytteen nostamisesta. Syyte nostetaan eduskunnan täysistunnon päätöksellä, ja sitä ajaa nykyisin valtakunnansyyttäjä.

115 § Ministerivastuuasian vireillepano
“Valtioneuvoston jäsenen virkatoimen lainmukaisuuden tutkinta eduskunnan perustuslakivaliokunnassa voidaan panna vireille:
1) oikeuskanslerin tai oikeusasiamiehen perustuslakivaliokunnalle tekemällä ilmoituksella;
2) vähintään kymmenen kansanedustajan allekirjoittamalla muistutuksella; sekä
3) eduskunnan muun valiokunnan perustuslakivaliokunnalle esittämällä tutkintapyynnöllä.
Perustuslakivaliokunta voi myös omasta aloitteestaan ryhtyä tutkimaan valtioneuvoston jäsenen virkatoimen lainmukaisuutta.”

Olennaista syyteasian tutkimisen vireillepanossa on, että vähintään kymmenen kansanedustajaa voi tehdä sen. Alhainen määrä on tärkeää opposition valtaoikeuksien kannalta. Suurin osa niistä koskee poliittisia keinoja; siksi tämä keino on tärkeä. Se aloittaa aina vaativan menettelyn, joka on vakava muistutus poliitikolle poliittisen elämän vastuusta. Muutoin tämä puoli ei ole etualalla.

116 § Ministerisyytteen nostamisen edellytykset
“Syyte valtioneuvoston jäsentä vastaan voidaan päättää nostettavaksi, jos tämä tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvat velvollisuutensa tai menetellyt muutoin virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti.”

Valtakunnanoikeudesta on säädetty eri lailla. Sen kokoonpano nimetään vaalikaudeksi erikseen. Tässä ei käsitellä sitä eikä tutkinnan menettelypuolta tarkemmin. Korostettakoon, että tavallaan perustuslakivaliokunta toimii asiassa esitutkintaviranomaisena.  Sen toiminnassa on asiantuntijoiden kuulemisella tavallistakin suurempi merkitys. Käsittely nostaa esiin  mielenkiintoisia  kysymyksiä näytön osalta. Käytäntöä on pyritty lähentämään menettelyksi, johon kuka tahansa kansalainen joutuu esitutkintalain mukaisessa tutkinnassa.

Eroja luonnollisesti on, joista vähäisin ei ole se, että ministerin vastuun raja virkavelvollisuuksista on nostettu perustuslaissa aika korkealle. Vain olennainen virkavelvollisuuksien rikkominen voi nousta yli syytekynnyksen perustuslakivaliokunnan harkinnassa. Se onkin sitten mielenkiintoinen kysymys, sillä vastaus sisältää sen, millaisia riskejä ministeri voi ottaa, miten itsepäinen hän voi olla virkamieskunnan kannoista poiketessaan, miten valtio ja sen ylimmät toimielimet asettavat vallan ylimmälle käyttäjälle vaatimuksia toimintaan nimenomaan rajoittamalla poliittista vallan käyttöä ja ennen kaikkea se, miten laajasti ministeri voi rikkoa perusoikeuksia virkatoiminnassa.

Nykykäytännöstä voi esimerkiksi todeta, ettei ministerin vastuulle perusoikeuksien noudattamisesta ole asetettu kovin korkeaa vastuun sisältöä. Yhtä vähän tai vaikeasti on määriteltävissä se, milloin väärien tai puutteellisten tosiasioiden esittäminen on olennainen virkavelvollisuuksien rikkominen. Ministeri voi taitavana kehitellä lukuisan joukon keinoja ilmaista tosiseikkoja niin, ettei riko päätöksenteon pohjaksi asetettavien tosiseikkojen edellyttämää objektiivisuutta arvioinnissa tai tosiseikkojen todentamiselle asetettavia vaatimuksia.

Käytäntö voisi olla tiukempikin.  Keinoja tällaiseen ei tosin löydy vain ministerivastuuta kiristämällä. Lisäksi on huomattava, että ministeri saa tutkinnassa hyväkseen oletuksen syyttömyydestään, kunnes toisin on osoitettu ja päätetty. Rikoksesta epäiltynä tai tutkittuna, moni asia toimii tämän eduksi esimerkiksi näyttövelvollisuuksissa.

Oletuksia.  Ministeri Wallinin vastuun arvioinnille ei ole riittäviä perusteita  saatavilla. Voi todeta, ettei esimerkiksi oikeuskanslerin ratkaisussa kommentoituja puolustusvoimien ja Pääesikunnan lausuntoja voi pitää riittävinä. Joitain oletuksia voidaan tehdä kuitenkin ministeri Wallinin toiminnasta julkisuudessa olleiden tietojen perusteella.

Sinänsä myös Hutvan käsittely kuuluu virkatoiminnan piiriin, sillä siinä on kyse yhdestä päätöksentekovaiheesta.

Kyse on myös selvästi virkatoimista, vaikka osa kuuluu poliittisen vastuun piiriin. Esteellisyyden arviointia voidaan laajentaa jo kuvatulla tavalla. Ministerin moraalinen vastuu ei kuulu laillisuusvalvonnan piiriin nykyisen, vallitsevan  käsityksen mukaan. Sääntelyn sanamuodot viittaavat siihen, ettei rehellisyyttä tai taitavuutta voida tutkia eri nimikkeenä. Nämä puolet voivat toki tulla muutoin esiin.

Julkisuudessa on selvittämättä tarkoin koko päätösperusteita ja laskelmien tekemistä koskeva asiapuoli. Se liittyy selkeästi harkintavallan alaan ja siinä sitten yhdenvertaisuuteen ja toisaalta puolueettomuuden yleisen periaatteen kautta.  Onko joukko-osaston ruotsinkielisyyttä koskevaa vaatimusta sovellettu lankaan oikein, kuuluu selvityksen piiriin.

Oma lukunsa on päätösperusteiden salaaminen ja muu salailu sekä hallituksen harhaan johtaminen. Mihin ministeri pyrki näillä. Ne eivät ole sattumia eivätkä oikeudellisen vastuun kannalta jälkikäteen selvitettävissä anteeksi pyytämällä tai anteeksi antamalla. Virkavastuullinen vastaa siitä, mitä teki, laiminlöi tai lausui. Tapahtunut on sinänsä tapahtunutta. Toinen asia on jo mainittu virheen olennaisuus.

Muitakin oletuksia voidaan tehdä.  Totuuden kertominen eduskunnassa missä tahansa virallisessa yhteydessä valiokunnassa tai täysistunnossa on kiistaton velvollisuus. Siinä ministerin on oltava varovainen, ettei sekoita politiikan tekemistä tosiseikkoihin. Ministerillä on totuusvelvoite tehtävässään. Se ei tahdo onnistua ministereiltä helposti. Ministerien osaamistaso on siinä määrin kirjava.

Julkinen keskustelu on ollut mielenkiintoinen, sillä ministeri Wallinin kertomus  on eri vaiheissa paljastanut, että hän on  ilmeisen tahallaan toiminut väärin ja vastoin totuutta. Liian monta huolimattomuuserehdystä tai virhettä samassa asiassa ei osoita uskottavuutta.  Mutta onko ministeri Wallin ymmärtänyt todella oikein puolustusvoimista annetun lain ja kielilain suhteen sovellettavine säännöksineen. Tämä puoli on tulkinnallisempi.

Peruskysymykseksi jää siten, onko osoitettava laiminlyönti tai virhe olennainen ja suhteessa mihin ja toisaalta onko se vaikuttanut asiaan ja poliittiseen päätöksentekoon. Nämä kaikki puolet vaikuttavat lopulliseen arvioon.

Olennaisuusvaatimus koskee vain velvollisuutta: millainen se on yleensä ja millainen se on ministerille erityisesti tämän aseman ja vaikutuksen kannalta. Olennaisuuteen vaikuttaa kunkin asian osalta se, kuinka selkeää sääntely on tai kuinka vakiintunut käytäntö on. Myös asian merkitys vaikuttaa: olisi luontevaa, että perusoikeuskysymyksissä vaatimus on ministerille vaativan tiukka aivan kuten muutoinkin perustuslain soveltamisessa.

Ministeri voi vetäytyä tietämättömyyden taakse, sillä tämän käytössä pitäisi olla liuta kaiken taitavia virkamiehiä. Niiden käyttö on ministerin velvollisuus vastuun näkökulmasta.

Lainvastaisuus kattaa ilman valaa tai erillistä vakuutustakin tosiasioiden kertomusvelvollisuuden. Kyse on ollut hallinnollisen päätöksen perusteista sekä tosiseikkojen että säännösten määrittämiseksi. Ehkä juuri tämä tosiseikkapuoli on hankalinta ministerille sen ollessa poliittisen kielen värittämää tulkinnoiltaan. Sitä täydentää usein virkamiesten antama perustelukuva, joka sekään ei ole välttämättä ensisijaisesti objektiivinen vaan pikemmin tehtyjä esityksiä ja ratkaisuja tukeva.

Muutama lisäkommentti on paikallaan. Ministerin poliittinen ohjaus on osa virkatoimintaa. Aiemmin toimiohjeiden antamisen lainmukaisuutta on pohdittu ministeri Arja Alhon ministerivastuuta selvitettäessä perustuslakivaliokunnassa.

Ministerin toiminnan tutkintatapauksia on vuosien varrelta riittävästi kokemustiedon hallitsemiseksi.

Ensivaikutelmaksi jää yleisesti, että  ministerin kelpoisuus on ollut myös kyseessä  kaikkien vaiheiden jälkeen siten, että rehellisyysvaatimuksen pitää täyttyä kaiken aikaa. Rehellisyysvaatimus viittaa taustaan, rikosten tekemiseen ja lainmukaisuuteen yleensä: sen tulkinta on tosin joustavaa ja sitä tiivistää annettu ministerin vakuutus; riittääkö tämä säännös vaatimuksineen muuhun kuin poliittiseen epäluottamukseen, on toinen asia. Muilta osin päätelmien tekemiseen itse tutkinnan osalta ei ole tarvetta tässä yhteydessä aluksi todetuin syin.

Monta kysymystä pitäisi selvittää, jos asia tulee vielä opposition aloitteesta vireille perustuslakivaliokunnassa. Näistä mainittakoon muun ohessa  seuraavaa:
1. kun ministeri Wallin antoi harkintakriteeriasiaan vaikuttaa kriteerin, joka ei ole olennainen eli kielipolitiikan, se voi olla virkavelvollisuuskysymys
2. kun ministeri Wallin jätti ottamatta huomioon olennaisen perustelun kielen sijaan tai tilalla, se on virkavelvollisuuskysymys siitäkin huolimatta, ettei suojaa saanut varuskunta ollut viime vaiheen harkinnassa enää mukana
3. kun ministeri Wallin on toiminut  eri yhteyksissä jo kuvatulla tavalla, yhdenvertaisuus voi tulla loukatuksi eri perusteiden vertailussa ja siten koko asia vääristyy, vaikka hallintolaki vaatii oikeita perusteita, olkoonkin että harkinta on lopulta melko  poliittinen; tämä voi olla virkavelvollisuuskysymys
4. kun ministeri Wallin antoi virheellisen tiedon, tekikö hän sen myös Hutvalle asian valmistelijana ja valmistelun johtajana tai kertoiko oikein kaiken, vaikka  käsittely ei ollut varuskuntakohtaista eli tämä liittyy siihen, miten asian valmistelu selitettiin ja esittelikö ministeri Wallin valmistelun eri vaihteet tarkoin
5. kun ministeri Wallin vetosi säännöksiin, oliko menettely oikea vai ei
6. kun ministeri Wallin antoi tietoa julkisuudessa ja eri tahoille mukaan lukien eduskunta, voiko tämä rikkoa jotakin virkavelvollisuusvaatimusta.

Lopuksi

Ottamatta lopullista kantaa ministerin vastuuseen tuomioistuimen roolissa riittävien tosiseikkojen puuttuessa voidaan kuitenkin todeta seuraavaa. Jos oletetaan, ettei asianomainen ministeri itse tajua reagoida luottamuksen menetykseen tai hallitus yrittää pysyä koossa hinnalla millä hyvänsä, vaikka vain yksi ministerikin voidaan vaihtaa, vaikuttaa asiassa keinovalikoiman pohtimiseen seuraavat seikat.

Oppositio voi koska tahansa äänestyttää ministerin luottamuksesta ja selvittää, onko eduskunnalla se edelleen ministeriin. Sen ministeri Wallin on julkisissa lausumissaan ottanut huomioon eikä ole uhonnut, vaikka ei ole ainakaan toistaiseksi eronnut. Hän on ottanut myös sen huomioon, että hallituksessa on nautittava pääministerin ja muiden hallituspuolueiden luottamusta; sen mittaamiseen on vain sanat.

Eduskunnassa on vapaa valinta käytettävien keinojen suhteen, vaikka niiden kohde hieman vaihteleekin henkilöstä hallitukseen. Kun äänestetään vain ministerin luottamuksesta, se on sidottu aikaan ja toimii ajassa. Tämä on  selvästi harvinaisempaa kuin koko hallituksen luottamuksen mittaaminen välikysymyksellä. Ministerin poliittisen luottamuksen mittaaminen eduskunnassa  ei perustu asian tutkimiseen yleensä eikä objektiivisesti todettuihin  tosiseikkoihin. Se on poliittisen toiminnan periaate eikä sen osalta ole huomautettavaa.

Jos luottamusäänestys on johtanut ministerin toimen jatkumiseen, sekään ei ole lopullista edes käsiteltävässä asiassa. Oppositio voi nostaa perustuslakivaliokunnassa kymmenen edustajan voimin ministerisyyteasian. Se tulee vireille, jolloin asia tutkitaan perusteita myöten.

Toki asian ilmeisyys vaikuttaa kulloisenkin tutkinnan laatuun; varsinaista esitutkintaa ei tehdä lainkaan.  Ajatus on ollut pitää käsittely eduskunnassa, kun ministerin toiminnan osa on kuitenkin poliittista, mitä ei voida tutkia tuomioistuimessa.  Perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteella täysistunto voi päättää virkavelvollisuuksien rikkomisesta nostettavasta syytteestä.

Ministeri Wallin sai hallituspuolueiden äänin luottamuslauseen eduskunnassa 22.3.2012  äänestyksessä. Se johtui enemmän hallituksen tarpeesta pysyä koossa kuin ministeri Wallinin töppöilyn hyväksymisestä. Luottamuslause ei pyyhkinyt pöytää vaan pelasti hallituksen. Hallituksen sisällä on asia käsiteltävä uudelleen ja hallituksen sisäinen koheesio kaivannee toimia.  Muutenkaan asian käsittely ei ole päätynyt, sillä voisi olettaa, että oppositio haluaa ryöpyttää asiaa myös sen perusteiden osalta. Luottamuslauseäänestyshän ei muuta tosiasioita miksikään.

Hallitus voi varmistaa poliittisen luottamuksen, mutta se ei voi kirjoittaa asiaa uudelleen. Tapahtuneelle ei voi mitään. Ministeri Wallin yritti pelastaa tilanteen pyytämällä anteeksi, myöntämällä havaitsemansa virheet ja toivoi saada sitä kautta asiassa käyvän parhain päin. Se lienee ollut poliittisen tilanteen tajua mutta myös hallituksen johdon vaatimus.

Muutoin lienee niin, etteivät ministeri Wallinin jälkitoimet muuta mitään suhteessa kansalaisten ja varsinkin varuskuntien lakkauttamisesta kärsivien ihmisten tilanteessa; sitä kuvannee gallupien ilmaisema kansalaisten tuki ministeri Wallinin erolle. Hallituksen sisäinen anteeksianto ei vaikuta muuhun kuin poliittisen järjestelmän toimintakykyyn.

Asiassa esille tullut vaatii monenlaista uudelleen harkintaa. Niistä vähäisin seikka ei ole se, että ministerin esteellisyyttä koskeva säännös pitäisi kirjata suoraan perustuslakiin. Se ei tarkoita sitä, että ministeri olisi harvemmin esteellinen kuin virkavastuullinen muutoin. Tarve syntyy sen sijaan ministerin vallasta ja ns. poliittisen esteellisyyden harkintatarpeesta,  johon hallintolain sääntely ei vastaa osuvasti tai lainkaan.  Säännöksellä voitaisiin määritellä tarkemmin lainsäädäntövallan ja yleisluonteisen hallintovallan käyttöä.

Sama koskee eräin edellytyksin myös nyt perustuslaissa olevan kansanedustajan esteellisyyssäännöksen täsmentämistä. Yksin vaalirahoituksen riippuvuus vaatii nyky-yhteiskunnassa tällaista sääntelyä. Ministeri Wallin on osoittanut myös tässä suhteessa välillisesti lainsäädäntötarpeen.

Ministeri Wallinin toimintatapa vaatii myös sen harkitsemista, miten ministerin kelpoisuus voidaan saattaa oikeudelliseen harkintaan. On aivan kummallista, että ministerin rehellisyys ja taitavuus voidaan ratkaista vain poliittisella kannatuksella ja äänestyksellä, vaikka vaatimus kelpoisuudesta on säädetty perustuslaissa.

Jokaisen perustietoa on kuitenkin, ettei koossa oleva hallitus kaadu epäluottamuslauseeseen. Siten kovastikaan huutamalla oikeuskysymys rehellisyydestä ei ratkea; kyllä sille on  osoitettava oikeusjärjestyksessä  kussakin tilanteessa tietty sisältö. Rehellisen käsite on tavanomaisen joustava mutta oikeudellinen siinä mielessä; hallintokäytännössä sen sisältö voidaan määrittää oikeudellisesti eikä siinä ole mitään poikkeuksellista.  Politiikan avoimuuden, demokratian ja kansalaisten valvonnan kannalta tämä sääntelyvaatimus on hyvin painava.

Ministerin vastuullisuutta koskevaa sääntelyä seuraamalla voi havaita, ettei se anna lainkaan vastausta tähän asiaan. Huomattavasti vähemmän valtaa olevilla virkamiehillä ja periaatteessa jokaisessa virkavalinnassa asiaa voidaan selvittää ja määritellä sille sisältö.

Demokratian, oikeusvaltion ja kansalaisten valvontavallan kannalta on erinomaisen tärkeää, että asia korjataan pikimmiten. On vaikea osoittaa, miksi puolueet vastustaisivat tällaista, yleisiä arvoperiaatteita vahvistavaa sääntelyä. Poliittinen järjestelmä ei toimi kansalaisten kannalta riittävän hyvin sillä, että puolueet äänestävät tällaisesta asiasta ja siinä kaikki. Poliittinen järjestelmä tarvitsee jo perusoikeuksien vuoksi sääntelyä, jotta se pysyy tietyissä raameissa eikä hypi yli aisan, kun sopiva tarve löytyy tai sellainen havaitaan. Demokratia vahvistuu erityisesti lisäämällä kansalaisten valvontamahdollisuuksia.

Perustuslakivaliokunnan käsittely on luonteeltaan oikeudellista, asiantuntijavaltaista ja nojaa asianomaisen ministerin kuulemiseen. Sen johtopäätös voi olla vapauttava, mutta se voi osoittaa silti seikkoja, jotka tekevät ministerin toiminnan poliittisen jatkon mahdottomaksi.

Poliittinen luottamus voidaan mitata perustuslakivaliokunnan käsittelystä riippumatta. Toisaalta tälle ei ole esteenä  poliittisen luottamuksen mittaaminen muualla kuin perustuslakivaliokunnassa.

Perustuslakivaliokunnan käsittely nojaa selvästi tosiseikkoihin ja oikeudelliseen arvioon niistä. Sen vuoksi se on aivan erilaatuinen ja merkityksellinen muuhun luottamuksen mittaamiseen nähden.

Perustuslakivaliokunnan käsittely on ainoa mahdollisuus selvittää ministerin toiminnan oikeudelliset ja poliittiset puolet riittävän tarkasti. Se on osa poliittista mekanismia.

Valtakunnanoikeuden käsittelystä ja tuomioista on sen verran kokemusta, että niiden kautta syntyy yleensä jälkeä, joka vie poliittisen uran. Toisaalta vapauttava tuomio voi myös puhdistaa ilmaa ja maineen. Perustuslakivaliokunnan käsittely sinänsä tekee ministeristä nöyrän; se kertoo jotakin asianomaisesta poliitikkona joka tapauksessa.

Oikeuskansleri on toistaiseksi ratkaissut 15.3.2012 kaksi ministeri Wallinia koskevaa kantelua. Ne, yhdessä kantelussa esitettyinä tosin,  koskivat uhkailua ja esteellisyyttä tämän asian päättämisessä. Itse asiassa perusteet ovat olleet samassa kantelussa. Niiden osalta sivutaan vain uhkailua tässä kirjoituksessa  ja sitäkin osana ministeri Wallinin toimintatapaa. Sen sijaan koko lakkautusasiaan liittyvät menettelyt ovat vielä ratkaistavana.  Se ei estä mitään julkista keskustelua. Jo tehty päätös on arvioitava erikseen, sillä se on perusteiltaan suppea, moniin varsinaisiin oikeuskysymyksiin ohuesti, jos lainkaan, puuttuva. Se on toisen kirjoituksen asia.

Wallinin eroa ja häneen kohdistettavia tutkimusprosesseja sekä vastuunsa eri muotoja tarkastellaan toisessa yhteydessä.

Kirjoittajalla on tekijänoikeus kirjoitukseen kaikissa sen julkaisumuodoissa. Tekstiin saa viitata linkittämällä ja tekstiin muutoin viitattaessa mainitsemalla lähde.

Kirjoitus sisältää kolme osaa:

OSA I: Politiikan sietämätön kepeys

OSA II: Ruotsin kieli ja hallinnollinen jaotus

OSA III: Varuskuntien lakkauttamisen päätösperusteet.

OSA I: POLITIIKAN SIETÄMÄTÖN KEPEYS

Ministerilinnakkeet luhistuvat pala palalta kovan ympäristön, asioiden luonteen ja ministerien taitamattomuuden vuoksi

Ruotsalainen Kansanpuolue on ollut pientä poikkeusta  lukuun ottama jo monta viimeistä vuosikymmentä hallituspuolue. Varsinainen onnenpotku niin pienelle puolueelle kuin se  tänä päivänä on neljän viiden prosentin kannatuksellaan. Se ei saavuta aivan maan ruotsinkielisen väestön osuutta kannatuksessa. Viimeksi sen presidenttiehdokas teki täydellisen mahalaskun teemoillaan ja vieraantuneella tavalla lähestyä ihmisiä sekä heille tärkeitä asioita.

Puolue on aika puhdaslinjainen etupuolue eräine stilistisine sävyineen. Se ajaa ruotsin kielen, kulttuurin ja instituutioiden etua. Perinne on ollut, että puolueen puheenjohtaja nousee myös henkiseksi vaikuttajaksi yhteiskunnassa juuri tämän roolin vuoksi. Edellinen puheenjohtaja Christopher Taxell  on äskettäin tullut esille Finnairissa hallituksen puheenjohtajana ajamien valtioenemmistöisten yhtiöiden palkitsemissääntöjen puolesta puhujana ja puolustelijana. Hän edustaa tänä päivänä selkeästi rahavaltaa ruotsinkielisen maailman keskeisissä säätiöissä ja omistusten hallinnoinnissa.

Mihin perustuu RKP:n asema hallitusten osana. Se on voinut seurata ongelmitta joko Suomen keskustan johtamaa, sittemmin Kokoomuksen johtamaa tai niiden yhteistä hallitusta. Sille on luvattu riittävästi kansallisen  ruotsinkielisen vähemmistön etujen säilymistä. Sen vastapainona hallitus on tarvinnut aina käytännössä kritiikittä kannattamaan mitä tahansa päätöksiä.

Ruotsalaiselle Kansanpuolueelle on kaikki sopinut mainitulla ehdolla. Se on taannut 1-2 ministeripaikkaa eli aikamoisen yliedustuksen suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei ole tavatonta, että puolueen ministerien käsitykset ovat poikenneet aika tavalla suomalaisten valtaenemmistön käsityksistä.

Ruotsalainen Kansanpuolue saa kannatusta jossain määrin rannikkoalueiden ulkopuolelta, vaikka se on vähäistä. Puolue on selkeä valtapuolue.  Sen ajamat asiat voi hoitaa hyvin Suomen ruotsinkielinen etujärjestörintama, suuret säätiöt ja muu rahavalta. Nyt puolue toimii valtakoneistona kaikelle tälle. Voidaan siten sanoa, että ruotsinkielisten kannattajien edut vaativat valtaa, ja sitä puolue hoitaa. Muutoin  ei taitaisi Suomessa olla sijaa yhden asian puolueelle; kieleen perustuvat tulokset perustelevat tämän näkökulman.  Se ei taas estä yleispoliittisia aiheita, todettakoon sekin.

Käsiteltävä asia varuskuntien lakkauttaminen on siinä erityinen, että kielipolitiikka sotkeutui pahasti hallinnolliseen asiaan. Erityisyyttä on suoranainen taitamattomuus ja keskustelun ahdistuneisuus. Perusteiltaan Ruotsalainen Kansanpuolue näyttää pudonneen pimeään kuiluun. Kuten alla selviää ministeri Wallinin virheiden erittelyssä, puolue ja sen puheenjohtaja ovat todella rikkoneet kaikkia niitä periaatteita, joita puolue on esitellyt eri vaaleissa.

Näistä mainittakoon erityisesti seuraavaa. Puolue esittelee itsensä ulospäin usein liberaalina puolueena; sitä puheenjohtajan toiminta varuskuntien lakkauttamista koskevassa asiassa ei ole suinkaan edistänyt. Vapaamielisyys merkitsee pikemmin taipumusta ja halua korostaa vapausarvoja. Mutta tarkasteltakoon tätäkin.

RKP on perinteisesti tukenut Suomen vähemmistöistä saamelaisia, joiden kaikkia hankkeita puolue on tukenut noin parin kymmenen vuoden aikana. Se on jatkanut tätä linjaa.  Nyt kun tutkimus on osoittanut yksiselitteisesti, että lappalaiset ovat alkuperäisväestö, jolle on tunnustettava alkuperäiskansan asema ja oikeudet, puolue on hiljaa. Miten on tällainen diskriminointi ymmärrettävä. Ei voi välttyä vaikutelmalta, ettei puolue olekaan ihmisoikeuspuolue eikä se ole avoin eikä rehellinen. Joidenkin lailliset oikeudet siirrettäisiin vastoin kaikkia inhimillisiä ja perusoikeusperiaatteita joillekin, joilla ei ole niihin mitään oikeutta. Toisten maat kuuluvat meille vähemmistönä. Se on RKP:n politiikka tässä asiassa.

Yhtä lailla voi ihmetellä, miten puolue on voinut hyväksyä perustuslakivaliokunnassa vuosikymmenten aikana tulkitun linjan mukaisesti kattavasti ja syvästi perusoikeuksien ainaisen joustavuuden kulloisenkin hallitusten tavoitteiden tieltä.

Muutoin RKP on tukeutunut porvarilliseen elämänmuotoon arvostuksissaan.

RKP:n kansainvälisyys on tietyllä tavalla vapaata, se toimii lähes ehdoitta. Sen kaikkinaista hintaa puolue ei ole tässä kuten ei muutenkaan vaivautunut pohtimaan. Se on arvo sinänsä.

Puolue on pönkittänyt asemansa etuja omalle ryhmälle ajavana. Tuskin mikään muu ryhmä on tässä onnistunut näin hyvin. Sen olennaisia motivaattoreita on tässäkin ajankohtaisasiassa esille tullut tapa toimia. Sen sisältönä on korostaa kielipoliittista perustetta  perusoikeuskysymyksenä, vaikka tällaisesta ei ole säännöksiä perustuslaissa. On selkeää tukea jokaisen oikeutta oman kielen käyttöön ja vaatia viranomaiselta tietyin edellytyksin tämän kielen hallintaa virkakielenä asiointikielen lisäksi. Mutta se on kokonaan toinen asia, millainen kulttuuri ja mitkä instituutiot rakennetaan kielen varaan. Mitä enemmän mennään kielen näennäisin perustein kaikkeen muuhun, sitä enemmän on kyseessä puuttuminen kansalaisten vapauspiiriin.

Hallitus on alkanut paukkua liitoksistaan vähän sieltä sun täältä. Ensin tuli valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen kokemattomuus ja käsittämättömät vakuusneuvottelut Kreikan kanssa tapetille. Niistä ei tiedetä vieläkään oikeastaan muuta kuin että lopputulos epävarma ja kallis. Sen lopullisia vaikutuksia ei ole ilmeisesti laskenut kukaan. Siitä syystä selkeästi julkinen sopimus päätettiin pitää salaisena. On epäselvää, onko sille mitään oikeusperustetta. Suomessa viranomaisen hallussa olevan asiakirjat eivät ole sopimuksenvaraisesti salaisia vaan vain julkisuuslain nojalla.

Hallituksen ensimmäinen vuosi täyttyy muutaman viikon kuluttua

Ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb on sekoillut niin monen asian kanssa ettei niistä jaksa kukaan pitää lukua. Aitoon brasilialaiseen tapaan hyvänä pidetään, että ministeri viihtyy kauan ja kaukana ulkomailla.

Pääministeri Jyrki Kataisen pitkäaikainen tuttu, ystävä ja opiskelukumppani Henna Virkkunen on kivikkoisella tiellä kuntauudistuksen kanssa. Siitä ei yleensä hyvää seuraa kansalaisille, kun valmistelussa  yritetään toimia osapuolia ja kohteita kuulematta ja kun yritetään saavuttaa liian paljon  yhdellä kerralla monista asioista välittämättä. Kuntauudistus ei ratkaise palveluongelmia, on selvää. Siksi kait ministeri Virkkunen on saatettu hallituksen siipien suojaan myrskyiltä ja tyrskyiltä. Siitäkään ei hyvää seuraa, sillä aika tekee tehtävänsä. Kuka muistaa Paula Lehtomäen: kukaan ei halua muistaa.

Liikenneministeri Merja Kyllösen ajattelua ei kykene kukaan seuraamaan. Hän on tehnyt kaikki mahdolliset elämälle vieraat ja kalliit ehdotukset jo ensimmäisenä toimintavuotenaan. Siitä ei hyvää seuraa kansalle. Moni epäilee, että virkamiehet johdattelevat ministeriä töppäilemään, jotta valta siirtyisi takaisin heille. Toisaalta poliittinen havaintokokemus kertoo, ettei mikään ole mahdotonta ministerinkään osalta. Perustuslain vaatimasta ministerin taitavuudesta herää vahva epäily eikä se ole päässyt sammumaan.

Pahinta heikkoutta on näyttänyt otteen kirpoamisena ja saarnaavana tyylinä pääministeri Jyrki Katainen. Tämä vasemmistolainen kokoomuspoliitikko pitää sixpackiään koossa sen kun ehtii ja tarvetta on. Hallituksen tekniset päätösprosessit ohittavat asiat.  Kokonaisuus on hukassa. On luultavaa, ettei puita ole enää metsässä tai sitten liian suuri puu on pääministerin edessä.

Viimeksi peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson on kunnostautunut epävarmalla esiintymisellään, tempoilevilla kannoillaan ja jopa omiensa luottamuksen menettämisellä. Toimialalla kaikki on todella kallista, teit mitä tahansa. Näyttää lisäksi siltä, että ministerin toiminta on oivallisesti sivuuttanut korkeiden virkamiesten omat poliittiset linjaukset, mistä nousee tietysti ärtymys. Siitä on kyllä ministerille hurrattava aivan kevyesti. Jospa moni muukin tekisi niin.

Nyt ovat demarit ja eräät kokoomuslaiset lausuneet ministeri Wallinin kähmintäpolitiikan menneen äyräiden ylitse ja olevan epäuskottavaa. Osa hallituspuolueista on vaatinut päätösten uutta, avointa valmistelua. Kyllä kansa tietää, vaikka ministeri Wallin toisin luulee. Luulo ei ole kuitenkaan tiedon väärti.

Menossa ovat siis hallituksen yhtenäisyyden, järkevän politiikan ja hallitun sooloilun luhistumisvuodet. Tästä ei seuraa kuin hallituskurin koveneminen, keskustelun lakoontuminen, sanelupolitiikan esiin marssi ja hallituksen virheiden ketju. Se odottaa seuraavia vaaleja, jotka demarit saattavat jo piankin vedättää.

Miten pääministeri Katainen aikoo yhdistää ministeri Wallinin kehityksen estämispolitiikan ja epärealistisen politiikan ihmisten luottamukseen maakunnissa ja uskottavuuteen, että hallitus valmistelee asioita todella laskennallisiin ja objektiivisin perustein. Vaikka äänestäjien muisti on lyhyt, tätä kansalaiset eivät unohda, kun asian koko kuva tulee julki.

Kun tehdään kovia päätöksiä, oli asia sitten mikä tahansa, on demokratiassa suuri oletus, että yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus toteutuu. Nyt siitä on todennettu näyttö, ettei näin ole käynyt. Miksi päätösperusteluja ei voida kertoa, kysehän on ollut vain  hallintopäätöksestä. Se on normaalia, vaikka asianosaisia ei olekaan ollut.

Tapaus kertoo kovan yhteiskunnallisen lainalaisuuden: valta otetaan kokonaan, kun se jollekin eturyhmälle annetaan. Todellisen demokratian tehtävä on vastustaa tällaista. Se on demokratian hyveen mittari.  Kun valtaa annetaan, se otetaan. Ei siinä puolueen hyveet vaikuta.

Puheenjohtaja Wallin on palauttanut aiemman politiikan. Varokaa, Wallin tulee. Hän vie uuniperunatkin, jos hänelle jotakin joku tarjoaa.

Mutta kuka ja millainen  on ministeri  Stefan Wallin?

Ensimmäinen ajatus  tästä turkulaisesta on, että puhe hänestä on liikaa. Hän ei ansaitse taitojensa ja ymmärryksensä puolesta lisää julkisuutta. Vähäinen käsiteltävän ja viime aikojen eräiden asioiden arviointi antaa aiheen toisenlaiseen johtopäätökseen. On aihetta käsitellä tätä vallan käyttäjää, joka on tottunut luimuilemaan sopivasti, siloittelemaan asioita ja olemalla harmaan eminenssin asemassa mieluummin kuin sillan rakentajana.

Stefan Wallin on paitsi puoluejohtaja, kirjoittaja, jossa ominaisuudessa kärkäskin, intomielinen ja hieman kaikki tietävän oloinen. Hän on kuvitellut olevansa valmis vallan kaikkiin kamareihin.

Stefan Wallin on syntynyt Vaasan kaksikielisessä kaupungissa ja valmistunut valtiotieteen maisteriksi. Nykyisessä kotikaupungissaan hän on aktiivinen kunnallis- ja maakuntapoliitikko. Siten yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut poliitikko on perustapaus: vähäinen käytännön työelämän kokemus on nopeasti muuttunut maan eri hallituksiin erityisavustajan tai valtiosihteerin tehtäviin. Politiikkaa politiikan perään siten, että elämä on vieraannuttanut arjesta kuten täysiverisille  ammattipoliitikoille on tavanomaista.

Suuntautumista  nykyiseen toimialaan taitaa tukea reservin kapteenin ylennyksen saavuttaminen.

Tämä varuskuntien lakkauttaminen osoittaa, ettei ministeri Wallin ole yhteiskunnallinen uudistaja eikä kehittäjä. Niin on tyly linja, ja valmistelutavaksi on valittu salaisuus ja salailu eikä siihen ole haluttu mitään kansalaisvaikutusta mukaan. Uudistusmielisyys on vaikeaa henkilölle, jonka elämäntehtävä on tietyn ryhmän tiukka etujen ajaminen.

Kehityksessä on tainnut käydä niin, että ministeri Wallinille on yllätys, että monen suuren ryhmän ja alueen välittömien taloudellisten intressie4n törmääminen kielipolitiikkaan nojaavan eturyhmälinjaisen politiikan kanssa ei ole enää itsestään selvää. Kyse on aika vahvasti poliittinen linjausasia.  Miksi jokin ruotsinkielinen paikkakunta olisi parempi jättää kaukana kuin panostaa toimintoja etulinjaan. Sen ymmärtäminen ei käy helposti kansalaisille.

Puolue erehtyi puheenjohtajansa johdolla pahasti sen ymmärtämisestä, että tällaisessa päätöksenteossa pitää pitäytyä visusti suuriin oikeusperiaatteisiin, joista tärkeimmät tässä yhteydessä ovat yhdenvertaisuus ja harkinnan käytön pohjana olevat samankaltaiset perusteet. Jos kieli on yksi, se on vain yksi asia koko organisoinnissa, sillä kyse ei ole lainkaan perusoikeusasiasta varuskuntien lakkauttamista koskevassa asiassa. Kielenkin on tultava esiin nimetyissä päätösperusteissa toisin kuin on käynyt.

RKP on onnistunut puheenjohtajansa suvereenilla johdolla tekemään emämunauksen asiassa, joka ei saa olla lainkaan kielipoliittinen. Edes  kielilain säännös ei ole mikään este tai edes rajoitus tässä tilanteessa. Kokonaan muut syyt ratkaisevat  puolustuksen eli koko kansan intressit.

Poliitikon ulkoinen olemus on kireä, hän henkii eurooppalaisuutta henkeen ja vereen ja selittelee olevansa, ihmisoikeusmyönteinen  ja avoin mutta nämä piirteet eivät olekaan tämän poliitikon tunnusmerkkejä. Hän ei toimi niin kuin puhuu. Hän puhuu niin kuin osaa eikä se tarkoita kansalaislähtöisyyttä. Hän taitaa olla elitistinen moukaroija. Niin säälimätön hän on ollut. Puolustusvoimien henkilökunnalle ei ole luvattu mitään;  tai onhan sekin lupaus mutta millainen se on toinen asia.

Poliitikon profiili on vakavamielisyys, joka näyttää muodostavan esteitä lähestyä tätä. Hän ei ole avoin haasteille; ne koetaan vieraaksi. Sellaisena poliitikkona ei tule ensin mieleen nimetä Stefan Wallin demokraatiksi.

Helsingin Sanomat kirjoitti 5.5.2007: “Ruotsalaisen Kansanpuolueen puheenjohtaja Stefan Walliin mielestä hänen ei tarvitse tietää , ketkä rahoittavat puoluetta. Wallin arvioi ruotsikielisissä tv-uutisissa, että hänen on repi, ette hän tiedä asiasta mitään.”

Tälle poliitikolle onkin tunnusomaista vastuu laput silmillä kaikkina aikoina. Politiikan vahvoja puolia ei ole vastuullisuus; joku voisi väittää päinvastaistakin sen mukaan, mitä valitaan tarkasteluun.

Kysymys uhkailusta

Vielä on aihetta kiinnittää huomiota siihen, ettei ministerin pinna ole kestävimpiä. Hänestä oikeuskanslerille tehty ja vaille näyttöä jäänyt uhkailuväite on mielenkiintoinen. Oikeuskansleri ratkaisi tämän 15.3.2012 antamallaan päätöksellä. Siitä todettakoon seuraavaa tässä suhteessa.

Väite oli lyhyesti seuraava. Kansanedustaja-kantelijan mukaan ministeri Wallin oli  eduskunnan kyselytunnilla käydyn keskustelun jälkeen kohdistanut pariin perussuomalaiseen  uhkaavaa puhetta. Kyselytunti oli koskenut juuri varuskuntain lakkauttamista koskevaa asiaa, jonka kimppuun oppositio oli käynyt ankarasti. Asia on arkaluonteinen kansanedustajan riippumattomuuden ja koskemattomuuden kannalta.

Kantelijan mukaan ministeri oli uhannut ryhtyvänsä painaviin vastatoimiin.  Keskustelu oli ministerille harmiton. Hän kehotti edelleen oikeuskanslerille kertomansa mukaan kyseisiä perussuomalaisia kansanedustaja lopettamaan virheellisten tietojen levittämisen. Sitä hän korosti ilmoittamalla muutoin ryhtyvänsä puhumaan suoraan.

Sittemmin on selvinnyt , ettei ministeri ole antanut laskelmatietoja mistään varuskunnan lakkauttamisesta, vaikka hänellä on siihen valta. Hän on edelleen salaillut kustannuslaskelmia sotilaspoliittisina asioina, mikä on käsittämätöntä.  Lisäksi on selvinnyt, että ministeri Wallin on salaillut valmistelu- ja ohjaustietoja sekä suoranaista käskyä olla ottamatta lakkautettavien listalle Dragsvikin varuskuntaa. Sen vahvisti 19.3.2012 tv-haastattelussa valmisteluun osallistunut kenraali.

On raukkamaista olla kertomatta todellisia perusteita päätöksille, jos halutaan ylipäänsä noudattaa demokratiaperiaatteita ja kuulla eri tahoja.

Asia oli oikeuskanslerille todella vaikea, sillä tältä osin kahden kolmen kansanedustajan selostus asiasta ei johtanut mihinkään. Varmuuden vuoksi näitä tahoja ei erikseen kuultu, vaikka nämä olivat paikalla. Oikeuskansleri ei ollut. Oikeuskansleri tyytyi toteamaan vain, ettei  rikoslain mukainen laiton uhkaus täyttynyt.

Tyly käsittelytapa jättää mielenkiintoisesti avoimeksi koko asian. Mitään estettä kuulla aidosti muita kansanedustajia ei ollut.  Oikeuskansleri tutki asiaa todeten, ettei kantelukirjoitus ja annettu vastausselvitys anna aihetta muuhun. Samalla oikeuskansleri viittaa siihen, ettei eduskunnan valtiosalissa, siis ulkopuolella täystuntosalin tai valiokunnan istunnon, tapahtunut poliittisen keskustelun sävy tai sanavalinnat kuulu oikeuskanslerin tehtäviin, ei ole aihetta muuhun kommentointiin.

Omalaatuinen tulkinta eikä se ole varmuudella oikeuskanslerin ministerin toiminnan valvonnan sisällön mukaista jättää mainitsematta se, onko ministerin käytös ollut sopivaa. Kyllä moraalisääntöjen ja toimintatapojen arviointi kuuluu niin muutoin hallinnon kannalta kuin ministerin vastuunkin kannalta kommentoitaviin.

Onko ministerin  sana enemmän kuin kansanedustajien, jää vastaamatta. Kyse on poliittisesta, tarkoituksenmukaisesta ratkaisusta ontuvin perusteluin. Sen osa on  käsitellä ministeriä yksittäisten tehtävien mukaan. Jos ministeri lausuu jotakin ministerinä valtiosalissa, sitä ei ole aihetta tutkia, jää epäsuoraksi ohjeeksi tapauksesta.

Oikeuskansleri kertoo, ettei ministerin toiminta virka-asioissa kaikilta osin oikeastaan olekaan tutkittavaa, tai se on joka tapauksessa oikein vaikeaa ja ikävää. Oikeuskanslerin kiusallinen tehtävä on tutkia tällaisia ja silti jokapäiväisesti tutkia eri ministerien toimien laillisuutta. Taitaisi olla pian ikään kuin  housut kintuissa tai tilana retuperä oikeuskanslerilla, joka todella perehtyisi asiaan  syvällisesti. Ministeri on kaiken aikaa ministeri ja hänen tekonsa ja sanansa ovat tutkimisvelvollisuuden alaisia. Se on perustuslain kanta eikä poliittisen harkinnan asia.

Tapaus jättää varjon ministeri Wallinin päälle. Hänellä ei ole ollut oikeutta uhitella, uhkailla, panostaa tai näyttää tällä tavoin valtaansa. Hänen velvollisuutenaan on ollut kertoa kaikki asiaan vaikuttavat seikat, jotka hän on sittemmin esille tulleella tavalla salannut tai jättänyt kertomatta.

Kaiken kaikkiaan ministeri Wallinin toimia ja laiminlyöntejä voidaan arvioida seuraavista näkökulmista. Minisetriltä vaaditaan rehellisyyttä ja taitavuutta. Juuri nämä seikat ovat tässäkin eritellyissä asioissa varsin keskeisiä. Tämä mitataan luottamuslauseella eduskunnassa. Sen ajankohta on olennainen: vasta kun kaikki asian puolet on harkittu, pitää päätyä tähän. Muu sivuuttaa virheellisesti asian oikeudellisen puolen.

Ministerin toimia voidaan arvioida myös poliittisen johtamisen ja toiminnan kannalta: mikä on ollut moraalisesti oikein ja mikä ei. Ministerillä on tavallista merkittävämpi toimivalta eikä hän voi puhua löperösti siitä jo lupausten kautta valtiolle syntyvän vastuun vuoksi.

Olennaisinta on kuitenkin se, onko ministeri toiminut oikein vai ei. Nämä asiat kytkeytyvät erityisesti lakkauttamista koskevan hallintopäätöksen tekemiseen ja perusteiden asianmukaisuuteen. Vasta niiden selvittämisen jälkeen on poliittisen vastuun mittaamisen aika epäluottamuksen perusteella, jos järjestelmä toimii kansalaisia ja demokratiaa kunnioittavalla tavalla.

Miniasterivastuun ajankohtaistumiseen ei oteta tässä yhteydessä vielä kantaa.

Luontevinta olisi, että eräitä muita tapauksia seuraten puheenjohtaja Wallin tekisi omat päätelmänsä. Häntä ei voi käskyttää muut kuin oman puolueen toimielimet, pääministeri ja eduskunta. Odotusta on tämän sekoilun jälkeen ilmassa.

Edellä tässä jaksossa esitetyt seikat eivät ole perusteena oikeudellisen vastuun päättelylle sellaisenaan. Kyse on toisesta tarkastelusta suhteessa sääntelyyn ja velvoitteisiin ja ministerin valvonta- ja muuhun vastuuseen.

Vertailukohta Anneli Jäätteenmäki

Suomessa on useita tapauksia viime vuosilta siitä, että ministeri joutuu eroamaan sen vuoksi, ettei hänen toimintansa ole ollut sopivaa. Siihen ei ole vielä riittänyt liikennesakko tai vastaava hölmöily, mutta tietyn rajan ylittävä poliittisesti merkittävä seikka voi olla sellainen peruste.

Nämä asiat ovat sellaisia, jossa toisten, varsinkin hallituspuolueiden edustajilla on painava sana sanottavana. Aikoinaan demarien suhtautuminen ratkaisi pääministeri Anneli Jäätteenmäen kohtalon, ja tämä joutui eroamaan keväällä 2003. Sama on nytkin, ja osa hallituspuolue demarien edustajista on vaatinut asian uutta käsittelyä: se voinee tarkoittaa vain puuttuvien laskelmien tekemistä ja sitten uutta harkintaa. Se olisi hallitukselle suuri häpeä: ministerin täytyy olla jo asiaa ymmärtämätön, ellei tällöin eroaisi. Sen mahdollisuuden ministeri Wallin on tiedostanut haastattelujen perusteella.

Todettakoon, että pikagallupeissa yhdeksän kymmenestä on vaatinut myös ministerin eroa jo selvillä olevan perusteella.

Pääministeri Jäätteenmäen tapaus on hyvin verrannollinen nyt käynnissä olevaan. Ministerin omaa menettelyä on pidetty arveluttavana niin silloin kuin nytkin. Tuolloin kyse oli poliittisesta toimintatavasta. Silloinen pääministeri Paavo Lipponen oli vieraillut Yhdysvalloissa joulukuussa 2002. Pääministeri tapasi Yhdysvaltain korkeinta johtoa muun muassa Irakin tilanteeseen ja sen mahdolliseen jälleenrakentamiseen osallistumiseen liittyen.  Sen vierailun sisällöstä ja tiedoista oli kyse.  Vieraili herätti heti tapahtuman jälkeen keskustelua ja kysymyksiä eduskunnassa.

Maiden suhteet oli todettu erinomaisiksi. Vierailun jälkeen helmikuussa 2003  valtioneuvosto antoi asejärjestelmän myyntiluvan Yhdysvaltoihin (AMOS-järjestelmä).

Asia tuli eri puolineen edelleen esille vaalitenteissä, kun eduskuntavaalit pidettiin 16.3.2003. Keskusta voitti vaalit ja Anneli Jäätteenmäki nousi pääministeriksi.

Kevään 2003 mittaan vahvistuivat epäilyt, että pääministeri oli saanut vierailuista asiakirjoja tai ainakin tietoja haltuunsa, minkä hän kielsi. Lopulta kävi ilmi, että hän oli saanut tasavallan presidentin kanslian neuvonantaja Martti Manniselta pari tuhatta sivua tietoja salaisista  asiakirjoista; asiakirjoja oli ollut yhteensä 39.

Pääministeri oli ensin kieltänyt tiedon lähteen kertoen kyseessä olevan huhupuheiden. Lopulta kesäkuussa 2003 hän joutui jättämän kohun vuoksi eroanomuksensa ja neuvonantaja erotettiin samassa yhteydessä. Neuvonantaja tuomittiin sakkoon  virkasalaisuuden rikkomisesta, mutta Jäätteenmäkeä ei tuomittu, vaikka syytteessä olikin. Tahallista taivuttelua tai yllytystä ei voitu näyttää.

Tämä tapaus liittyy aikaan ennen pääministeriyttä ja salaisiin tietoihin. Niiden saaminen ei voine olla täysin sattumanvaraista sekään. Kyse oli niin laajamittaisesta tietovuodosta.

Kyse oli siten pääministerin toimintatavasta virkaan liittyen ja henkilön uskottavuudesta, joka menetettiin pitkään jatkuneen kohun aikana. Se oli myös poliittisen järjestelmän sisäinen kriisi. Lisäksi se kertoi poliitikon vaikeudesta saada tietoa, jonka tietää olevan olemassa.  Kyse oli myös vaaleihin liittyvästä taistelusta, jossa aseita käytettiin. Siinä mielessä kyse oli myös hyötymisestä. Sinänsä ministerin ja pääministerin välillä ei ole eroa. Moni seikka puoltaa vertailun tekemistä ministeri Wallinin töppäilyn, uskottavuuden menettämisen ja kuvatun tapauksen välillä.

Vertailukohtana Ilkka Kanerva

Kansanedustaja oli ulkoministeri, ja hän joutui eromaan joitakin vuosia sitten kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen antaman epäluottamuslauseen vuoksi. Syynä oli sopimaton tekstiviesti tai -viestejä naishenkilölle, kun ne olivat tulleet julkisuuteen. Samaa oli sattunut hänelle aiemmin. Kyse ei ollut väärän tiedon antamisesta hallitukselle tai eduskunnalle.  Näin oli, vaikka kyllä kansanedustaja Kanerva puhui omiaan tässä asiassa. Se oli siis muuta kuin virka-asiaa.

Kyse oli henkilön asemaan liittyvästä sopimattomuudesta, joka johti oman puolueen johdon antamaan epäluottamukseen. Se koski asiaa varsinaisen viranhoidon ulkopuolelta.  Erona oli myös valehtelun ja salailun liittymättömyys tähän tapaukseen.

Siksi onkin mielenkiintoista tarkastella nyt samaa asiaa sen kannalta, mitä pääministeri Jyrki Katainen lausuu käynnissä olevasta sekasortoisesta, myös oikeudellisia ongelmia sisältävästä hallintokokeilusta puolustusministeriössä. Tapahtumat eivät ole enää hallinnassa.

Pääministeri Katainen itse kertoi luottamusta herättävällä tavalla, että varuskuntauudistuksen valmisteluun ei liity mitään muuta kuin puolustuksellisia asioita kiistäen nimenomaan kielipoliittiset asiat. Näin ei ollut. Miten pitkä on savolaisen pääministerin vietäri? Vietäri on venynyt, mutta aika usein se väsyy ennen kuin katkeaa.

Pääministerin absoluuttinen fakta on osoittautunut uivaksi kalaksi, jota ei saada kiinni tai pyydystettyä. Täytyy olla häpeä pääministerillekin.

Ministeri Stefan Wallinin kootut selitykset

Puolustusministeri Stefan Wallin on esiintynyt helmikuun alussa 2012 tapahtuneen  varuskuntien lakkauttamisen julkistamisen jälkeen  useaan otteeseen eduskunnassa, erityisesti perussuomalaisten puolustusvoimien rakenneuudistusasiassa tekemän välikysymyksen käsittelyn aikana, samaa asiaa koskevilla kyselytunneilla esiintyessään,  19.3.2012 Ylen A-studiossa esiintyessään ja edelleen mediassa useita lausuntoja antamalla.

Niiden perusteella on tehty seuraava koonnos, mitä ministeri Wallin on sanonut ja kuinka oikeassa hän on ollut. Tämä ei vielä erittele asian oikeudellista puolta eikä sinänsä sitä, onko hän valehdellut tai tulkinnut joitakin asioita väärin tai virheellisesti.

Ministeri Wallin on ollut  täysin väärässä, kun hän on väittänyt, että Dragsvikin varuskunnan lakkauttaminen on perusoikeuskysymys eikä lainkaan kielipoliittinen asia, minkä hän on torjunut ja kieltänyt eduskunnassa jo helmikuun alussa 2012.

Ministeri Wallin on ollut täysin väärässä siinä, että kielilain 39 § vaikuttaisi jotenkin hallinnolliseen jaotukseen, jollaisesta asiasta varuskunnan lakkauttamisessa on kyse, sillä hallinnollinen jaotus on säädetty aivan muilla säännöksillä perustuslaissa.

Ministeri Wallin on jättänyt kertomatta, ettei esteenä ole ollut puolustusvoimia koskevasta laista kaksikielisten yksiköiden mahdollistava säännös. Muutenkaan hän ei nojaa perustelujaan sovellettavaan lakiin vaan perustuslakiin ottamatta siinä esille yhtään hallinnollisen jaotuksen perustuslain säännöstä.

Ministeri Wallin on ollut täysin väärässä siinä, että hallinnollisessa jaotuksessa olisi nyt kyse ruotsinkielisen joukko-osaston lakkauttamisesta ja siten jokaisen oikeudesta käyttää kansallista äidinkieltään.

Ministeri Wallin on ilmeisen tarkoituksellisesti käsitellyt myös termejä joukko-osasto ja varuskunta eri tavalla. Niiden sisältö on puolustusvoimille erilainen, mutta tässä tapauksessa ne eivät ole tarkoittaneet samaa: ministeri Wallinin viittaukset vaatimuksesta yhteen ruotsinkieliseen joukko-osastoon eivät estä lainkaan varuskuntaa, joka on kaksikielinen. Dragsvik ei ole joukko-osasto. Kielen manipulaatio ei ole sattuma.

Ministeri Wallin on sivuuttanut kokonaan hallinnollisen jaotuksen muuttamista eli varuskuntien lakkauttamista koskevassa asiassa demokratiaperiaatteita kuten osallisten kuntien kuulemisen ja kansalaisten osallistumisen lakkautuspaikkakunnilla, vaikka tämänkaltaisessa asiassa ei ole olekaan välittömiä asianosaisia eikä päätös valituskelpoinen, niitä, joiden elämään, elantoon ja  elinolosuhteisiin, on paljon.  Kaikki on jälkikäteistä, mikä herättää sen kysymyksen, voiko puolustusvoimien asioissa olla demokratiaa. Siihen ministeri Wallin ei ole kyennyt antamaan vastausta. Hän on korostanut päinvastoin salaisuutta puoltavia seikkoja.

Ministeri Wallin on ollut toimissaan käsittämätön kieltäessään ja kiistäessään puolustusministeriön ja oman osuutensa varuskunnan lakkauttamisessa, kun puolustusministeriön päätösvalta on kirjoitettu suoraan lakiin ja se voi sellaisenaan edellyttää poliittista ohjausta, minkä hän on tunnustanut vasta kenraalien tuotua sen esiin lausunnoissaan kanteluasiassa oikeuskanslerille.

Ministeri Wallin on ollut jokseenkin väärässä siinä, että hän on edelleenkin ollut kertomatta ja selittämättä tehtyjä paikkakuntakohtaisia kustannus- ja vertailulaskelmia varuskuntien lakkauttamisesta vetoamalla sotilaspoliittisin salaisuuksiin kertomatta tarkemmin, mitä ne ovat. Vasta 19.3. 2012 hän on kertonut Ylen haastattelemana näiden julkistuvan myöhemmin, vaikka toistaiseksi Valtiontalouden Tarkastusviraston asian tutkinta estää sen.  Tämäkin on täyttä salailua minkään säännöksen estämättä juuri nyt laskelmien julkistamista ja hallintopäätöksen yhteiskunnallisten perustelujen esittämistä. Jokainen voisi verrata sitten laskelmia esimerkiksi eräillä varuskuntapaikkakunnilla tehtyihin laskelmiin: olemassa on muutakin kuin valtio.

Ministeri Wallin on myöntämänsä mukaan epäonnistunut aika pahasti varuskuntien lakkauttamisen perusteiden esittämisessä ja julkistamisessa; niitä aiotaan julkistaa kovasti jälkikäteen ja tälläkin hetkellä on epäselvä, ovatko kielipoliittiset perusteet ohittaneet muut eli sotilaspoliittiset perusteet merkittävässä puolustusvoimien uudelleen organisoinnissa, josta arvioidaan saatavan vuodessa 60-65 miljoonaa euroa säästöjä koko vuosittaisen säästötavoitteen ollessa hallitusohjelman mukaan 200 miljoonaa euroa. Vuonna 2015 toimenpiteiden kokonaisvaikutukset olisivat noin 270 miljoonaa euroa. Ne koostuvat kaikista uudistuksista.

Ministeri Wallin on ollut kylmäkiskoinen lakkautettujen varuskuntien perheiden muuttovaatimuksille ja erilaisille tälle ajalle ja työelämän ymmärtämiselle perustuville lähtöpaketeille. Henkilökunta on saanut tältä liberalismin ja ihmisoikeustuntijalta kylmää kättä ja etäisiä vastauksia.

Ministeri Wallin on vihdoin tunnustanut, että nyt käynnissä oleva puolustusvoimien säästöhanke, joka ylittää muut toimialat kaksinkertaisena tasoltaan, voi olla riski. Miten hän voi sen kantaa, on arvioimatta.

Sittemmin on selvinnyt myös, ettei ministeri Wallin ole kertonut täysin totta pääministerille asian kaikista vaiheista. Tämä johti siihen, että vielä 16.3.2012 pääministeri Jyrki Katainen vakuutti aika kovin sanakääntein, ettei asian valmisteluun ole  vaikuttanut mikään muu  kuin maanpuolustus- ja sotilaspoliittinen harkinta. Hän kiisti siten kaikki muut seikat pitäen niitä näpertelynä. Itsessään oikeuskanslerin ratkaisu kertoo avoimesti ja selkeästi, ettei näin ole ollut. Pääministeri meni luottamusansaan. Kohtuullinen, poliittinen varovaisuus edellyttää hieman toisenlaista menettelyä ja vakuuttelua.

Ministeri Wallin on myöntänyt myös olleensa niukka hallitukselle antamassaan informaatiossa; sen lisäksi hän ei kertonut julkisuuteen, että Dragsvikin varuskunnan tilojen kunto vaatii miljoonien eurojen kunnostukset ja korjaukset ja epäselvää on myös, onko näitä arvioitu laskelmissa.

Ylipäänsä ei ole tietoa, mihin asti Dragsvikin varuskunta on ollut mukana virkamiesvalmistelussa ennen kuin poliittinen toimiohje annettiin sen jättämisestä sivuun sekä yleensä että vuotta 2015 pitemmälle menevällä tavalla.

OSA II: RUOTSIN KIELI JA HALLINNOLLINEN JAOTUS

Ruotsin kielen asemasta hallinnollisissa jaotuksissa

Perustuslain 17 §:n mukaan suomi ja ruotsi ovat kansalliskieliä; ne eivät siis ole vähemmistökieliä, joita säännellään muutoin sanassa perustuslian säännöksessä. Kansalliskielten asema sinänsä ei näytä herättävän Suomessa suuria intohimoja; hallitus toisensa jälkeen on turvannut molempien kielten aseman, vaikka ruotsinkielisten osuus väestöstä on hiljalleen vähentynyt. Perinteet ovat pitkät, ja ne liittyvät juuri ruotsin kielen käyttöön hallinto- ja valtakielenä. Sen historialliseen taustaan liittyy juuri vahva valta ja vallan käyttö.

Kielilaki 423/2003 on keskeisin väline kansalliskielten suojaamiseksi. Sen hallituksen esitystä 92/2002 käsiteltäessä on lausuttu eräitä keskeisiä periaatteita. Sinällään oikeustila on jatkunut samana pitkän ajan Suomessa.

Kielilain säätämisen yhteydessä perustuslakivaliokunta lausui keskeisistä oikeuksista seuraavaa mietinnössään 9/2002 vp.:

Suomi ja ruotsi ovat perustuslain 17 §:n mukaisesti Suomen kansalliskielet. Nämä kielet ovat tasavertaisessa asemassa kansalliskielinä, eikä ruotsin kieltä siten säännellä vähemmistökielenä. Perustuslain mukaan lailla turvataan jokaisen oikeus käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa asiassaan omaa kieltään, suomea tai ruotsia, ja saada toimituskirjansa tällä kielellä. Perustuslaissa tarkoitettuja “asioita” ovat paitsi hallintopäätöksin ratkaistavat asiat, myös esimerkiksi palveluina toteutuvat asioinnit viranomaisissa. Kielilain tarkoituksena on turvata suomen- ja ruotsinkielisen väestön kielelliset oikeudet perustuslaissa edellytetyllä tavalla.

—

10 §. Yksityishenkilön kielelliset oikeudet viranomaisissa. Pykälään sisältyvät yleissäännökset yksityisen oikeudesta käyttää viranomaisissa suomea ja ruotsia. Tämän pykälän mukaisesti määräytyvä oikeus on riippumaton 3 luvun säännöksistä asian käsittelykielestä viranomaisissa. Valiokunta on kiinnittänyt tähän seikkaan huomiota, koska näin ymmärrettynä lakialoitteessa ehdotetun 12 §:n 2 momentin mukainen molempien kielten käyttäminen kaksikielisessä kunnassa on käytännössä mahdollista.

—

Asian käsittelykieli viranomaisissa. Luvun säännökset ovat merkityksellisiä perustuslain 21 §:n 2 momentin säännösten kannalta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeista. Sääntelyn tällaisen perusoikeuskytkennän takia on kiistatonta, että tuomioistuinten ja muiden viranomaisten näihin säännöksiin perustuvat ratkaisut käsittelykielestä ja tulkkauksesta voivat tulla muutoksenhaun kohteeksi itse pääasiaa koskevan valituksen yhteydessä. Olisi kuitenkin tärkeää, että nämä itse menettelyn etenemisen kannalta hyvin keskeiset kysymykset voitaisiin saattaa välittömästi yhden muutoksenhakuasteen pikaisesti ratkaistaviksi, jolloin sen ratkaisusta riippuu käsittelykieli ja tulkkaus kyseisessä asiassa. ”

Ruotsin kieli aiheuttaa kustannuksia, se on selvä. Nekään eivät sellaisenaan ole aiheuttaneet juurikaan kielipoliittista eripuraa. Kustannukset tulevat kansalliskielen asemasta ja sen antamasta oikeudesta saada kansalliskielellä ratkaisut viranomaisilta ja julkisia tehtäviä hoitavilta.  Jokaisella on  oikeus panna vireille asiat viranomaisessa omalla kielellä perustuslain mukaisesti.

Eniten kielilainsäädännöllä on vaikutusta viranomaisissa toimivien kielitaitovaatimuksille.  Nekään eivät sinänsä ole eripuran syy siten kuin  kielipolitiikka on tullut esille viime aikoina.

Silti erilaisia näkemyksiä kielipolitiikasta ja sen asemasta on. Perustuslain säännös on selvä; se antaa tietyt oikeudet.  Sen sijaan, miten tämä hoidetaan ja millaisia lakeja säädetään on ollut viime vuosina ajoittain ongelmallista.  Siinä on kyse kielipolitiikasta. Nämä näkemyserot ovat tulleet esille etenkin hallinnollisten jaotusten päättämisessä. Muutama vuosi sitten tämä tuli  esille alueellista lainsäädäntöä koskevan uudistuksen yhteydessä. Hallinnollisista jaotuksista säädetään perustuslain  119 §:ssä valtionhallinnon osalta:

“Valtion keskushallintoon voi kuulua valtioneuvoston ja ministeriöiden lisäksi virastoja, laitoksia ja muita toimielimiä. Valtiolla voi lisäksi olla alueellisia ja paikallisia viranomaisia. Eduskunnan alaisesta hallinnosta säädetään erikseen lailla.

Valtionhallinnon toimielinten yleisistä perusteista on säädettävä lailla, jos niiden tehtäviin kuuluu julkisen vallan käyttöä. Valtion alue- ja paikallishallinnon perusteista säädetään niin ikään lailla. Valtionhallinnon yksiköistä voidaan muutoin säätää asetuksella.”

Säännös asettaa säädöstason erilaisille viranomaisten perustamiselle ja lakkauttamiselle. Siinä ei mainita kielilainsäädännön vaatimuksia. Siinä ei mainita mitään edellytyksiä kielen kannalta. Perustuslakihan turvaa jokaiselle oikeuden kansalliskielen käyttämiseen.

Perustuslain 122 §:ssä on sen sijaan säädetty seuraavaa:

“Hallintoa järjestettäessä tulee pyrkiä yhteensopiviin aluejaotuksiin, joissa turvataan  suomen- ja ruotsinkielisen väestön mahdollisuudet saada palveluja omalla kielellään samanlaisten perusteiden mukaan.

Kuntajaon perusteista säädetään lailla.”

Säännös on tavoitteellinen eikä ehdoton sanamuodoltaan. Se on aiheuttanut eniten kielipoliittisia ongelmia eli hallinnollisen tarkoituksenmukaisuuden ja kielen suojan yhteen sovittaminen.

Hallinnollisen jaotuksen yksi osa on viranomaisten sijoituspaikan muutoksien  määrittäminen. Se voidaan tehdä usein hallintopäätöksellä. Samoin menetellään erilaisten aluepiirien rajan vedon kanssa.

Kielipolitiikkaa voisi kuvata siten, että siinä määritellään, miten pitkälle kieltä suojataan ja missä asioissa. Sen poliittisuus tulee esiin erityisesti, kun se sivuuttaa, ohittaa tai vaikuttaa ylitse muiden perusteiden tietyn asian lainsäädännölliseen ratkaisemiseen. Siinä on kyse silloin muistakin perusteista kuin kieliperusteista. Kansalliskielen asema ulotetaan tällöin pitkälle: siitä ei ole suoraan pääteltävissä mitään perustuslain säännöksistä. Kaikki muu lainsäädäntöhän on kansalliskielten aseman toteutusta eikä sellaisenaan perustuslain tasoinen eikä voimainen ja muutettavissa yleisesti.

Perustuslakivaliokunta on täsmentänyt lausunnossaan 21/2009 vp.  edellä mainittua sääntelyä aluehallintoa koskevaa lainsäädännön säätämisen yhteydessä.

Tapaus Keski-Pohjanmaa

Tapauksen ydin vuosikymmenen vaihteesta on se, että Keski-Pohjanmaa on halunnut selvistä taloudellista syistä olla osa valtion Pohjois-Pohjanmaan aluehallintoa (Avit ja Elyt). Se ei ole käynyt kielipoliittisista syistä.

Keskeisimmäksi asiaksi nousi se, onko perustuslain ja asetuksenantovaltaa koskevien periaatteiden mukaan asiallisia esteitä sinänsä käyttää asetuksenantovaltaa  vai ei siten, että Keski-Pohjanmaan maakunta alueena siirretään sen tavoittelemalla tavalla  ja valtioneuvoston pöytäkirjaan valtioneuvoston jäsenten enemmistön lausumien periaatteiden mukaisesti Pohjois-Suomen aluehallintoviraston ja Pohjois-Pohjanmaan ELYn toimialueeseen.

Samalla on ratkaistava kuitenkin se, miten turvataan kansalaisen ruotsin kielen käyttöä koskevan perusoikeuden asettamat vaatimukset. Tämä on sinänsä kielilailla ja kielitaitosäädöksillä nykyisin tietyllä tavalla jo ratkaistu vähimmäisvaatimuksilla. Tämä on sinänsä asiassa riidatonta. Kysymys on siitä, miten ehdoton tämä suoja on erilaiset asiaan vaikuttavat muuttujat huomioon ottaen ja miten asia voidaan järjestää, ellei kielilainsäädäntöä muuteta tai haluta muuttaa. Voidaan olettaa edelleen, ettei organisatorisilla asetuksilla ole tavanomaista järjestää tällaista asiaa. Eli kysymys on myös siitä, mitä säädöksiä käyttäen asiaan pitää puuttua, jos sitä edellytetään.

Tältä pohjalta esille nousevat kysymysten  keskinäistä suhdetta vielä määrittelemättä seuraavat kysymyksenasettelut:
-miten nämä asiat yhdistetään perustuslain kannalta ja etenkin eduskunnassa annetut tulkintakannanotot huomioon ottaen
-asettaako valtionhallinnon organisaatiota koskeva perustuslain ja muu sääntely estettä muuttaa aluehallintolainsäädännön aluejaotusasetusta halutulla tavalla ja jos, millä edellytyksillä tai suorastaan asetuksen sisältöä määrittelevällä tavalla
-miten ruotsin kieltä koskevat vaatimukset tulee tai voidaan täyttää ja kuinka ehdoton on tämän vähimmäistason määrittely
-voidaanko kieltä koskevat vaatimukset hoitaa tulkinnalla, kun vaihtoehtoja on sääntelyn muutos, ratkaisematon ristiriita, tulkinta ja käytännön toimet tietyllä ajalla.

Perustusvaliokunta ei käsitellyt lausunnossaan 21/2009 vp. sitä, mitä pyrkimys yhteensopiviin aluejaotuksiin tarkoittaa, ellei sen tulkinta siitä, että sellaisesta voidaan erityisin syin poiketa, viittaa siihen.

Erityisen syyn tulkintamahdollisuuksia on analysoitava erikseen. Se ei voine viitata säännöksen sisäisen rakenteen vuoksi kielelliseen tasa-arvoon sinänsä niin, että se olisi ristiriidassa kielellisen tasa-arvoedellytyksen kanssa (perustuslain 122 §). Yhteensopivasta jaotuksesta voidaan poiketa, kun kielellinen tasa-arvo ei toteudu tavoitellussa vaihtoehdossa.

Valiokunta viittasi perustuslailliseen ongelmaan, että toimialueella on vain yksi vähemmistökielinen kunta. Silloin vähemmistökielen palveluyksikön perustaminen yksin ei riittäisi sen mukaan nostamaan palveluja vähemmistökielelle. Se jättää samalla selvittämättä valiokunnan tavanomaisen tehtävän mukaisesti, miten hallituksen esityksen mukaisen lain mukaan voidaan toimia myös perusoikeuksien kannalta.  Valiokunta asetti periaatteen, joka rajoittaa harkintaa mutta miten tarkoin, jää avoimeksi.

Perustuslakivaliokunta lausui aiemmasta ja mainitusta mietinnöstä poiketen, ettei riitä eri vaihtoehtojen mahdollisuus, vaan että tulisi valita aina kielelliset perusoikeudet parhaiten toteuttava vaihtoehto. Samalla valiokunta sivuutti kaikki muut kriteerit, jotka se oli aiemmassa käytännössä hyväksynyt. Samalla sivuutettiin (ei ainakaan korostettu) muiden perustuslain säännösten tarkoitus tulkinnassa: se ei ole voinut olla tarkoitus. Miten lausumaa voidaan soveltaa, kun kielten tasa-arvo ei toteudu ja menetellään erityisen syyn mukaisesti ja poiketaan yhteensopivammasta aluejaotuksesta. Lausuma ei näyttäisi soveltuvan tällöin.

Yksi perusoikeus ei voi ohittaa muiden perustuslain säännösten, edes yleisluonteisten, tarkoitusta. Lausunnossa ei ole nimetty tai tarkasteltu kaikkia keinojen valikoimavaihtoehtoja, jotka voivat tulla kyseeseen. Siten sitä ei voida tulkita suoraviivaisesti niin, että jos vaihtoehtoja on kaksi, parempi niistä on valittava, ellei määritetä, mitä punnitaan. Kyse on siis myös siitä, mitkä ovat vaihtoehdot ja mitkä ovat niiden mukaiset keinot. Vain tällä tavalla voidaan turvata perustuslain eri säännösten samanaikainen toteutuminen.

Hallintovaliokunnan mietinnössä lausutaan samassa asiassa. Yksittäisten maakuntien sijoittumiseen hallintovaliokunta ei ottanut kantaa mietinnössään 13/2009 vp. Sen linjaukset tukevat maakuntien valintamahdollisuutta ja keskeistä roolia aluehallintouudistuksen onnistumisessa. Hallintovaliokunta korosti myös maakuntien vastuuta ja maakunnan henkeä alueellisessa kehittämisessä. Muilta osin viitataan laajan muistion  tiivistelmään hallintovaliokunnan mietinnöstä, jossa kokonaisuus ja aluehallintoa koskevan lainsäädännön tarkoitus korostuvat.

Vain kielten osalta on säädetty, että aluejaotuksilla turvataan kielellinen tasa-arvo. Tämä vaatimus on aluejaotuksen edellytyksiä. Siten voidaan kysyä, onko harkintaa myös tämän suhteen ja jos, niin millä tavoin. Perustuslakia koskevassa perustuslakivaliokunnan mietinnössä on todettu käsiteltävästä säännöksestä, että tarkoitus on välttää erilaisia aluejaotuksia ja että erityisestä syystä voidaan poiketa sinänsä yhteensopivista aluejaotuksista. Tarkoittaako tämä sitten pidättymistä niistä vai hajanaisen tai poikkeavan aluejaotuksen hyväksymistä?

Edellinen edellyttäisi toisenlaista sääntelyä kuin perustuslain 122 §, joten jälkimmäinen on ilmeisin tulkinta. Sen sijaan erityinen syy ei voine olla kielellinen tasa-arvo, jos sitä saman säännöksen mukaan vaaditaan aluejaotukselta. Se tekisi tulkinnasta säännöksen oikeudellisen edellytyksen vaikutuksettomaksi. Perustuslakivaliokunnan lausunnosta 21/2009 vp. ei ilmene yksilöidysti harkintaa koskevat periaatteet.

Käytännön  keinoista toteuttaa kielten tasa-arvo voidaan todeta seuraavaa; ne ratkaisevat hallinnollisen jaotuksen toteutumisen tai ainakin niiden pitäisi vaikuttaa niin. Ruotsin kielen käyttäjän oikeus on turvattava perustuslakivaliokunnan lausunnon 21/2009 viitoittamalla tavalla. Tämän ensisijainen keino on resursointi, joka kuuluu valtiolle. Tämä ratkaisu on päätettävä samalla kuin valtioneuvoston  asetusmuutoskin.

Sen yksittäisiä keinoja ovat ruotsin kielen koulutus ja sen jatkaminen, ruotsinkielisten palvelujen virastokohtainen organisointi, kehittämisen ohjelmointi, muu resursointi, jotka takaavat sekä kielen käyttäjän palvelujen saatavuuden että niiden tasokkuuden. Aluejaotuksen ratkaiseminen ei muuta kansalliskielen käyttöoikeutta koskevaa sääntelyä tai tulkintoja.

Näitä asioita ei ole tähän asti selvitetty lukuun ottamatta virkajärjestelyjä osana arviointia valitun selvitysmenettelyn vuoksi. Ajan kulumista tai tehtyjä toimenpiteitä ei ole selvitetty tai voitu arvioida ennakolta.

Perustuslakivaliokunnan lausumat viittaavat siihen, että ruotsin kielen palvelujen saatavuus pitää turvata heti aluejaotuksen muutoksen alusta. Sen pitää pysyä myös jatkossa. Erikseen on lausuttu, etteivät virkajärjestelyt vastaanottavassa viranomaisessa tai vähemmistökielen palvelukeskuksen perustaminen yksin riitä vaadittavaan, riittävään ruotsin kielen osaamistasoon.

OSA III: VARUSKUNTIEN LAKKAUTTAMISEN PÄÄTÖSPERUSTEET

Kielilakiko varuskunnan lakkauttamisen arviointipohjana?

Palataan kielilakiin ja yksittäisen varuskunnan perustamiseen, sijoittamiseen tai lakkauttamiseen. Tässä on kyse hallinnollisen jaotuksen alimman tason päätöksestä, joka voidaan tehdä yksittäisen varuskunnan osalta hallintopäätöksellä. Juuri siitä on nyt kyse. Kyse on siis ensi sijassa selvästi hallinnollisen jaotuksen asiasta eikä oikeudesta ruotsin kielen käyttöön kansalliskielenä. Tässä suhteessa Ministeri Stefan Wallin on ollut selittelyissään täysin väärässä.

Kielilaki ei ole perusta eikä peruste varuskunnan lakkauttamiselle. Jos kielilaki olisi este, lakia voidaan aina muuttaa. Kyseinen kielilain säännös, kuten havaitaan tässä kirjoituksessa, ei ole este  varuskunnan lakkauttamiselle. Se ei koske sitä. Kielilaki ei voisi sitä ollakaan perustuslain sääntelyn vuoksi. Kielilain säännös ei ole perustuslaissa kansalliskielten toteutumista välittömästi koskeva säännös.

Tämä johtopäätös on tuettavissa myös tarkastelemalla kielilainsäädäntöä. Sen 39 §:ssä on säädetty seuraavaa ruotsin kielestä puolustusvoimissa:

“Puolustusvoimien joukko-osastojen kieli on suomi. Vähintään yksi joukko-osasto on kuitenkin ruotsinkielinen. Muita ruotsinkielisiä joukko-osastoja sekä joukkoyksikköjä samoin kuin kaksikielisiä yksikköjä voidaan tarpeen vaatiessa perustaa siten kuin puolustusvoimista annetussa lainsäädännössä säädetään.

Asevelvollisen oikeudesta tulla määrätyksi joukko-osastoon, jonka opetuskieli on hänen äidinkielensä, suomi tai ruotsi, säädetään asevelvollisuuslaissa. Suomen- ja ruotsinkielisen siviilipalvelusvelvollisen oikeudesta suorittaa siviilipalveluksensa äidinkielellään säädetään siviilipalveluslaissa.

Puolustusvoimien komentokieli on suomi.”

Säännöksestä ilmenee, ettei ole ollut perustuslaillista estettä säätää lailla komentokieleksi ruotsi; se johtunee sotilaallisista syistä. Säännös määrittelee oikeastaan kolme asiaa:
1. yhden joukko-osaston tulee olla ruotsinkielinen, mutta sitä ei määritellä missä tämä tai kuinka laaja tämä yksikkö on
2. varusmiespalvelua varten on säädetty, että varusmiehellä on oikeus saada opetusta ja hoitaa hallintoasioita omalla kielellään, ja
3. puolustustoimien komentokieli on suomi kaikille.

Vielä voidaan todeta kaksi olennaista asiaa, joiden suhteen ministeri Wallinilla on ollut väärä käsitys:
1. hallinnollisia jaotuksia ei käsitellä eikä ratkaista miltään osin kielilaissa edes soveltamisalan osalta eikä puolustusvoimia koskevan 39 §:n yhteydessä vaan aivan muiden säännösten kautta, sillä varuskunnan sijaintia, lakkauttamista ja perustamista koskevat asiat ovat alimman tason hallinnollisia jaotusasioita, ja
2. hallinnollinen jaotus olisi joltain osalta perusoikeuskysymys eli kysymys oikeudesta saada palveluja puolustusvoimissa kansalliskielellään, mitä ei käsitellä arvioitavassa varuskunnan lakkautuspäätöksessä lainkaan.

Tarkasteltakoon vielä, mitä tästä säännöksestä on lausuttu hallituksen  esityksessä 92/2002 vp. kielilain säätämiseksi. Perustuslakiin ei ole liitetty puolustusvoimien komentokieltä tai varusmiesten koulutuksen opetuskieltä koskevia säännöksiä.  Hallituksen esityksessä 1/1998 vp.  perustuslaiksi katsottiin vain, että näistä voidaan säätää lailla. Niin oli tehty ennenkin.

Esityksen perusteluissa todetaan, että yksi joukko-osasto on ruotsinkielinen, jotta varusmiehet voivat valikoitua sinne kielensä mukaan. Lisäksi todetaan, että voi olla myös kaksikielisiä joukkoyksikköjä. Sääntelystä todetaan, että sen on tarkoitus olla mahdollisimman joustava. Joukkoyksikkö tarkoittaa laissa yleensä joukko-osaston alaista yksikköä. Joukko-osasto viittaa yleensä nykykäytännössä prikaatitasoon. Sen sijaan ei ole mitään estettä sille, että joukko-osasto on pataljoona tai patteristo niin kuin aiemmin oli ennen varuskuntien koon kasvattamista.

Aiemmassa puolustusvoimia koskeneessa laissa 402/1974 oli säännös (10 §), joka asetti väljän tavoitteen sille, että joukko-osasto on sotilaallisten perusteiden salliessa sijoitettava paikkakunnalle, jossa väestöllä on sama kieli kuin joukko-osaston asevelvollisilla äidinkielenään, jos väestö on alueella kaksikielinen. Laki ja säännös ovat kumottuja. Sekin osoittaa, ettei tämä kysymys ole oikeastaan perustuslakikysymys.

Nyt voimassa olevan puolustusvoimien toimintaa sääntelevän lain 29 § määrittelee joukko-osastojen perustamisen ja lakkauttamisen seuraavalla tavalla. Kokoonpanot  ja johtosuhteet päätetään säännöksen mukaan. Säännös kuuluu:

“Puolustusministeriö päättää puolustusvoimain komentajan tai pääesikunnan esityksestä:
1) pääesikunnan, puolustushaaraesikunnan ja Maanpuolustuskorkeakoulun sijoituspaikasta sekä aluehallinnon esikunnan, sotilaslaitoksen, joukko-osaston tai muun yksikön perustamisesta, sijoituspaikasta ja lakkauttamisesta; ja
2) muistakin kokoonpanojen tai johtosuhteiden muutoksista, joilla on merkittävää yhteiskunnallista, taloudellista tai henkilöstöön liittyvää vaikutusta.
Puolustusvoimain komentajalla on oikeus muilta osin päättää yksityiskohtaisista kokoonpanoista ja johtosuhteista. Puolustusministeriö tulee pitää tietoisena näitä asioita koskevasta valmistelusta. Toimivallan jaosta puolustusministeriön ja puolustusvoimain komentajan välillä voidaan säätää tarkemmin puolustusministeriön asetuksella.”
Säännöksestä voidaan päätellä muun ohessa seuraavaa. Puolustusvoimista annettuun lakiin ei ole kirjattu kielisidonnaista päätöstä lainkaan, vaikka se kuuluu sinne eikä oikeastaan kielilakiin. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että sijoitusasia on hallinnollisen jaotuksen asia. Eikä tässä tule oikeastaan kysymystä siitä, ettei perustuslain 122 §:n mukainen tavoite toteutuisi, sillä sijoituspaikkakysymys ei muuta sitä lainkaan nykyisestäkään.

Varuskunta ymmärretään nykylaissa myös puolustusvoimien hallitsemasta  alueesta ja hallintoyksiköstä koostuvana saman lain 24 §:n mukaisesti. Säännöksen mukaan hallinnollista jaotusta tai sijaintipaikkaa koskevassa asiassa ei ole asianosaisia, sillä valituskielto on asetettu. Tällä seikalla on taas se vaikutus, että kuulemisen ja osallistumisoikeuden sekä perustelujen pitää olla tästä syystä mahdollisimman avoimia.

Tässä suhteessa ministeri Wallin on ollut väärässä selitellessään valmistelun ja laskelmien eri vaihtoehtojen välillä olleen sotilaspoliittisista syistä salaisia. Näin ei ole sillä kyse on pääasiassa tavanomaisesta valmistelusta, jossa ei ole estettä raottaa perusteluja jo valmistelun aikana. Mikä varuskuntien yhdistämistä tai lakkauttamista koskevassa laskelmassa on sotilassalaisuus,  on selittämättä. Sellainen voi olla maan alueellista puolustusta koskevan seikan arviointi, jota sovelletut harkintakriteerit edellyttävät.  Senkin osalta on epäselvää, ovatko johtopäätöksetkin salassa pidettäviä?

Säännöksen mukaan puolustusministeriö tekee varuskuntien lakkauttamispäätökset. Puolustusvoimien komentajalla on säännöksessä mainittua vähäisempää organisointivaltaa.

Näin ollen on ollut hämmentävää, että alkuvaiheessa yritettiin vähätellä ja salata ministeriön poliittinen ohjausvalta. Se on voimassa olevan lain mukaan kirjoitettu lakiin. Sen ohittaminen olisi ollut käsittämätöntä. Missä määrin tässä on ollut edellinen presidentti mukana ei oikein selviä lain perusteella. Kyse ei ole ministeriön osalta sotilaskäskyasiasta.

Käytännöstä voidaan todeta, että lakkautettavaksi esitetty Nylands Brigadin varuskunta on ruotsinkielisten varusmiesten suurin koulutuspaikka. Sen kustannusten on arveltu olevan vain prosentin luokkaa puolustusvoimien kaikista menoista. Varusmiesten kannalta täytyy turvata heidän oikeutensa saada opetusta äidinkielellään.

Sen sijaan yleinen tieto eikä vain arvelu on se seikka, että joukko-osaston ruotsinkielisyys on suuresti  vaihteleva asia: osalla ei riitä yleinen eikä ammatillinen kielitaito joukko-osaston kieleltä vaadittavaan kielen käyttöön. Sama ongelma on tietenkin muussakin hallinnossa muiden kielten ajettua asioinnissa ohitse. Ruotsinkielisellä joukko-osastolla arvellaan olevan suuri merkitys muista pohjoismaista Suomeen asepalvelusta täyttämään tuleville. Se on ruotsinkielisille kielellinen instituutti ja vallan lähdekin.

Laki puolustusvoimista varuskunnan sijaintipaikkakunnan päätösperusteena

Ruotsin kielen suoja ei ole varuskuntien lakkauttamista koskevan analyysin listalla. Se ei ole ollut siellä eikä sitä ole sinne lisätty, jos puolustusvoimain komentajan 8.2.2012 julkaisemat kriteerit ovat totta.

Siten ministeri Wallin on ohjannut  joukko-osastorakenteen arviointia toimiohjeella ja periaatteella, joka ei kuulu julkistettuihin harkintakriteereihin. Sillä perusteella ministeri Wallin on aiheuttanut sen, että yksi ministerille tärkeä varuskunta on pelastettu joukko-osaston nimissä. Kyse on suorastaan omalaatuisesta perustelusta. Ei ole ollut Suomen hallinnossa tapana  hyväksyä fasadiperusteluja, jos ne eivät ole vaikuttavia. Yhtä vähän on hyväksyttävää soveltaa perusteluja, jotka eivät näy tai joita ei kerrota. Joka tapauksessa nyt tiedetään, että ministerin antaman toimiohjeen perusteella listalta on poistettu Dragsvikin varuskunta. Ruotsinkielistä joukko-osastoahan ei oltu lakkauttamassa.

Kyse on myös lainalaisuudesta, harkintakriteerien soveltamisesta ja perustelujen esittämisestä. Voidaan viitata myös hallintolakiin, vaikka tässä asiassa ei ole suoraan asianosaisia. Valmistelussa korostuvat lisäksi osallistumisperiaatteet, joiden soveltamisesta ei ole saatu mitään selvitystä itse päättämisen ja ehdotuksen jälkeen.

Lainalaisuus tarkoittaa, että päätös tehdään menettelyllisesti ja  harkintaperusteiden kannalta asianmukaisesti. Tarkasteltakoon siten joukko-osastorakenteen arviointiperusteita. Ne ovat olleet seuraavat:
1. sodan ajan joukkojen tuotantotarve ja operatiiviset perusteet
2. merkitys sodan ajan tukikohtana
3. tilojen kunto
4. muu infrastruktuuri ja ympäristö
5. kokonaistehokkuus.

Muina arviointikriteereinä mainitaan joukko-osaston kehittämismahdollisuudet, usean aselajin koulutusmahdollisuus ja mahdollisuus koulutuksen siirtämiseen. Yksikään julkistettu kriteeri ei sisällä kieliperusteita.

Pääesikunnan osuus valmistelussa on ollut suuri. Osa edellisistä on luonteeltaan sotilaspoliittisista syistä salaisia perusteluja yksityiskohdiltaan. Sen sijaan tilojen kunto tai muut laskelmat eivät ole sitä. Kustannukset katetaan julkisin budjettivaroin.

Hallintolaki asettaa seuraavat velvoitteet valmistelulle ja harkinnalle:
-kaikkia varuskuntia on tarkasteltava samoin perustein ja samaan aikaan per tehtävä ratkaisu
-varuskuntien yhdenvertainen käsittely edellyttää myös samoja kriteereitä
-kriteerien pitää näkyä päätöksessä.

Jos johonkin varuskuntaan käytetään eri perusteita, se nostaa esiin  kysymyksen objektiivisessa arvioinnissa, millä muilla perusteilla on hyväksyttävää tehdä samalla tavalla.  On käynyt ilmi, että Dragsvikin varuskunta poistettiin  lakkautettavien varuskuntien listalta,  vaikka siihen on ollut analyysissä sotilaspoliittiset perusteet. Se poistettiin myös 2017 asti ulottuneelta listalta  samaisella ruotsin kielen perusteella, vaikka kielilain säännös ei edellytä lainkaan tällaista eikä sitä edes voida tulkita niin. Tässä yhteydessä julkinen veruke oli hallitusohjelman kausi.

Lisäksi on käynyt niin, että vain yhteen joukko-osastoon on sovellettu kielipoliittista perustetta, vaikka ruotsinkielistä joukko-osastoa ei ole oltu lakkauttamassa. Kielen lisäksi on jäänyt selvittämättä ainakin julkisesti se, mikä vaikutus Dragsvikin varuskuntaan on edellä todetuilla arviointikriteereillä.

Ministeri Wallin on myöntänyt, ettei perustelujen osalta  informointi ole onnistunut edes hallituksen sisällä tai Hutvassa eli hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa, joka on asiaa käsitellyt.

Koko valmistelu on ollut irrallaan siitä, että kyse on hallinnollisen jaotuksen muutoksesta, jota sääntelee perustuslaki.

Väistämättä tulee vaikutelma, ettei pääesikunta ole täysin hallinnut valmisteluprosessia. Ministerin päätettävissä asioissa sen on pitänyt olla vuorovaikutuksessa ministeriön johdon kanssa. Mutta sen on pitänyt tietää, ettei kielilain säännös vaikuta niin kuin ministeri on esittänyt.

Poliittisen vastuun harkintavirheistä ja vertailujen sekä laskelmien ontumisesta  kantaa ministeri Wallin. Se on epäilyksetöntä. Kyllä tapahtunut virhekokonaisuus on muuta kuin vähäinen.

Vaihtoehtoja edetä

Poliitikot ovat ilmaisseet sekä oppositiosta että hallituksesta kantojaan. Oppositio näyttäisi tässä asiassa aikovan mitata ministeri Wallinin vastuun yhteistoimin. On uskottavaa, että se kattaa sekä poliittisen että oikeudellisen puolen. Se kävisi ministerisyyteasiana.

Voidaan ajatella myös, että pelkkä luottamusäänestys pelastaa ministeri Wallinin sekoilun tämän asian yhteydessä.  Se ei riittäne oppositiolle eikä kaikille hallituspuolueille.

Sosialidemokraattinen puolue on oivaltanut hetken olevan käsillä. Puoluejohtaja  Jutta Urpilainen on lausunut, etteivät asian valmistelu taikka esittely ole olleet hallituksessa asiallisia. Hän ja eräät puoluetoverinsa ovat esittäneet asian uutta valmistelua puutteiden vuoksi ja uutta käsittelyä Hutvassa sen pohjalta niin, että läsnä on myös puolustusvoimien komentaja.

Kasvojen kohotuksen ja pelastuksen toiveessa elää myös pääministeri Jyrki Katainen varomattomien lausumiensa vuoksi. Absoluuttiset faktat ovat osoittautunet hetteiköksi.  Pääministeri ei voi yksin enää ratkaista tilannetta, mutta voisi opetella poliittiseen varovaisuuteen.

Asian kummallisia piirteitä on, että syntyneen esityksen mukaan kaksi varuskuntaa toimisi varsin lähekkäin toisiaan. Sen ihmeellisyys on koettu mutta onko se uudistuksentavoitteiden mukaista.

Erinomaista viisautta asiassa osoitti tasavallan presidentti Sauli Niinistö vierailullaan kotikaupungissaan Salossa toteamalla, että on niitä vuosia vuoden 2015 jälkeenkin.

Tässä kirjoituksessa ei puututa ministerin vastuuseen seikkaperäisesti. Huomautettakoon kuitenkin, että asia vaatii selvitystä ja on varsin mahdollista, että arvioinnin tekee riittävän kansanedustajaryhmän aloitteesta ministerisyyteasiana perustuslakivaliokunta. Tapaus on sen arvoinen.

On ollut hieman harhaista tarkastella asiantuntijoiden lausumia arveluineen tai suoranaisine päätelmineen jo ennakolta , ettei syytekynnys täyty. Perustuslain mekanismilla on toki muitakin tarkoituksia kuin voida nostaa ehdottomasti ministerisyyte. Se on myös poliittinen mekanismi.

Tässä erityisessä tapauksessa on erinomaista ministerin monivaiheinen unohtelu, mahdollinen valehtelu, mahdollinen hallituksen harhauttaminen sekä ministerin oma rehellisyys eikä vain olennainen virkavelvollisuuksien rikkominen.

Tämän asian käsittely on kuitenkin toisen kirjoituksen perusteltu aihe.

Lopuksi

Puolustusvoimien rakenneuudistus on merkittävää koko maanpuolustukselle. Kaikki ratkaisut ovat pitkäaikaisia. On valitettavaa, että asian  valmisteluun liittyy asiatonta menettelyä, jonkinlaista kähmintää tai avoimuutta loukkaavaa valmistelua.

Valmistelun tuloksena olisi vuonna 2015 vaalikauden päättyessä normaalisti 16 joukko-osastoa, mikä tarkoittaa kuuden joukko-osaston vähentämistarvetta ja 3000 aloituspaikan vähentämistä 2015 alkuun mennessä 8.2.2012 puolustusvoimain komentajan uudistuksen esittelytilaisuuden aineiston  mukaan.

Herää kysymys, ovatko poliitikot oivaltaneet riittävän kattavasti, mitä ollaan tekemässä. Jopa ministeri Wallin totesi, että uudistus on riski. Kuusi joukko-osastoa lakkautetaan ja neljä jatkaa toimintaansa osana laajempaa joukko-osastoa vuoden 2014 loppuun mennessä toteutuvien uudistusten myötä.

Muistettakoon, että jo vuosien ajan nuorten miesten ikäluokka on vakiintunut noin 29000-30000 henkilön haarukkaan.  Varusmiesmäärä ei siis vähene.

Vaikka vuonna 2010 julkistettiin asevelvollisuutta koskevaa lainsäädäntöä koskeva mietintö, se ei ole saanut julkista vastinetta siitä, mitä on tehtävä. Suomen puolustusvoimat näyttää haluavan rekrytoida vähemmän joukkoja, mutta silti varusmiesten valinnassa  ei ole kovakuntoisten tai motivoituneiden  henkilöiden valintakriteereitä. Odottaako kenraalikunta huonoja aikoja, jolla on helppo rekrytoida ammattilaisia tai puoliammattilaisia.

Viime aikojen Ruotsia ja muitakin maita koskevien havaintojen perusteella on alkanut vaikuttaa siltä, että Suomen kenraalikunta haluaa lopulta ammattiarmeijan, jossa ei tarvitse pähkäillä varusmiesten koulutuksen, vähenevien kertausharjoitusten ja  hupenevien hankintamäärärahojen kanssa; joukkoina olisivat hyvin varustetut, liikkuvat ja ennakkoiskukykyyn nojaavat joukot, joihin alueellisen puolustuksen opit eivät enää vaikuttaisi. Koulutus tulisi entistä ammattimaisemmaksi myös vakituisen henkilöstön osalta. Armeijan tarpeet ratkaisevat tuolloin muut seikat kuin kansalaisten tuki maanpuolustukselle.

Jokainen miettiköön sitä, mihin oikein ollaan menossa. Päivän kohu, niin perusteltu kuin se voikin olla, voi olla viite jostakin näkymättömästä ja ilmaisemattomasta. Jokaisen pitäisi sanoa kantansa, sillä maan puolustaminen on aivan liian arvokas asia jätettäväksi kenraalikunnan päätettäväksi tai viemäksi.

Muistettakoon, että suurvalta ammattiarmeijoineen on eri asia kuin pieni valtio laajoine alueineen.

Muistettakoon, ettei kansainväliset tehtävät ja kriisinhallinta pelasta kansallista itsenäisyyttä.

Muistettakoon, että nykyistä mallia voidaan kehittää matkimatta sitä sun tätä maailmalta.

Muistettakoon, että maan puolustaminen on asia, jota ilman ei ole muitakaan julkisia palveluja.

Kaikkea tätä varten maa tarvitsee uuden, toimintakykyisen ja uskottavan  puolustusministerin.

Mikä tekee minusta libertaarin on se, etten usko kenenkään muun todella tietävän mikä on parasta kaikille. Ota esimerkiksi epävarmuuteni siitä, mikä on parasta itselleni ja kerro se kaikilla mahdollisilla yhdistelmillä yli kolmestasadasta miljoonasta ihmisestä USA: ssa, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä hallituksen pitäisi tehdä.

Minun argumenttini libertarismin puolesta on henkilökohtainen moraali. Aloitan itsenäisyysjulistusta lainaamalla: “Hallitukset koostuvat kansalaisista, joiden suostumukseen niiden laillinen valta perustuu.” Hallituksen kaikki teot tapahtuvat siis suostumuksellani. Tiedän tuskin tarpeeksi Max Weberistä kirjoittaakseni hänen nimensä Googleen, mutta häneen liitetään ajatus, että valtiolla on yksinoikeus lailliseen väkivallan käyttämiseen. Yhdistämällä nämä kaksi periaatetta tullaan johtopäätökseen että me kaikki annamme hallitukselle oikeuden käyttää voimakeinoja. On periaatteellisesti väärin että hallitus käyttää voimakeinoja tilanteissa missä ihmiset eivät käyttäisi. Ellen ole valmis tappamaan söpöä lehmää, minun ei tule syödä pihviä. Minun ei tarvitse tappaa Mansikkia paljain käsin juuri nyt, mutta minun on periaatteellisesti oltava valmis ottamaan lehmä hengiltä jos haluan upottaa hampaani T-luupihviin. Ellen hyväksy sitä itselleni en voi hyväksyä sitä teurastamollekaan. Omien periaatteidensa vastaisen työn teettäminen muilla on moraalitonta. Ellen hyväksy että käyn murskaamassa David Blainen kädet eliminoidakseni kilpailijan taikashowltani, en voi myöskään hyväksyä sen teettämistä muilla. Joku muu pesemässä likapyykkisi on yhä sinun oman likapyykkisi pesemistä.

Jos minulla olisi ase ja tietäisin että on tapahtumassa murha (tämä siis on hypoteesi täydellisestä tietämyksestä, en odota kenenkään uskovan että osaisin edes erottaa murhaa aggressiivisesta tekohengityksestä), käyttäisin asetta estääkseni murhan. Saatan olla liian pelkuri käyttääkseni asetta murhan, raiskauksen tai ryöstön pysäyttämiseen, mutta mielestäni aseen käyttäminen on tällöin oikeutettua. Minusta voimankäyttö on oikeutettua jopa vapaaehtoisten sopimusten noudattamiseksi. Voisin käyttää asetta suojellakseni muita ihmisiä jotka omasta valinnastaan elävät vapaassa yhteiskunnassa. Jos olisin oikein sankarillinen, käyttäisin asetta estääkseni toisen valtion hyökkäyksen maatani vastaan. Käyttäisin asetta puolustautumiseen ja lain valvontaan. Niinpä niin, tämä on aika tarkkaan se mitä valtiomme perustajilla oli ajatuksenakin.

Rakastan kirjastoja. Lapsena vietin paljon aikaa Greenfieldin kirjastossa. Antaisin mielelläni rahaa kirjaston rakentamiseen. Pyytäisin sinuakin antamaan rahaa kirjaston rakentamiseen, mutta jos sinulla olisi mielessä jokin oma hullumpi käyttötarkoitus rahoillesi kuin kirjastoni rakentaminen, en pakottaisi sinua aseella uhaten. En tekisi niin taidemuseon rakentamiseksi, voidakseni katsella universumin ihmeitä suuressa observatoriossa enkä edes löytääkseni parannuskeinon syöpään.

Se että enemmistö haluaa tehdä jotakin hyvää ei anna heille oikeutta käyttää voimakeinoja sitä vähemmistöä vastaan joka ei halua maksaa heidän rahankäyttöään. Jos siihen täytyy käyttää aseellista uhkaa, se ei varmasti ole hyvä ajatus. Demokratia ilman kunnioitusta yksilön oikeuksia kohtaan on perseestä. Se on kuin erilaisen nuoren kiusaamista jengillä ja minä olen aina se erilainen nuori.

Jotkut yrittävät väittää että hallitus ei oikeastaan edes edusta voimankäyttöä. Uskotko muka sen? Yritäpä jättää verot maksamatta (tämä on vain leikkiä, verojen maksamatta jättämiseen yllyttäminen on rikos ja vaikka olen sekopää, en sentään ole hullu.) Kun sinut tullaan hakemaan oikeuteen maksamattomista veroista, yritäpä olla menemättä. Huomaat ennenpitkää tuijottavasi aseen piippuun. Hallitus käyttää voimaa – kirjaimellisesti, ei vertauskuvallisesti.

On hämmentävää kuinka monet luulevat että äänestäminen, niin että hallitus voi voimankäytön uhalla ottaa ihmisiltä rahaa antaakseen sitä köyhille on myötätunnon osoitus. Köyhien ja kärsivien ihmisten auttaminen todella on myötätuntoa. Äänestäminen hallitusta käyttämään aseita että köyhille annetaan rahaa on moraalitonta, omahyväistä ja uhoavaa laiskuutta. Ihmiset tarvitsevat ruokaa, terveydenhuoltoa, koulutusta, vaatteita ja katon päänsä päälle, ja jos olemme myötätuntoisia, autamme heitä, mutta ihmisten pakottamisella siihen ei ole mitään moraalista arvoa. Ihmisten auttaminen tuottaa suurta iloa, paitsi silloin kun sen joutuu tekemään aseella uhattuna.
Olen libertaarisekopää koska en halua hallituksen tekevän nimissäni asioita joita en tekisi itse.

“Useimmat ihmiset ovat pahoja”-Tämä väite risoo minua jopa enemmän kuin jumalkuvitelmat. Koko ajattelumalli, että “tietysti sinä ja minä toimisimme oikein, mutta meidän on suojeltava yhteiskuntaa pahoilta ihmisiltä.” Useimmat ihmiset ovat hyviä. Löytääkseen todella pahan ihmisen on etsittävä pitkään ja hartaasti. Lakeja tarvitaan estämään harvoja pahoja ihmisiä tekemästä pahaa muille ihmisille, ei yhteiskunnalliseen manipulointiin. Vasemmisto kuvittelee omistavansa monopolin myötätuntoon; he näyttävät ajattelevan, että kaikki muut joilla on hiemankaan erilainen poliittinen agenda, haluaisivat muuttaa ihmisten elämän paskaksi. Kyynisyys on paskaa.
Kuvittele miten ok tyyppejä vasemmistolaiset olisivat, jos he vain ymmärtäisivät tosiasian että useimmat ihmiset osaavat huolehtia itsestään ja toisistaan​​ muutenkin. Kyynisyydestään riisuttuna edes Michael Moore ei olisi aivan täysi… äh, eipä sentään liioitella.

“Älä kysy mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi, kysy mitä voit tehdä maasi hyväksi” Alku on täydellinen. Maasi ei ole sinulle velkaa paskaakaan; sen ei ole tarkoitus huolehtia sinusta eikä estää sinua olemasta onneton tai loukattu. Hallituksen ei tule tehdä mitään perusoikeuksiesi suojaamisen lisäksi (ja “oikeudet” ei tarkoita “kaikkea mitä vain mitä olisi kiva omistaa”). Loppuosa on 180 astetta pielessä – siitä puuttuu “älä”. Siinä pitäisi lukea pitäisi lukea “Älä myöskään kysy mitä voit tehdä maasi hyväksi.” Sinun ei tarvitse tehdä mitään maasi vuoksi, teet kaiken itseäsi, perhettäsi ja muita ihmisiä varten. Ihmiset tekevät maasta tekee suuren ja hienon. Siihen ei vaadita koko kylän väkeä. Rakasta ihmisiä, älä hallitusta.

Kerrankin politiikasta kertova kirja jonka kirjoittaja ei väitä tietävänsä miten maailmasta tehdään parempi paikka elää käyttämällä poliittisia voimakeinoja vaan miten se tapahtuu niitä vähentämällä. Politiikoista vain ne harvat joilla ei ole sairaalloista vallanhimoa pystyvät ymmärtämään mistä todellisuudessa on kysymys.

Valtion omistuksen ohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala (kokematon, vihreä poliitikko omistajaohjaimissa) on lähes vuoden  ministerinä olon hiljaiselon jälkeen kunnostautunut. Niin voisi päätellä aivan viime päivien uutisoinnista, kun hän valtion osake-enemmistön poliittisesti vastuunalaisena ministerinä ilmoitti valtion lentoyhtiönä pidetyn Finnairin hallituksen suuren enemmistön jäävän uudelleen valitsematta. Valinnat tekee piakkoin yhtiökokous, jossa valtiolla on osake-enemmistö jo todetulla tavalla. Se on ennen kuulumatonta  tällä saralla. Finnair on ollut vielä pörssiyhtiönäkin valtion, tarkemmin valtiota edustavien poliitikkojen lempilapsi. Sitä on pidetty kansallisena aarteena ja tärkeänä brändinä, jolla on ollut kohtalainen maine lentoyhtiönä.

Miten tässä pääsi käymään näin?

Valtion omistajaohjausta on pidetty hallituksessa hieman vastuullisen  ministerin sivuhommana tai ainakin hieman sivuraiteilla olevana hommana, jossa pari virkamiestä valmistelee ja päättää oikeastaan kaiken keskeisen, mitä sitten ministeri siunailee, usein sananmukaisesti. Näin on siksi, että asia on poliittisesti vaikea, yhtiöt hoitavat operatiivisen toiminnan, ohjaus on ohutta ja valtiota kiinnostavat perimmältään  vain osinkotulot ja ehkä vähän arvonnousu, josko päästään myymään lisää osakkeita valtion kassan täyttämiseksi.

Niinpä edellinen omistajaohjauksesta vastannut kokoomuslainen ministeri Jyrki Häkämies jäi tiukasta ilmeestä ja monotonisesta äänestään huolimatta sivuraiteille ja unohduksen kaapuun. Myös Finnairin osalta. Näytöt olivat olemattomia. Kaikki jatkui entisellään ja liikemeininkiä siunailtiin hyvässä hengessä.

Kaikki alojen asiantuntija, vikkelä suupaltti ja selittelijä keskustalainen kansanedustaja Mauri Pekkarinen oli sitä edeltävä omistajaohjausministeri. Sama meno oli silloin päivän epistola. Itse asiassa osa nykyisistä ongelmista oli jo silloisia ongelmia; ainakaan Finnairin liiketoiminta-asemaan ei ole tullut kovin paljon uutta monien ongelmien toki kärjistyttyä.

Gunnar Korhosen kaltaisten ammattimaisten pääjohtajapatruunoiden aika on ollut jo ohi. Maailma ja liiketoiminta ovat haastavimpia ja kansainvälisimpiä. Poliitikkojen tuki ei riitä, vaikka niitä hoidettaisiin entisaikojen tapaan.  Valtio ei voi syytää rahaa tuhkakiville toistuvasti. Finnair ei ole enää taloudellisten hyveiden kotipesä kenellekään. Tai juuri kenellekään, sillä sisäpiirin mukaan todella kovapalkkaisia suoritustason lentäjiä on yhtiössä satakunta, ehkä hieman yli.  Johdon kokonaispalkka- ja palkkiomenot ovat toki suuria. Operatiivisen johdon piiriin on katsottu kuuluvan nyt paljastuneella tavalla jopa 18 avainhenkilöä. Että sillä lailla päät kolisevat!

Kyllä yleismakuna on ollut poliitikkojen tunne, että he ovat vallan päällä valtionyhtiöiden asioissa. On se keskitettyä tänä päivänä. Ei siinä ole jäänyt paljon nokan koputtamista, kun  pari bonus- ja optiokonsulttia on antanut oivallisia vihjeitä johdon palkitsemiseen.  Valtionyhtiön pitäisi pysytellä kaukana näistä vauhtiveikoista. Mikä on sopivaa yksityisessä toiminnassa ei ole aina sitä julkisessa tai julkisesti omistetussa toiminnassa. Samat nimet toistuvat tässä asiassa.

Mitä voidaan tehdä valtio-omistajan taholta?

Mutta mitä poliitikot oikeastaan ymmärtävät koko omistajaohjausasiasta ja erityisesti Finnairin osalta?

Valtionenemmistöisillä yhtiöillä on hallituksen kokoonpanosta huolehtiva nimitystoimikunta. Sen esityksen valtio hyväksyy pääomistajana yhtiökokouksessa. Yhtiökokoukseen menevät muutoin lain mukaiset asiat. Ne tulevat listalle yleensä yhtiön itsensä valmistelemana.

Omistajaohjauksen suuria periaatteita on, ettei valtio omistajana puutu, etenkään pörssiyhtiössä, operatiiviseen toimintaan, jota  hallitus ja toimitusjohtaja vetävät ja linjaavat. Sen ongelmat ovat olleet suuria Finnairissa jo vuosien ajan.

Kolme viimeistä vuotta ovat olleet tappiollisia; itse asiassa vuosina 2008-2011 Finnair tuotti 252 miljoonaa euroa tappiota. Tappioita on tullut mainittu summa eikä tätä putkea ole saatu poikki. Nytkin on käynnissä noin 140 miljoonan kulujen leikkaukseen tähtäävä neuvottelu; uusilla säästöillä on tarkoitus pysyä pinnalla aina vuoteen 2015 saakka. Nämä neuvottelut ovat paljastusten vuoksi katkeamispisteessä henkilöstön kanssa.

Ennen tätä vaihetta valtiolla riitti vielä uskoa, ja se pääomitti yhtiötä. Sille ei ole enää sijaa ilman suuria liiketoimintamuutoksia.

Ne kuuluvat yhtiön johdolle. Se on toiminut niin, että se on myynyt  cateringtoiminnan äskettäin ulkomaille. Mutta menevätkö tämän kannattavan toiminnan voitot tappioiden kattamiseen? Se on järjestänyt yhtiön laajamittaista huoltotoimintaa uudelleen; kaupallinen toiminta on ottanut taka-askelia. Se on siirtynyt lentolinjojen liikennöinnissä sopimusliikennöintiin laajalti kotimaassa ja muutenkin. Se on siirtymässä laajemmin ja laajemmin ulkoistamalla palveluja ja ostamalla vuokrapalveluja.

Näistä yksi erinomainen esimerkki on Finnairin taloushallinnon saneeraus. Käytännössä koko yrityksen sisäinen oma taloushallinto on ajettu alas: sijalle on perustettu oma yritys, joka toimii muun ohessa Tartossa sikäläisin resurssein. Uusien työntekijöiden koulutuksesta ovat vastanneet, ketkä ovat vastanneet, vanhat, poispotkittavat työntekijät.

Juuri käsittämätön pääkonttorin rakentamisprojekti ja toimintojen eriyttäminen ja alasajo antavat kuvan liikkeellä olevasta yrityksestä. Tosin kukaan ei oikein tiedä, minne se on menossa.

Silti ongelmat ovat jatkuneet kovan kilpailun ja erityisesti polttoainekulujen jatkuvan nousun vuoksi. Kyse on myös toimialan pienen yhtiön paradoksista: pieni lentoyhtiö ei voi toimia kannattavasti tuottamalla itse kaikkia toimintoja, joita yhtiö tarvitsee. Periferiassa sijaitseva yhtiö on lisäksi eräiden erityiskustannusten rasittama.

Pulmana on ja pysyy Finnairin liiketoimintastrategian ydin. Minne lentää ja missä liiketoimintalaajuudessa  sekä mitä tuottaa itse? Edellisen toimitusjohtajan lyhyeksi jääneen kauden aikana korostettiin Aasian kaukolentoja. Se johti kotimaan liikenteestä luopumiseen ja sen vähenemiseen. Kausi kärjistyi toimitusjohtajan johtamisvälineiden heikkenemiseen henkilöstöselkkausten kautta.

Tuoreimmat ohjaavan ministerin äänenpainot ovat korostaneet pikemmin poliitikkojen kansantaloudellista huolta: miten päästä laajasti ja nopeasti Eurooppaan, joka on kuitenkin liiketoimintamme ja vientimme avainalue. Selväksi on nyt käynyt heillekin, ettei Finnair  selviä tästä liikenteestä yksin eikä kannattavasti. Se on alan lainalaisuuksia; se ei ole yllätys, kun tiedetään samat ongelmat jo muiden pohjoismaisten valtioiden omistamasta  SAS-lentoyhtiöstä.

Mihin omistajaohjauksesta vastaava ministeri voi vaikuttaa  edellisen lisäksi? Luonnollisesti valtiota kiinnostaa eniten kassaan tulevat osinko- ja myyntitulot. Niiden vuoksi valtio on kehitellyt yhtiöilleen oman bonusten ja palkkioiden verkon.

Valtioneuvosto päättää keskeisistä omistajaohjauksen periaatteista ja palkitsemisjärjestelmistä. Periaatteessa palkkioiden pitäisi aina perustua vain yhtiön tulokseen.

Juuri tämä ohjeistus on noussut tapetille toistuvasti. Yhtiöiden hallitukset ovat päättäneet järjestelmistä, jotka eivät perustu ohjeisiin. Niin kävi nytkin Finnairissa. Sinänsä voi todeta ohjeiden olleen viritettyjä eli yritysten tarpeisiin laadittuja. Valtion syvin huoli on ollut, miten valtionyhtiön  ylin johto mahtaa oikein selvitä elämästä. Sellaista on valtion edustajien vaikea elämä.

Yhtä kaoottinen tilanne on toistunut: eivät hallitukset ole noudattaneet uusia eikä entisiä ohjeita. Hallitusten hämähäkin seitti on niin takkuinen, että siihen ovat tarttuneet kaikki tarjolla olevat edut muodossa tai toisessa.

Valtion omistusten ohjausjärjestelmälle on ollut tyypillistä, että eduskunta puuttuu asiaan, kun etuja koskevat järjestelyt ovat johtaneet kohtuuttomuuksiin. Edellinen tällainen tapahtumasarja kävi Fortumille, kun sen johdon palkkiot räjähtivät ahneuden alttarilla käsistä. Moraalin katoaminen kertoo sen, miten yhtiöiden johdon vastuu on hävinnyt. Samat henkilöt ovat luoneet ristiin menneillä hallituspaikoilla palkkiojärjestelmät, jotka eivät perustu työhön, johdon osaamiseen eikä edes tulokseen.  Tulosta ei voi mitata liike-elämässä vain osingoilla tai vuosittaisella voitolla.

Eduskunnan mahdollisuus vaikuttaa on lähinnä seurata asioita. Valtion talousarvioon budjetoidut tulot ovat kiinnostuksen ehtymätön luonnonvara. Intoa lisää mahdollisuus kiinnittää huomio muuhun kuin oman toiminnan moraaliongelmiin, joskus laillisuuttakin hipoen. Eduskunta ei voi lailla ohjata tai pomottaa  valtion omistuksia. Sen merkittävin vaikutus on valtuuksien antamisesta osakemyynteihin. Muutoin se vain päälle päsmää ja hieman hehkuttaa.

Palkkioita kerrakseen?

Tyhjentävä listaus ei mahdu tämän kirjoituksen alaan. Jos siihen luetaan kaikki yhtiön johdon palkkaus-, palkkio- ja etuusasiat, kirjo on moninainen.

Ainakin on käynyt ilmi, että vuonna 2009 yhtiön hallitus päätti erinäisistä eduista yhtiön johdolle ja pitkälti salaa. Vain hieman myöhemmin valtioneuvosto hyväksyi (8.9.2009) palkitsemisjärjestelmiä koskevan ohjeensa.   Jo sen vuoksi, että kyse on pörssiyhtiöistä, kaikkien palkitsemisjärjestelmien pitää olla avoimia ja julkisia.

Valtion sitominen Yhdysvalloista Suomeen Nokian johdolla pesiytyneen palkitsemisen tarjonta  on siirtynyt myös valtionenemmistöisiin yhtiöihin; pelkissä osakkuusyhtiöissä valtiolla on vähemmän sanansijaa.

Jälki Finnairissa on ollut karmeaa, moraalia jäytävää, yhtiöille uskottavuusongelmia tuottavaa ja johdon palkkioasioissa olematonta moraalia ja ymmärrystä kuvaavaa.

Finnairin ongelmat nostavat tapetille yrityksen merkityksen valtiolle. Kauniit sanat ja usko eivät enää riitä. Nykyinen omistajaohjaus Hautala yrtti entistä linjaa vielä: sitten kaikki romahti uusien paljastusten myötä. Lisäksi asuntokauppaa koskeva selvittely eteni rikostutkintaan; myös elinkeinotoiminnassa lahjontaepäily tulee rikoksena esille, vaikkakaan sääntely ei ole aivan yhtä tiukkaa kuin julkisessa toiminnassa. Lahjontamahdollisuutta käsitellään yleisesti seuraavassa otsikossa.

On järkyttävää seurata julkisuudessa esitettyjä selittelyjä: mikä ei ole rikos, oli selittelyn mukaan hyväksyttävää, myös ministerille.  Lopputulos oli se, että toimitusjohtaja Mika Vehviläinen on saanut myytyään kertomansa mukaan tarpeettoman suuren oman asuntonsa Ilmariselle ja saatuaan sen sitten Finnairin vuokraamana työsuhdeasuntona itselleen. Hän hyötyi pääomien verran. Lisäksi hän saa useiden tuhansien eurojen  edun verotuksessa kuukausittain tästä menettelystä. Ilmarisen toimitusjohtaja, joka on yleisölle  ja ilmailualalle tuntematon, on Finnairin hallituksen puheenjohtaja. Sillekään ei ole ollut suuren suurta tilausta.

Samaan aikaan Vehviläinen kuittasi julkisuudessa olleiden tietojen mukaan edelleen 180000 euroa johtajasopimuksen allekirjoituksesta. Täytyy olla raskas käsi tällä henkilöllä. Sitä sitten perusteltiin sillä, että hän menetti etuja edellisessä tehtävässä jätettyään sen. Täytyy sanoa lyhyesti, ettei pidä jättää sellaista tehtävää varsinkaan, kun korvaajia olisi ollut iso liuta vastaavilla edellytyksillä. Hallitus arvioi virheellisesti koko asian ja valtion omistajaohjauksen sääntöjä rikkoen.  Miksi ihmeessä uuden työnantajan pitää maksaa vanhan työnantajan sitoumuksia. Ei tässä ole  mitään järkeä. Yritysten hallituksilla on edellisten vuosien vauhtisokeus samaan aikaan, kun toiminta on tappiollista tai pääomatuettua.

Nykyiset säännöt eivät salli tällaista palkkiota, vaan se on sidottava aina tulokseen.

Piiri pieni pyöri muutenkin, kun selvisi, että jopa 18 avainhenkilölle maksettiin firmassa pysymisestä sentään 1,5 vuoden ajan muhevia bonuksia salaa. Summa oli yhteensä lähes kolme miljoonaa euroa (2,8 miljoonaa euroa).  Perusteluiksi löytyi toimitusjohtaja Jukka Hienosen lähdön jälkeen elokuussa 2009 esille tullut pelko siitä, että muitakin lähtee tympeään neuvottelutilanteeseen ja säästöjen vaikeuteen liittyen. Varatoimitusjohtaja Lasse Heinonen kuittasi stay-bonusta 280000 euroa jättäen yhtiön 2011. Pelko taisi olla myös yhtiön hallituksella.

Samaan aikaan henkilöstöryhmät neuvottelivat pakon edessä palkkojen ja muiden etujen alennukset. Lisäksi kolme neljä viime vuotta ovat olleet tappiollisia aika rajusti. Palkkio tuli siis siitä, että olivat töissä. Mikään palkkioiden maksattamista koskeva ohje ei koske tällaista. On utopiaa väittää sille olleen tarpeen. Sota ei kaipaa yhtä eikä vielä kahtakaan miestä.

Koottujen sattumusten sarja johti moraalikatoon.  Millään ei ole enää yhteiskunnallista, julkisen omistuksen tai yleisen mielipiteen mukaista arvopohjaa. Vain johdon oma etu ratkaisee; siitä huolehtii kollegoista koostuva hallitus. Valtion edustajat ovat ihmetelleet vieressä vaikenemalla. Niistä vastuullisimpia ovat olleet  ylijohtaja ja vastuullinen ministeri. On pöyristyttävää kertoa vain, ettei heille ollut kerrottu asiasta. Se virkavastuullinen, jolla on selvittämisvelvollisuus, voisi näitä johtajia valistaa. Tieto luo tosin tuskaa kuten kreikkalainen ajattelija Argyris aikoinaan totesi nykyaikaankin osuvalla tavalla. Mukaillen voisi myös todeta, että tällainen salailu ja vastuuttomuus lisää kansan tuskaa.

Jostain eläkehuveista oli vielä 2009 hallituksen johtoon haalittu entinen poliitikko, Suomen ruotsalaisen rahavallan edustaja Christopher Taxell. Se oli liikaa, sillä tämä on jäänyt ajan jalkoihin. Taxellin antamat selittelyt, ettei muuta voitu eräiden palkkioiden maksamisen  sijaan, on säälittävää selittelyä. Kukaan valistunut kansalainen ei usko, että hyvistä ja kohtuupalkkaisista johtajista olisi pulaa.  Avutonta selittelyä.

Valtio ja erityisesti sen edustajat hallituksissa ovat kehitelleet aivan oman sarjan perusteluja kaiken maailman bonuksille ja eduille. Joku muu on ne keksinyt: niitä on siis tämän vuoksi noudatettava myös Finnairissa.  Jokaisen hallituksen tehtävä on selittelyn mukaan velvollisuus varmistua, että yhtiön jatkuvuus on turvattu ja sen takaa juuri valittu toimitusjohtaja: sen vuoksi tälle voidaan maksaa vaikka sopivasti, mitä hallitus haluaa.  Yhtiön on varauduttava kriiseihin: epäselväksi on jäänyt se, miten toimitusjohtajan sopimuksen allekirjoituspalkkio torjuu yrityksen kriisejä; syyn ja seurauksen laki on näillä hallitusammattilaisilla, joksi itseään kutsuvat, pahasti hukassa. Sanat ovat kauniita, mutta ne eivät kestä naurettavaakaan tarkastelua.

Yhtä huvittava on tämä Finnairin jopa 18 avainhenkilölle maksama yhteensä vajaan  kolmen miljoonan bonus siitä, että pysyvät töissä aika lyhyen sitoumusmääräajan. Moni luulee, että siitä saa palkkaa, kun tekee töitä,  ja että  palkka on korvaus myös ajankäytöstä. No näitä keksintöjä ei tunneta missään valtionohjausta koskevan päätöksessä.

Asuntokauppa – tutkinnan kohteena

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan poliisi on aloittanut tutkinnan sen selvittämiseksi, onko toimitusjohtaja Mika Vehviläisen ja Ilmarisen välinen asuntokauppa edellisen arvoasunnon ostamiseksi kaikilta osin laillinen vai ei. Juuri tähän kytkeytyy ilmeisesti lahjontaepäilyn selvittäminen.

Julkisuudessa on käynyt edelleen ilmi, että Ilmariselle tällainen kauppa on ollut poikkeuksellinen. Ilmarinen ei osta kyseisiä asuntoja varannoiksi yleensä. Julkisuudessa on käynyt ilmi edelleen, että kauppahinta on ollut merkittävä: onko se ollut ylihintainen on luonnollisesti selvitettävä asia lahjontaepäilyn kannalta, jos siitä on kyse.  Vielä on käynyt ilmi se seikka, että pääkonttorin rakentaminen on osunut samoihin aikoihin. Se on olennaista, onko eläkevakuutusyhtiö ja missä taloudellisessa roolissa mukana tässä hankkeessa.

Selvyyden vuoksi, kun tutkinnan kohteeksi joutuvista ei ole mitään tietoa,  todettakoon seuraavat seikat. Finnairin hallituksen puheenjohtaja Harri Sailas on tullut Finnairin hallituksen jäseneksi maaliskuussa 2010 ja puheenjohtajaksi maaliskuussa 2011. Mika Vehviläisen johtajasopimus on allekirjoitettu marraskuussa 2009, kun edellinen toimitusjohtaja Jukka Hienonen jätti yhtiön elokuussa 2009. Johtajasopimuksessa sovittiin asuntoedusta  ja allekirjoituspalkkiosta. Mika Vehviläinen valittiin Ilmarisen hallintoneuvoston huhtikuussa 2010.

Jos oletetaan, että kyse voisi olla lahjomaan elinkeinotoiminnassa päätyvästä tutkinnasta, kyse on elinkeinorikoksesta. Siitä säädetään rikoslain 30 luvussa.  Julkisuuden tiedot viittaavat siihen, ettei kyse voisi olla rikoslain 16 luvun sääntelemistä lahjonnan muodoista, jotka koskevat muun muassa virkamiehen lahjontaa.

Rikoslain 30 luvussa on kriminalisoitu sekä tavallinen että törkeä muoto. Jälkimmäisen edun arvo on huomattava tai kyse on huomattavan edun hankkimisesta lahjoman antajalle lahjottavan puolelta.  Etu tai lahja voi koskea sinänsä yksityistä asiaa.

Vastaavat lahjan tai edun vastaanottamiset on myös kriminalisoitu.

Kriminalisointien tulkinnallisinta puolta on se, milloin tällaisen edun tai huomattavan edun voidaan katsoa vaikuttavan liiketoimeen.  Tavallisessa tekomuodossa on kyse siitä, että lahjalla tai edulla kohdehenkilö pyritään saamaan suosimaan antajaa tehtävässään tai palkitaan siitä. Törkeässä tekomuodossa on kyse siitä, että lahjottava toimimaan tehtävässään antajaa huomattavasti hyödyntäen.

Rikoksen tunnusmerkistö edellyttää objektiivista arviointia. Rikollisen tahdon pitää myös täyttyä eli olla tietoisuus tai suorastaan tahto siitä, että kuvattu tekotunnusmerkistötapa myös täyttyy.

Lahjoman osalta tietyllä tavalla voidaan sanoa rikoskynnyksen  täyttyvän aika alhaisella tavalla. Siihen voi riittää otollinen ajankohta, joka voi olla myös jälkeen päin tapahtuvaa palkitsemista.  Onko jokin etu vaikuttanut, jos sellainen todetaan, on aina kysymys myös eri olosuhteiden kokonaisharkinnasta. Olennaista on se, että myös elinkeinotoiminnassa lahjonta voi täyttyä.

Pekka Timonen, siis kuka?

Hän on pykälänikkari, josta tuli valtion omistajaohjauksen perustamien myötä sen ylijohtaja. Jälki on ollut sen mukaista.  Siis millaista?

Valtion omistajaohjauksen korkein virkamies on  paraskin selittelijä, ei muuta, sillä hän ole ei vakuuttanut. Liekö tällekin soveltuva lähtölaskenta alkanut?

Omistajaohjauksen ylijohtaja Pekka Timonen on töpännyt samanaikaisesti monella rintamalla ja kunnolla. Hän on ilmoittanut olevansa salaisissa tehtävissä valtion omistajaohjauksessa. Ja että mitä? Hän ilmoitti eronneensa oma-aloitteisesti Finnairin hallituksen jäsenyydestä eikä tulleensa erotetuksi käytännössä. Makuasia mikä makuasia mutta potkut olisi tulleet. Edelleen samaisen liike-elämän kokemuksesta kovasti paitsi jääneen henkilön repertuaariin on jäänyt vastoin oman viraston palkitsemisohjeita annettujen palkkiohjeiden rikkominen. Moni ei uskoisi tällaista pykälänikkarilta. Johtajuus ei kasva lailla eikä laista.

Finnair on ollut poliitikkojen suosikki. Syyt ovat mystisiä. Nykyisin hallintoneuvostot on lopetettu ja hallituksen jäsenet ovat ns. ammattilaisia. Ennen oli keskeistä aluepoliitikoille olla aktiivisia, jotta maakunnan kalliit lentoreitit säilyivät. Sekään ei auta enää kannattavuusperiaattein toimivalle Finnairille.

Finnairin epätoivoinen asetelma on johtaa yhä vahvojen ammattiliittojen alaisena ja vaikutuksella. Siitä syntyy kansallinen tragedia; se tiedetään nyt varmuudella.

Jostain syystä yritykseen pääsi pesiytymään kilpailun kovetessa  aika nuoria nulikoita ylempään keskijohtoon. Edellisen pääjohtajan kaudella kehitys alkoi villisti. Tämä kehitys on nyt johtanut, mistä on vaiettu kokonaan, muun ohessa siihen, että yhtiön liiketoimintastrategia on koko ajan kriisissä, kaupallisesta huoltotoiminnasta on jo oltu suureksi osaksi luopumassa tai päätetty luopua, kannattava cateringtoiminta on jo päätetty myydä saksalaisen Lufthansan tytäryhtiölle ja erinomaiseksi kehutun liiketoiminnan hyöty valunee tappioihin.

Ei siinä ole enää auttanut edes mikään viestintätapa. Se on johtanut ylimmän johdon vaikenemiseen. Sen myötä on vaiennut Finnairin tiedotus. Konservatiivinen, aika paljon ylhäältä alas käskytykseen nojautuva johtamismalli on ajanut karille Finnairissa. Sen toimitusjohtaja ei ole enää kyennyt keskustelemaan johtamisongelmista julkisuudessa.

Strategia on samoin hukassa edelleenkin.

Finnair ei ole vain heikosti johdettu, vaan se on myös moraalisesti kadottanut perinteisyytensä ja konservatiivisuutensa ja sen myötä kaiken.

Kansalaiset ovat jo ajat sitten äänestäneet jaloillaan. Syyt ovat moninaisia. Hinnoittelu vei jalat alta monelta pitkään.

Nämä havainnot nostavat esiin sen kysymyksen, mikä on omistajaohjauksesta vastaavan osaston johtajan eli ylijohtajan asema. Hän on saanut viime vuosina ainakin neljä kertaa sivutoimiluvan valtiolta. Näistä tehtävistä vallitsee salainen hiljaisuus: luvasta ei voi antaa mitään kohdetietoja, kun kyse on tulkinnan mukaan liikesalaisuudesta. Tiettävästi kyse on ollut  myös välimiestehtävistä, joita on voinut hoitaa virka-aikana. Asia on perusteluiltaan salainen sekä virkamieslain että viranomaistoiminnan julkisuuslain nojalla valtion edustajan esittämän mukaan.

Ensi vaikutelma on, että tämä on ollut kovin yksityistä puuhaa ja virkamiehen sivuansioista. Sen sijaan olisi voinut puuhastella vaikkapa Finnairin ongelmien kanssa, sillä ongelmia on riittänyt.

Yrittämisen sietämätön tuska

Miksi valtion omistajaohjaus on niin vaikeaa? Selityksiä ei ole tarpeen hakea kaukaa tai ostaa konsulteilta. Keskeisin syy on se, ettei parlamentaarisesti johdettu hallintojärjestelmä ole kerta kaikkiaan omiaan johtamaan yksityistä omistusta ja liiketoimintaa omistajana. Valtion ahneus kostautuu esille tulevina ongelmina. Valtio ei ole kehittänyt omistuksilleen aidosti omia periaatteita, vaikka pää kolisee vähän väliä. Poliitikot ovat epäuskottavia uskoessaan kykenevänsä johtamaan valtion omistuksia. Se on aivan liian suuri asia annettavaksi yhdellekään virkamiehelle.

Virkamiesten paradoksi on johtaa omistuksia olematta itse  minkään johdetun valtionyhtiön hallintoelimissä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on vastoin riippumatonta esteellisyyttä ja se on vastoin riippumatonta valvontaa, ja kuitenkin heidän tehtävänään on samalla valvoa valtion puolesta omistajuutta. Valvonta jää yhtiökokoukseen osallistumiseen ja muutoin usein vain seurantaan, ellei ole mitään poikkeuksellista menossa. Yhtiön hallitukseen osallistuminen on jo operatiivista vastuuta ja osa koko yrittäjyyttä. Se ei taas voi olla valtion toiminnan keskeinen tarkoitus, josko sitä on omistaminenkaan kaikissa tapauksissa.

Valtion touhu on ajoittain järjetöntä. Ensin valtio on myynyt kannattavimmat yrityksensä, joiden liiketoimintakeskeisyys johtaa sitten infrastruktuurin rapautumiseen, minkä jälkeen tarvitaan markkinoiden hallintalakeja. Näin on käynyt esimerkiksi energiasektorille.

Välistä tuntuu myös siltä, että moni poliitikko uskoo valtion omistusten auttavan ylläpitämään ylikallista ja pöhöttynyttä hallintokoneista taas aivan toisiin tarpeisiin.

Vastaamatta on siten lopullisesti mihin ja mihin kaikkeen tarvitaan valtion omistuksia.

Mitäkö kansa vielä odottaa tai tuleman pitää?

Finnair valitsi edellisen toimitusjohtajan vähittäiskaupan alalta. Nykyinen valittiin  Nokia Siemens Networksin johtajan paikalta. Entäpä sitten? Suomessa ei oikein uskota, että kuka tahansa pärjäisi lentoliikenteen johtamisessa. Niin ei taida olla. Se on kovaakin kovempien johtajien areena. Näytöt ovat jääneet Suomessa viime vuosikymmeniltä toimitusjohtajilta tässä suhteessa vaatimattomiksi.

Tällä kertaa näyttää siltä, että vaikealle toimialalle yritetään hakea yhtiön todella tarvitsemaa hallitusjoukkoa. Kohta eroamaan joutunut hallitus ei voi kehua ansioillaan, oli jäsen kuka tahansa. Se kertoo nykyajan haasteesta: kukaan ei voi hankkia kannuksia uudistumatta joka päivä, olematta nöyrä ja olemalla mukana enemmänkin kuin eilisen kokemuksella. Erityisen huono vaihtoehto on hallituksen jäsen, joka on tottunut kuittaamaan johdon esityksiä. Voi hyvin myös lausua sen, ettei toimivan hallitusammattilaisen ja kriittisen käsityksen sisältö ole mainitussa suhteessa välttämättä samanlainen. Jäsenyys ei ole mikään arvo sinänsä.

Paletti on kiistämättä vaikea. Miten yhteen sovittaa suojattua elämää rakenteissaan vielä elävä  ja kotoidylliä kannattanut liiketoiminta kovaan kansainväliseen kilpailuun, jossa matkustajat äänestävät päivittäin jaloillaan, miten hallita ammattijärjestöjen Suomessa vielä kovaksi äityvä valta-asema, joka hiipuu pois aivan lähitulevaisuudessa ja miten saada poliitikot edelleen olemaan höveleitä koville taloudellisille lainalaisuuksille sekä miten pärjätä jollain liiketoiminnan alueella kannattavasti eikä vain väittää sellaista alati muuttuvassa ympäristössä ja muuttuvilla ehdoilla.

Kansa odottaa, että toimitusjohtaja Mika Vehviläinen jalkautetaan selvittelemään omia asioitaan. Vähäisen yhteiskunnallisen ymmärryksen todentumisen pitäisi olla selvä: kun ollaan julkisessa tehtävässä tai kun johdetaan julkisesti omistettua yritystä, ei johto koskaan eikä missään sotke omia yksityisiä asioitaan johtamiseen tai asemaansa. Mika Vehviläisen ymmärrys ei ole riittänyt välttämään tätä.

Mika Vehviläisen taito ei ole riittänyt analysoimaan sitä,  mitä vaatimuksia julkinen omistus tuo yritykselle. Se näkyy myös toimarin kasvojen ilmeestä.

Mika Vehviläinen on toiminut  moraalisesti arveluttavasti monessa, palkkioitaan koskevassa asiassa ottamatta kantaa asuntokauppaan sitä koskevien oikeiden tietojen puuttuessa tutkinnan vasta edetessä.

Mika Vehviläinen on erehtynyt nykyajan johtamistavasta  kykenemättä hallitsemaan yrityksen ammattijärjestökeskeisen johtamistavan ja kriisiyhtiön johtamistavan piirteitä ja vaatimuksia samanaikaisesti.

Mika Vehviläinen on toiminut kuin suuruudenhullu salliessaan yhtiölle rakennettavan pääkonttorin samalla, kun sen liiketoimintastrategia on edelleen yleisölle epäselvä; sitä se näyttää olevan valtiollekin nykyisen ohjaavan ministeri Hautalan korostaessa yhteyksiä Eurooppaan ensisijaisesti ratkaistavana asiana.

Mika Vehviläisen lähtölaskenta on käynnissä tikittävällä tavalla eikä ihme!
Sama kato koskee useita operatiivisen johdon jäseniä; he ovat saaneet olla aivan liian etäällä tästä julkisuudesta, jonka myös he ovat ansainneet, oas saamillaan palkkioilla.  Heillehän on nimenomaan maksettu monen ihmisen vuosipalkka siitä, että pysyvät paikoillaan. Eiköhän siihen pitäisi kuulua myös vastuun.

Kaksi vaihtoehtoa on jäljellä:  yhtiön konkurssi tappiokierteen myötä melko pian  tai huomattavasti nykyistä pienempi yhtiö ja hallinto; yritys keskittyisi vain tiettyihin  lentoreitteihin, joita se lentäisi. On tulkinnallista, selviääkö Finnair näistäkään reiteistä ilman suuremman kylkeä. Tulevaisuus ei näytä seuraavien vuosien osalta kovin hyvältä suomalaisten matkustamisen suhteen; vääjäämättä säästöjen vaikutukset alkavat näkyä. Yhtä lailla kansainvälinen kehitys sanelee: ilman kasvua ei ole lentoliikenteen kasvua, johon kaikki suunnitelmat tukeutuvat.

Finnair on jo nyt menettänyt kustannus- ja osin konekantarakenteensa vuoksi kotimaan markkinat, se on joutunut lopettamaan jo osan eurooppalaisista suorista yhteyksistä, vaikka liikennöinnistä ovat vastanneet muut lentoyhtiöt ja se on pysynyt pinnalla vain Aasiaan suuntautuneen lentoliikenteen nojalla hyvän lähtösijaintinsa ja Helsingin kauttaliikenteen turvin. Sekin on entistä rajummin  kilpailtu sektori kustannusten noustessa.

Tämäkin vaihtoehto perustuu olennaisesti supistettuun liikevaihtoon, siirtymiseen vuokratyövoimaan aste asteelta ja kotimaan toimintojen myyntiin.

Finnairin aika suorien Europpa-yhteyksien turvaajana on ohitse ja enää poliittista mielikuvitusta.

Samalla on valtion omistama, Ilmailuhallituksen sijaan tehtäviä hoitava Finavia Oyj  lentokenttien (25 kenttää)  hallitsijana laitettava perusteelliseen toimintasaneeraukseen. Tämä on omalla toiminnallaan vienyt pohjaa lentoliikenteen kannattavuudelta. Valtion kassatulojen saman nettotulovirran siirtely taskusta toiseen on hölmöläisen hommaa.

Tällä hetkellä Finnairissa on kansallista enää tappiot ja ongelmat. Muuta on  vaikea osoittaa. Se ei silti tarkoita, että ihanuus olisi muualla. Tilanne on se, mikä se on eikä se siitä parane ilman amputointia. Samalla on päädytty valtion omistusten ja ohjauksen kriisiin. Sekin pesä pitää pöllyttää. Joidenkin pitäisi tajuta olevansa liian vaativissa potkuhousuissa.

Tämä tietysti on terveysasioista politiikkaansa tekevien henkilöiden mielestä siltikin yhtä saatanasta kuin mikä hyvänsä savun hajua aiheuttava toiminta. Lainsäädäntö ei erittele tupakkatuotteita toisistaan ja on kieltämättä outoa yrittää nauttia puolisen tuntia palavasta panatella-kokoisesta havannalaisesta seisten baarin oven ulkopuolella pakkasessa, tupakointikopissa jonka ilmanvaihto täyttää sille säädetyt vaatimukset lähinnä teoriassa tai hyvällä tuurilla istuen VIP-tilojen lämpimällä, katetulla ulkoterassilla johon jopa saa ottaa mukaan konjakkilasillisensa.

Tupakointi voi aiheuttaa mm. keuhkosyöpää, keuhkoahtaumatautia ja monia muita sairauksia, mistä ei liene epäselvyyttä eikä tulkinnanvaraa. Tupakansavulle “altistuminen” puolestaan on mielenkiintoinen poliittinen kuuma peruna. Yhdysvalloissa terveysviranomaiset (Surgeon General) ovat esittäneet että 49.000 vuotuista kuolemantapausta aiheutuu tupakansavulle altistumisesta polttamatta itse, minkä väitteen asettaa täysin vastakkaiseen perspektiiviin se, että maailmanlaajuisesti yhtään kuolemantapausta koskaan ei ole kirjattu “passiivisesta tupakoinnista” johtuvaksi, eikä ruumiinavauksia suorittavien kirurgisten patologien keskuudessa koko asiaa ole edes havaittu. Tavoitteen osoittamiseksi kerätty tilastotieto on vähäistä ja keskittynyt vain ennakkoon päätetyn tuloksen osoittamiseksi, kiinnittämättä huomiota mm. siihen onko tilastohenkilöllä diagnosoitu primääristä keuhkosyöpää ollenkaan, onko tämä polttanut itse aiemmin, onko altistumista tupakansavulle edes tapahtunut ja kuinka moni todellinen keuhkosyöpäpotilas on vahingonkorvausten toivossa liioitellut altistumisensa “unohtaen” kertoa lopettaneensa vuosikymmenten ketjupolttamisen vasta diagnoosin tultua ilmi. Tieteellisesti todistettava yhteys loistaa poissaolollaan.

Tupakansavu haisee varsin kamalalle. Niin haisevat useimmat kosmetiikkatuotteetkin, erityisesti liiallisina annoksina, ruoka-aineista puhumattakaan. Vaatteisiin ravintolaillan jälkeen tarttunut savun haju ei ole miellyttävää ja ruokaillessa lähistöltä leijaileva tupakansavu on sekä ällöttävää että etikettivirhe.

Silti herää kysymys mitä tupakoinnin vastaisella ristiretkellä yritetään tavoitella?

On jo pari vuosikymmentä siitä kun tupakointikielto lennoilla tuli yleiseksi normiksi. Yleisesti kuvitellaan että tämän seurauksena lentokoneiden paineistettujen kabiinien sisäilman laatu on parantunut, mutta totuus on hieman toisenlainen. Tupakanhajuista ilmaa ei voida kierrättää takaisin matkustamoon, hajutonta voidaan, minkä lentoyhtiöt ovat säästösyistä huomanneet. Aiemmasta kolmen minuutin välein raikkaaseen vaihtuvasta sisäilmasta ollaan siirrytty ilman kierrättämiseen, joka on nostanut ilman hiilidioksidipitoisuutta huomattavasti, niin paljon että varsinkin pitkillä lennoilla pelkkä hengitysilman huonosta laadusta johtuva väsymys vaikuttaa merkittävästi niin matkustajiin kuin lentohenkilökuntaankin. Kieltojen tullessa voimaan parannus muuttui tosiasialliseksi huonontumiseksi. Lentoyhtiöt yrittävät tämän lisäksi vaieta tunnetusta mutta tutkimattomana tarkoituksella pidetystä ongelmasta, ilmateitse tarttuvien bakteeri- ja virusinfektioiden leviämisestä ilman kierrättämisen mukana. Vilustumistahan ei ole olemassa, kylmyydestä ei ole mahdollista sairastua muuhun kuin hypotermiaan, bakteereista ja viruksista on joten “lentokoneflunssa” tai ulkomaanmatkalta saatu tartunta on selitettävä niiden kautta. Ilmanvaihdon pitäminen ennallaan yhdistettynä tupakointikieltoon todella olisi parantanut ilmanlaatua niin subjektiivisesti kuin objektiivisesti, mutta kun vastakkaisessa vaakakupissa on raha, se ei käynyt laatuun. Tupakointikielto oli täydellinen tekosyy tilinpäätöksen parantamiselle.

Tästä päästään vielä paljon suurempaan tilinpäätöksiä koskevaan asiaan, tupakan mainostamiskieltoon. Kaikki jotka ovat tutustuneet ns. peliteoriaan, vaikkapa vain John Nashin elämänkerran kautta tai jopa lukien Neumannin ja Morgensternin kirjan “Theory of Games and Economic Behaviour”, tietävät kilpailullisen asetelman jossa keskenään kilpailevien tahojen päätökset vuorovaikuttavat lopputulokseen. Sen soveltaminen yritysmaailmaan on monitahoinen kokonaisuus, josta markkinointi on erittäin tärkeä ja kallis osa-alue. Laki mainostamisen kieltämisestä pyyhkäisi kerralla tämän huomattavan kustannuserän pois yhtälöstä, yhdenkään tupakkatuotteiden valmistajan ei enää tarvitse miettiä minkälaisella markkinointistrategialla kilpailijat toimivat tai käyttää rahaa omien tuotteidensa mainontaan. Kustannussäästöt ovat jopa monikansallisten konsernien mittakaavassa huikeita, ilman mitään varjopuolia, koska asetelma on sama kilpailijoillekin. Harva jos lähes kukaan on koskaan aloittanut tupakointia mainoksia luettuaan, ensimmäinen tupakka maistuu niin järjettömän pahalta ettei jatkuvuutta synny.

Suomessa ollaan nyt pykälää pidemmällä. Tupakkatuotteita ei saa pitää esillä niin että asiakkaat näkevät pakkaukset. On vaikea sanoa miten se yleisesti on ihmisiin vaikuttanut, ellei satunnaista markettien kassajonojen takeltelua oteta lukuun, mutta sen seurauksena olen huomannut omassa toiminnassani aivan uusia piirteitä.

Aiemmin en käytännössä koskaan käyttänyt Internetin hakukoneita etsiäkseni tietoa sikareista, mikä on viime viikkoina muuttunut säännölliseksi harrastukseksi. Se ei tarkoita pelkästään valmistajien sivuja vaan aivan erityisesti sikareihin liittyviä blogeja, keskustelupalstoja ja netti- ja tukkukauppoja EU-maissa. Yhteys Suomen markkinoihin on varsin ohut, suurinta osaa sikareista joista tällä tavoin saa tietoa ei löydy Suomen maahantuojien ja jälleenmyyjien valikoimista, mutta se ei haittaa – matkustan varsin paljon mikä tarkoittaa tuliaismahdollisuutta ja kyselyni eräälle eurooppalaiselle nettikaupalle sikarimerkin saatavuudesta palautti vastauksen että he kyllä lähettävät ongelmitta Schengen-maihin ja halvimmaksi tulee tilata laatikko kerrallaan. Ei siis “aski”, ei kartonki vaan laatikko jossa on useita kartonkeja. En toistaiseksi ole tilannut mutta suhteellinen halpuus houkuttelee.

Lopputuloksena poltan hieman enemmän kuin aiemmin, parempia sikareita joista en aiemmin tiennytkään ja joista suuri osa on verottomia. Aiempi satunnainen ja suomalaisten vähittäiskauppojen kautta toiminut harrastus on jo muutamassa viikossa muuttunut melkeinpä järjestelmälliseksi paheeksi. En useimmiten edes jaksa kysyä kaupan kassalla tai käydä kioskilla kysymässä onko jotakin suosikkimerkeistäni saatavilla, vaikka samalla on paperille tulostetuista tuotelistoista löytynyt jo parikin uutta suosikkia.

Lainsäädännön väitetyt ja toivotut vaikutukset verrattuna todellisiin ovat menneet päälaelleen, niinkuin usein on tapana käydä kun aatteellinen hurmos on jyrännyt realismin.

Espanjassa on voimassa hyvin samanlainen tupakkalaki kuin Suomessa, ravintoloiden savuttomuuden suhteen. Käytännön todellisuus on jotakin aivan muuta kuin pilkuntarkasti tunnollisessa luterilaisperinteiden Suomessa: tuhkakuppeja on pöydissä ja jos ei ole, monissa ravintoloissa sellaisen saa pyytämällä. Pari kertaa on käynyt jopa niin, että ulkona sikariaan poltteleva suomalainen, allekirjoittanut, on henkilökunnan toimesta haettu oven ulkopuolelta sisätiloihin, todeten että hajulakihan on vain paperia ja ei sitä kukaan noudata.

Suomessa en enää edes käy ravintoloissa kuin harvoin, silloinkin vain VIP-tiloissa joissa savuttomuus on järjestetty lain kirjainta noudattaen mutta savuavalle asiakkaalle miellyttävästi. Joskus jopa lain rajoja hipoen, eli konjakkilasi tulee pöytään tarjoiltuna myös katetulle terassille, paitsi silloin kun tarjoilija on itse röökitauolla.

Ehkä joistakin näistä tupakoivista tarjoilijoista saadaan terveysajattelijoille oma Horst Vessel, marttyyri, joka todistettavasti on altistunut työssään tupakansavulle. Kannattaa vain pitää visusti huolta siitä että marttyyrin ketjupolttamistausta julistetaan salaiseksi, mikä ei nykyhallitukselle ole muidenkaan virallisten dokumenttien suhteen tuottanut viime aikoina vaikeuksia.

Siihen asti rouva ministeri voisi vähän vähentää hajuvetensä käyttöä, haju on suoraansanottuna hirveä eikä lähietäisyydellä tarvita edes allergista reaktiota kun silmät alkavat vetistyä. Hajuhaitoilla kun on todellista eroa vain lainsäädännöllisesti paperilla ellei erikseen muuta osoiteta ja tupakkatuotteiden osalta näyttö on kerrassaan olematon asian poliittiseen keppihevosstatukseen verrattuna.

Mutta lainsäädännön muuttaminen entistä hysteerisempään suuntaan on todella näkynyt lentoyhtiöiden ja monikansallisten tupakkayhtiöiden tilinpäätösten paranemisessa. Ilmeistä kuitenkin on että näin vaikuttanut hajuhysteerinen lainsäädäntö ei ainakaan johdu päättäjiemme tupakkanettikaupoilta saamista etuuksista; niillä ei sellaiseen olisi varaa.

Björn Wahlroos keskustelijana

Wahlroos on henkilö, jota eivät sukujen rikkaudet rasita. Hän on hankkinut merkittävän omaisuutensa omin toimin ja kylmäverisesti talouden taitojaan käyttämällä sekä riskejä ottamalla. Siinä hän on onnistunut. Tietyllä tavalla hän edustaa siinä modernia eliittiä mutta myös nykyajan aristokratiaa. Hän luovii keskustelutavallaan kaiken maailman tuputtajien yläpuolella. Hän on kiinni vain reaalitaloudessa ja havainnoi sitä. Kyllä hänellä on ahneuden alttarin tuntijana kykyä nähdä myös metsä puilta: ei hän ole niin lähellä metsää, ettei näe ensimmäistäkään puuta.

Ei Wahlroosia voi sivuuttaa keskustelijana sen vuoksi, että moni hänen esittämänsä asia palvelee ylevää bisneksentekotarvetta Pohjolassa, missä hän toimii.  Eikä häntä voi sivuuttaa sen vuoksi, että nettien keskustelijat pitävät häntä rojalistina ja etäisenä. Sanoma tulee kuitenkin ensin.

Wahlroos on osoittanut tyyliä siinä, että hän kertoo, että työsuhdeasunnot, työsuhdeautot ja tämän tällaiset luontaisedut ovat todellisuudessa tehottomuutta ja eräänlaista korruptoituneisuutta. Hän kertoo suoraviivaisen selkeästi, että suomalaisten maailmankuva ja ihmiskuva ovat vääristyneet viime vuosien keskusteluilmapiirissä, josta hän sälyttää päävastuun yhteiskunnasta omille teilleen eriytyneen, edellisen presidentin rouva Halosen harteille. Eikä aivan syyttä suotta.

Kansakunta ja kansalaiset ovat todella olleet ihmeissään, mistä maailmasta tulee tämä muun maailma syleily, globalisaatiohuuma ja yli-ideologisoitunut keskustelu irti reaalitaloudesta ja arjen realiteeteista. Siihen keskusteluun ovat osallistuneet lähinnä kulttuurimaailmaan edustajat loistavasti yliedustettuina. Suurin osa tästä kansantaloudesta, päivän politiikasta ja kansallisesta arjesta irrallisesta keskustelusta on jäänyt vaille vastakaikua ja tulosta. Toki se on saanut kiitosta osallistumisesta ja aktiivisuudesta. Mutta mitäpä muuta?

Mitä Wahlroos todella sanoi?

Pääjohtaja, kartanonomistaja ja menestynyt liikemies Björn Wahlroos herätti eniten huomiota 12.2.2012 Helsingin Sanomissa julkaistulla laajalla haastattelulla pitkälti kuvailemansa ihmiskuvan vuoksi. Sekin tuli ymmärrettyä huonosti: lukutaidottomuus on yleistä asioita hienojakoisesti esitettäessä. Eikä kyse ole todellisesta lukutaidottomuudesta vaan pikemmin nettikeskustelujen kautta omaksutusta tavasta keskustella kiinnittämällä huomio asian sijasta keskustelijaan. Se on eräänlainen eläimellinen reaktio inhota ja olla hyväksymättä keskustelijaa, ehkä asiaakin.

Wahlroos totesi jutussa, että ihminen on luonteeltaan omaa etuaan ajatteleva. Hän ei suoraan siis väittänyt, että se olisi ainut piirre.  Hän esitteli kiinnekohtiaan talous- ja valtiohistoriassa siitä, miten oman edun tavoittelu on johtanut valtioita ja yhteiskuntia menestykseen.  Hän perustelee ajatuksiaan joillakin tunnetuilla  kirjoittajilla.

Keskustelijat sivuuttivat arvioissaan sen kritiikin, mitä Wahlroos esitti eurooppalaisesta talouspolitiikasta, jonka kriisi eletään. Hän osoitti karmeita virheitä, joita euroalue on tehnyt Saksa mukaan lukien. Hän varoitti jutussa Suomeakin tiukasta kysyntää ja siten talouskasvua supistavasta valtion talousarviopolitiikasta. Hän osoitti Kreikan osalta poliitikkoja vastuuttomasta ja moraalittomasta oman edun tavoittelusta.

On inhimillistä lukea tekstejä niiltä kohdin, jotka ärsyttävät. Asian ymmärtäminen on vaikeaa monelle, kun nuoli osuu. Rouva Halosen aikakauden tunnuspiirteitä on ollut teilata erimieliset ja syyllistää heidät vihapuheista, joiden sisältöä tai määrittelyä ei tunneta, ja vähätellä eri mieltä olevien kansalaisoikeuksia. Sitä kutsutaan suvaitsemattomuudeksi laumahengen mukaisesti.

Wahlroos osuu ytimeen, kun hän toteaa, ettei syrjäytyneillä voida sellaisenaan osoittaa rouva Tarja Halosen tavoin kasvanutta tulonjakoa.  Tämä väitti uudenvuoden puheessaan 2012, että revähtänyt tulonjako on korrelaatiossa syrjäytymiseen. Näiden asioiden välinen korrelaatio ei ole kuitenkaan sama asia kuin syy-yhteys. Syrjäytymisen syitä ovat myös ihmisen omat ratkaisut. Samalla Wahlroos osoittaa, että Suomen yhteiskunta on yksi maailman tasavertaisimmista yhteiskunnista. Siihen kuuluvat muun ohessa suuri sosiaalinen liikkuvuus ja avoin koulutus.

Hän ei suinkaan kieltänyt syrjäytymistä. Sen syitä olisi hyvä tarkastella monella taholla. Wahlroos kertoo käsityksenään, että mitä pienempi on työvoiman tarjonta, sitä enemmän syrjäytyneitä on ja osoittaa ay-liikettä osuvasti. Saman päätelmän tekee yhä useampi analysoija: ay-liike estää vastustuksellaan yhteiskunnassa työvoiman liikkuvuutta, työttömyysturvan ja sosiaaliturvan muutoksia työvoiman tarjonnan lisäämiseksi. Suhteellisen samanlaisen yhteiskunnan Ruotsin kokemukset vahvistavat nämä näkemykset oikeanlaisiksi.

Wahlroos kritisoi monin tavoin presidentti Tarja Halosen toista kautta. Hän kuvaa käsityksinään  rouva Halosen eristäytymistä politiikasta, oman klubin tai ryhmän muodostamista ja yllä pidetyn vastakkainasettelun kielteisistä vaikutuksista yhteiskunnassa.

Vastoin toimittajien viljelemiä käsityksiä, joilla mennyttä kautta ylistetään, tilanne on toki toinen muutenkin kuin mitä jutussa Wahlroos kertoo käsityksenään.

Rouva Halosen toinen kausi oli joistakin parempi kuin varovainen, ensimmäinen kausi; tosiasiassa hän oli toisen kauden pääasiassa kulttuuripiireissä tai maailmalla eksyksissä.  Joillekin, erityisesti sosialidemokraateille toinen kausi oli niin yhteiskunnallinen; jos se oli sitä, se oli joidenkin syyllistämistä, vastakkainasettelujen esille tuomista selityksittä ja fraseologista julistusta abstraktein termein kaukana kansasta. Onpa joku väittänyt hänen olleen kansakunnan tulkki: mutta millaista elämää me oikein elämme, jos presidentti ei tunnista rahaa talouden suureena kannanotoissaan. Sekin oli hänen tukijoistaan niin onnistunutta, että presidentti Halonen toi esiin globaalitalouden, vaikka sitä ei juuri noteerattu kansallisesti.

Reaalimaailma on sellainen, että ihminen ajattelee ensin omaa työtään ja sitten muuta. Presidentti Halonen hukkasi Suomen aseman maailmassa; ei kansalaisilla ole siitä kovin realistista käsitystä tällä hetkellä. Siinä eivät auta viimeisten itsenäisyydenpäiväjuhlan kaltaiset tilaisuudet, joissa jaetaan sirkushuveja kansalle. Niinhän jo Rooman imperiumin aikana tapahtui. Lautaskiistojen vuoksi presidentti Halonen hävisi raskaasti valtiosääntötaistelun hallitukselle. Siitä kärsii moni muukin.

Huvittavaa valtalehden jutun julkaisemisessa oli siitä jälkikäteen esitetty päätoimittajan tai siihen rinnastettavan selityskolumni. Sen omalaatuinen selitys oli, että lehti halusi tuoda esiin kabineteissa ja kokoushuoneissa käytyä keskustelua. Siitä nyt ei tainnut olla kysymys. On vaikea uskoa, että Björn Wahlroos kävisi tällaista keskustelua pääjohtajien kanssa. Sille ei ole kiinnostavuutta.

Sen sijaan jämähtäneen yhteiskunnan sosialidemokraattiset sulkeiset taitavat olla tiensä päässä, on oikeampi selitys jutun aiheuttamalle keskustelulle. Ei ole yllätys, että jokaisella on selitys ihmiskuvasta taloudessa ja muualla. Omalaatuinen jako hovinarriksi ja menestyneeksi ruotsinkieliseksi isoherraksi kertoo vaistoista ja ns. primitiivireaktioista, jotka eivät ratkaise yhteiskuntakeskusteluja tässä tai muutoin.  Wahlroosin asiat eivät ole uusia, niiden kohde ei ole yllättävä ja näistä asioista on monta ihmiskäsitystä. Usein eniten ärsyttää se, joka osuu maaliin.

Kuka vastasi ja miksi?

Esitetyt näkemykset ajoivat yliopistojen dosentit ja desantit kertomaan tieteellistä totuutta siitä, millainen ihminen ja kuva ihmisestä on. Nämä koloistaan kaivautuneet niitä näitä tutkivat professorit ja dosentit tietävät tutkimustensa nojalla, millainen ihminen on.  Tavallinen ihminen voi vain aavistella, mistä on tällöin kysymys; tämän kokemus ei voi riittää muuhun.

Valtamedia totesi Wahlroosin osuneen oikeaan Kreikan osalta ja oman edun tavoittelusta. Maan poliitikot lupasivat yhä uusia etuja kansalaisille aina vaalien edellä; vaatijoiden kärjessä oli toistuvasti maan ay-liike. Se johti elintason kustantamiseen koko yhteiskunnassa velkarahalla. Se johti Kreikan kriisiytymiseen.

Siinä on siis poliitikkojen osuus  hyödystä, mutta toki se ei ainoa. Pankit rahoittivat sitä ahneudessaan; sormi osoittaa pelastuslistalla olevia suuria eurooppalaisia Saksan ja Ranskan pankkeja mutta myös muitakin. Toinen sormi sojottaa taas unionin valtiomiesjohtoon, jolla on ollut pallo hukassa pahasti ja pitkälti kriisin alettua; kaikki eivät ole vieläkään oikein tajunneet käynnissä olevaa muutosta.  Seuraava sormi suuntaa piikin ahneuden alttarin palvontaan siinä, että reaalitalous on menettänyt markkinat finanssitaloudelle.

Ratkaisuja on moneen elämänviisauteen. Alla tarkastellaan käytyä keskustelua perusajatustensa kautta. Ketään sinänsä syyllistämättä muita enemmän.

Eräät umpikieroina pidetyt kolumnistit tekivät silmänkääntötempun todetessaan pääjohtaja Wahlroosin olleenkin osallistumatta keskusteluun vain pistäytymällä julkisuudessa; jokainen vähänkin asioita seurannut voi todeta, ettei tämä kansallisen elinkeinoelämän kiistaton mielipidejohtaja ole piilotellut itseään vakan kannen alla. Wahlroosin tapana ei ole ollut myöskään inttää asioista eikä matkia tai toistella muiden esittämiä asioita. Monet  kolumnistit harvoin esittävät mitään uutta mutta toistavat itseään ja muita.

Keksipä joku kaivaa esiin Tukstustanin tai jonkun muun Perähikiän yliopiston eksoottisen, täysin tuntemattoman opetusvirkamiehen kertomaan, että Wahlroos on täysin väärässä. Tällä kertaa peruste oli se, että moderni biologinen tutkimus on kumonnut käsityksen ihmisen aggressiivisuudesta, kilpailuhenkisyydestä ja ahneudesta. Saman tutkijaprofessori Frans De Waalin mukaan ihmisellä on sosiaalisia taipumuksia. Tämän tutkijan mukaan vielä 12 vuota sitten tiedemiehet pitivät yleisesti ihmistä ilkeänä.  Voi pyhä Sylvi!

Samaa puhutaan mistä puhutaan linjaa ja aivan hämmästyttäviä käsityksiä ihmisestä totuutena esittävät tutkijat kaivautuivat yliopistojen kammiostaan liike-elämän, liike-elämän johtajien ahneuden ja liike-elämän motiivien suureen allikkoon niitä arvostelemaan ja entisajan mallin mukaan tieteellisiä tuloksia ja ainoata oikeaa oppia kertomaan. Tunnetusti yhteiskuntatiede on empiirinen tiede, jossa voidaan todentaa monenlaisia asioita, joita sitten voidaan esitellä oikeina totuuksina.

Eräskin ympäristöpolitiikan taituri kertoo sen, että oman edun tavoittelu ja kilpailu eivät ole totta. Sen sijaan ihmiselle on tunnusomaista yhteistoiminta. Kulttuurievoluution kognitiivinen perustutkimus kertoo taas, että etuja ajava ihminen on harhainen. Voi sitä harhaisten ihmisten määrää.

Biodarwinismi kantaa sen mukaan hedelmää, kun juuri omaa etuaan luontaisesti ajavia ihmisapinoita valitaan markkinoiden päättäjiksi. Näiden etevien selittäjien mukaan juuri näin meneteltiin, kun Kreikassa ja Italiassa poliittisesti valitut siirrettiin syrjään ja tilalle istutettiin finanssieliitin siviilijuntat.  Kyse on kapitalismin tuhosta. Kun työ ja teknologia edistyvät, kasvaa kapitalismin ongelma, ja schumpeteriläinen kapitalismi siirtyy kohti sosialismia, jota edistää kilpailun voittaneiden yrittäjien tapa toimia ja toimia nimenomaan  suunnitelmallisesti.

Hieman sovinnollisempi on kanta, jonka mukaan ahne ja omaa etua tavoitteleva ihminen on pelkistetty malli ihmisestä, eikä se ole laaja-alainen ihmiskäsitys, jota on yleisoletus ihmisestä.

No palatkaamme talouden perusasioihin, joista ja vain niistä on kysymys. Ihmisen sosiaalisen tarpeiston ottaminen mukaan selittämään jotakin toimintaa on uskomatonta kapea-alaisuutta ja oman käsityksen yliarviointia.

Ei kait kukaan väitä, että tavoitteeksi asetettu voiton tavoittelu muuttaa kokonaan ihmisen tai on ihmisen ainut piirre ja ominaisuus. Tai ei kai kukaan väitä, että tällainen asia voidaan osoittaa yhdellä biologisella tutkimuksella tai  ei kai kukaan aidosti usko, että biodarwinismi yksin selittää ihmisen taloudellisen ja muun käyttäytymisen politiikasta puhumattakaan. Sovellettu tiede on eksyksissä tässä ja ehkä vähän muussakin. Mikä on relevanttia kussakin asiassa, täytyy ensin hahmottaa ennen kuin valitaan joitakin oman edun tavoitteluapinoita poliittisiksi johtajiksi.

Taloustieteellinen keskustelu on virinnyt ahneuden ympärille ja ympäriltä. Ihminen on moni-ilmeinen. Se on sitä historiallisesti, ja se on sitä evoluution kannalta. Ihmisen luovuus virisi ensimmäisen taideteoksen tekemisen myötä yli 32000 vuotta sitten (Ulmista löydetty kuuden senttimetrin korkuinen naispatsas). Se ihminen ei ole edes geneettisesti sama kuin tämän päivän ihminen.

Yhtä harhaan johtavaa on puhua siitä, ettei liiketoiminnassa olisi oman voiton tavoittelua ja kilpailua; juuri sen ansiosta se on kehittynyt, finanssimarkkinat ovat syntyneet. Sitä ei voi kukaan rationaalinen ihminen kieltää; hörhöt on tässäkin oma lukunsa. Mitään nykyistä elämänmuotoa tai elintasoa ei olisi ilman voiton tavoittelua ja kilpailua. Siksi vastaväittäjien perusta on samalla heidän oma kuoppansa.

Taloustieteen ihmiskuva on juuri rationaalinen, valintoja ja päätöksiä tekevä ihminen. Toisaalta yhtä lailla tiedetään, ettei ihminen aina käyttäydy eikä edes taloudessa käyttäydy rationaalisesti; mihin ihminen tarvitsisi mainontaa ja markkinointia tuote- ja markkinakuvien luomiseen muutoin.

Taloustieteessä rationaalisen ihmisen todensi ja todisti John Stuart Mill, joka loi kapitalismin perusteita 1800-luvun alussa. Mutta se ei ole täydellinen edes taloustieteessä. Koko keskustelussa on ollut kysymys siitä, mikä on olennaista kussakin tilanteessa tai kullekin asialle ja mikä muuta.

Uskontojen suuri haaste on kertoa siitä, ettei ahneus ei ole hyväksi, ahneus on synti tai se on kuolemansynty ikivanhan katolisen listauksen mukaan; niin on ollut ainakin paavi Gregorius Suuren ajalta lähtien (kuoli 604).

Markkinatalouden keskeisenä yhteiskuntafilosofina pidetty Adam Smith kokosi ihmisestä kokonaisuuden aikansa talouden ihmiskuvaksi. Smith on ollut myös tärkeä valitusfilosofi Wahlroosille lehtijutun mukaan.

Sen mukaan ihmisessä on monta motiivia eikä vain yhtä. Oman edun tavoittelua palveleva harkinta (prudence)  auttaa ihmistä itseään (self-love)  eniten. Ihminen luo kuitenkin toisille julkista hyvää anteliaisuudella, oikeudenmukaisuudella ja inhimillisyydellä.  Hänelle ihminen ei ollut ehdoton. Talouden tehtävä oli tuottaa runsaasti tuloja elantoa mutta myös tuloja valtiolle julkisia palveluja varten. Smith katsoi, että ihminen oli ratkaisevassa asemassa siinä, millainen yhteiskunta rakennetaan.

Sitten nykyajan ajatustavan mukaan tulivat moralistit, jotka ovat kertoneet, ettei ihminen ole rationaalinen vaan moraalinen. Sen yltiömuodot ovat uskolliset selitykset ihmisen ahneuden syntisyydelle ja Raamatun antamalle tuomiolle. Se on kuitenkin yhtä lailla uskon asia kuin rationaalinen käsitys.

Oikeutusta voi olla siinä, miten yksipuolisen kuvan markkinatalous voi ihmisestä rakentaa; se on taas kysymys oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalifilosofian perustasta eli siitä, että ihmiset ovat kyvyiltään ja taidoiltaan erilaisia, minkä vuoksi julkisen vallan pitää säännellä talouttakin.

Sääntelyssä on taas kyse sen määrästä ja asteesta: sääntely ja suunnittelu tappavat ja uuvuttavat hengiltä yhteiskuntajärjestelmiä, sekin on nähty vain runsas parikymmentä vuotta sitten.

Summa summarum: ihminen on sillä tavoin itsekäs ja rationaalinen, että talous on kehittynyt näihin mittoihin kuin voimme havaita. Oman edun tavoittelun lisäksi tai rinnalla ihminen voi asettua toisen asemaan ja olla tuottamatta haittaa tai vahinkoa. Se on ollut pohjana juuri  1800-luvun lopulla syntyneelle sosiaalifilosofialle länsimaissa. Länsimaissa nyt käydyn kritiikin kohteena olleita ajatuksia ei ole oikein pitää muun poissulkevana.

Markkinoilla on monta virtaa, joku niistä on ajassa valtavirta. Sen osalta rationaalinen ihminen on ymmärrettävissä Wahlroosin esiin tuomalla tavalla mutta ei ainoana tapana tai totena. Liberalismi nimittäin esiintyy nyky-yhteiskunnassa rinnan kansalaisoikeuksien kuten tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, joten asia on kritiikkiä moninaisempi.

Oudoimmalta tuntuu keskustelussa tämä biodarwinismi ja sattumaan perustuva luonnonvalintakuvittelu siitä, että ihminen on uusi apina. Järjen sulkeminen pois ei selitä yhteiskuntia.

Mitä tästä opimme?

Haettiin kaikkea sopivaa tarpeella tyrmätä Wahlroos, joka suoristi  ja pelkisti yhteiskunnallista, kimuranttia ja kieroilevaa keskustelua, jota näkee ns. virallisilla yleisöosastofoorumeilla, jos niitä nyt jaksaa lukea sensurointien jälkeen muut kuin  vähään tyytyvät, keskiluokkaiset porvarit ja muuten vain aina kaiken tietävät yhteiskunnalliset keskustelijat vailla suurempaa sanomaa ja näkemystä. On hyvä, että on halua osallistua.

Suurin osa keskustelijoista selitti vahvuusalueidensa tutkijoita ja niiden kantoja. Entäs sitten. Kukaan ei todistanut vääräksi talouksien nykytilaa tai kertonut, etteivät ne eivät  totta. Kukaan ei kyennyt arvioimaan todellisen talouden tilaa ja eurooppalaista talouspoliittista holtittomuutta.

Tavallaan keskustelijat puhuivat yleisesti asiasta, mutta olivat täsmentämättä aihettaan. Se kävi siis täysin päinvastoin kuin avoimessa yhteiskunnallisessa debatissa pitäisi olla asian laidan.

Ei kukaan, ei myöskään Wahlroos, ole alun perin väittänyt ihmistä yksipuoliseksi tai yhden ajatuksen mukaan toimivaksi. Kukaan ei siis ole kiistänyt sosiaalifilosofiaa tai niiden oikeutusta sinänsä. Suuri osa keskustelijoista teki tämän päätelmän suorasukaisesti arvatenkin asiaa täysin ymmärtämättä. Niin käy erityisesti yhteiskunnan kammioista, joita vieläkin on yliopistoissa ja muualla, esiin marssimalla tiedon parista kansan pariin. Hyvä sinänsä on se, että niin käy, jotta kansa tietää, mistä ne tutkijat oikein keskustelevat.

Lyhyitä vastauksia ei ole toistaiseksi. Perusteita arvioinneille kyllä löytyy. Hallitus on Kataiselle osaava eikä sen arvostelu ole vielä tarpeen eikä aiheellista, kuinka ollakaan, esityksiä ja keskustelualoitteita odotellessa. Oletettavaa on ympäristön muutoksessa, että osa niistä jää tulemattakin hallitusohjelmasta riippumatta. Se voi olla vain hyväksi kansalaisille.

Päällimmäinen vaikutelma on pääministerille asioiden sisältöjen hallinnan vaikeus ja niiden puolustamisen äärimmäisen suuri hankaluus, minkä  Katainen yrittää välttää kaikin keinoin erinomaisen tylsää fraseologiaa toistamalla. Kansan hyvinvointi vaatii  ja työllisyys on turvattava ovat palanneet taas vaikeiden talouspäätösten edessä sanastoon: niiden konkreettinen sisältö on jäänyt kyllä auki.

Pääministeri onkin profiloinut jankkaavaksi saarnamieheksi ja luennoitsijaksi aika tylsin sanakääntein: parasta on vain vakuuttaa, puhua kansan suulla vastoin tämä tahtoa, selitellä kansakunnan parhaita tarpeita ja olla puuttumatta jo päätettyihin sisältöihin, joita ei muuteta.

Puheiden keskeinen viesti on torjua asiakeskustelu ja siirtää se pelkojen torjuntaan. Kansalaisten tuen houkuttelu on melkein feromonien levittämiseen rinnastuvaa; se viittaa vastakkaisen sukupuolen houkutteluun tarvittavaan luonnon ilmiöön.

Pääministeri Kataisen puheet ovat aika tyhjiä siitä, mitä on todella päätetty tai päätetään. Hän haluaa kuvata vain poliittisen päätöksentekijän prosesseja; onpa hän houkutellut esiin ihmisten sääliäkin, kun  vetosi siihen, ettei hän halua kuluttaa aikaansa tällaisiin kansakunnan etuja koskeviin asioihin, elleivät ne vaikuta. Niin hänellä olisi jotakin enemmän tai parempaa tiedossa.  Vai oliko se vain lapsenmielisyyttä keski-ikäisen miehen mielestä. Sallittakoon se.

Joka tapauksessa tajuamatta on jäänyt, ettei ketään kiinnosta sillä tavoin Jyrkin rooli. Ei hän ole ensi sijassa ihminen ja kaveri vaan poliitikko, maan pääministeri. Hän on ottanut tämän tehtävän vastaan, ja siinä on kyse vallan käytöstä.

Siksi voitaisiin olettaa ja vaatia, että hän lopettaa indoktrinaation eli piilovaikuttamisen ja vastaa myös sisällöistä ja alkaa kiinnostumaan keskustelusta ja avoimuudesta kansalaisia koskevissa asioissa osana kansalaisdemokratiaa. Sitä on, jos sen ajoitus on oikea.

Mutta onko pääministerin johtamalla kokoomuksella enää omaa sisältöpolitiikkaa? Siitäkin on keskusteltu monella suunnalla.

Sosialidemokratialle tunnetusti kansalaisten oikeudet ja perusoikeuksien vahva suoja ovat ikävä este keskitetyn vallan käytölle, este keskityksen ja valtion pöhöttämiselle ja valitettava arviointikriteeri viranomaisvallan kasvattamiselle.

Sen jälkiä kokoomuksen mahtiasemaan noussut Jyrki Katainen nyt näyttää seuraavan.  Eikä siinä kaikki. Kunnon sosialidemokraattiseen tyyliin kuuluu, että kaikki antaa periksi perustuslaissa, jos tarve sitä vaatii. Muutaman vahvasti vasemmistolaisen valtiosääntötuntijan tuella ylläpidetään tällaista kansalaisten perusoikeuksien kaventamislinjaa ja -tulkintaa. Hallitus toimii näihin nähden kuin Suomen Kuntaliitto kuntien kanssa: sitä saa mitä tilaa.

Missä majailee nykyajan lainalaisuus, Suomen perinteinen vahva ominaisuus, missä säästäväisyys ja missä tarkoituksenmukaisuus hallitsemisessa. Sitä kautta voisi kysyä, millainen on pääministerin ja valittujen oikeustaju ja missä oikeudentunto.

Sosialidemokraattinen edustaja Mikael Jungner vahvisti jo ennen omaa poliittista uppoamistaan puoluesihteerinä sosialidemokraattien saaneen kaiken tavoitellun hallitusneuvotteluissa. Kuka sitä voi mennä kiistämään.  Jospa Jungner olisi kerrankin puhunut uskottavan totta sooloilevan satuilun sijaan.

Jos Jyrki Katainen oli valmis maksamaan melkein mitä tahansa pääministerin tehtävästä, mikä on loppulasku kansakunnalle. Jos hänelle avautuu vielä vaikkapa euroryhmän johtajuus tai vastaava muu tehtävä, mikä on hinta sitten Suomelle ja Euroopan unionin jäsenvaltioille. Tekeekö hän van Rompuyt?

Tämä belgialainen, eläkeiässä oleva unionin presidentti Hermann van Rompay on nyt ilmoittanut eurokriisin olevan ohi. Voi vain hämmästellä, mitä silmälaseja ja kieltä hän käyttää ymmärrykseensä. Sellaisia Eurooppa ei kaivanne lisää.

Jo pitempään on ollut tiedossa, että euroryhmä saanee uuden puheenjohtajan hollantilaisen Jean-Claude Junckerin tilalle kenenkään jäämättä kaipaamaan tätä eurojohtajaa. Hän on tahrannut itsensä kunnolla euroalueen johtamisessa.

Puheenjohtaja vaihtuu ensi kesänä. Valinnan suurimpia kysymyksiä on vaatimus ehdottomasta euromyönteisyydestä ja euroismin kannattamisesta. Juncker viittasi tuoreesti, ettei fanaattinen kanta velkakriisin voi tulla kysymykseen viitaten sillä kriittisyyteen.

Tätä taustaa ajatellen ei ole ollut ihmeteltävää, että viime vuoden ajan pääministeri Katainen oli aika piilossa, varovainen, etäinen ja sosialidemokraateille sijaa antanut. Hän varoi erehtymästä, jotta saisi konservatiivien kannatuksen tehtävään.

Tässä suhteessahan tilanne on muuttunut hallituskumppani sosialidemokraattien upottua kannatusluvuissa, presidentinvaaleissa ja puolueen puheenjohtajan ollessa henkisesti ilmeisen uupunut jo nyt. Pääministeri joutuu ottamaan vastuun käytännössä yksin säästöistä. Se tulee myös näkymään.

Se korostaa samalla piirrettä, jota pääministeri Katainen on yrittänyt kovasti välttää: hän ei ole halunnut puhua tulevaisuudesta. Hän viittaa mieluummin aina vain hyvinvointivaltion säilyttämiseen. Se on huono ohjelma muuttuvassa maailmassa; se on sitä heikentyvälle suomalaiselle taloudelle ja tuotantokyvylle sekä älyttömästi kasvaneelle velkaantumiselle.

Suomalainen huoli eurokriisin hoidosta saadun kokemuksen jälkeen on, mitä kaikkea pääministeri ja valtiovarainministeriö ovat luvanneet tulevaisuutta ajatellen. Onko kaikki todella käsitelty eduskunnassa ja kansalaisten tiedostamana? Tämä huoli nousee siitä yksinkertaisesta asiasta, että vaakalaudalla on edelleen koko euroalueen kyky selvitä, valtioiden siitä antama avoin valtakirja ja kriisimaiden velkojen maksupiikki  ja yleinen tapa historiallisen kokemuksen mukaan siitä, että huippukokouksissa aina on sovittu vähän muutakin.

Palattakoon vielä demokratian arkeen. Kuntauudistus teetettiin pääministerin suojeleman kuntaministerin johtamalla virkamiesjohdolla kaukana kansalaisten osallistumisesta. Muistettakoon, että tärkein vaihe enemmistödemokratiassa on vaikuttaa jo valmisteluvaiheessa, muu on sitten melkein vain legitimiteetin eli hankkeen hyväksyttävyyden hankkimista politiikalla; kuuleminenkin voi kääntyä vain muodolliseksi vailla sisältöä.  On suorataan hupaisaa joidenkin poliitikkotahojen hulvattomuus viitata siihen, että kuntauudistus oli mainittu jo edellisen hallituksen ohjelmassa. Entäpä sitten?

Tämän mukaan ensin räväytetään laaja kokonaisesitys pöydälle, ja sitten sille haetaan tukea. Tai ei saa keskustella siitä, mitä tehdään lähes 200 miljoonaa maksavilla lentokoneista ammuttavilla ohjuksilla, vaikka kansalaiset maksavat ne. Sen erinomainen jatke on suora toteamus, ettei hallitus muuta varuskuntien lakkauttamista koskevaa päätöstä. Se kertoo demokratiasta, oikeudesta olla eri mieltä ja sen merkityksestä ja niin ylipäänsä siitä, miten hallitusvaltaa on suojattava kansalaisilta.

Sen jatketta on pääministerin yllättävä tapa suojata hänelle vanhastaan niin läheistä naiskuntaministeriä, joka jo ensimmäisen kuntauudistuskuulemisessa sai tarpeekseen ja vetäytyi ilmeisesti moisesta ikävyydestä.

Pääministerillä ei ole kansalaisten koulutus, asioiden tuntemus ja hyvinvoinnin nykyaste huomion ottaen oikein käsitystä siitä, että kansalaiset ymmärtävät, he tietävät ja osaavat yhdistää eivätkä siedä pitkään toimintatapaa, joka vähät välittää heistä ja suojaa sanomattomia asioita. Kansalaiset ei luota korkeaan virkamiesjohtoon niin kuin tekevät aika monet poliitikot oman tiedon puuttuessa.

Valtiomiesluokka on alemman keskiluokan piiristä sosiaalisesti jo korkealle ponnistaneelle Jyrkille vielä kaukana, se on vain unelma. Mutta tuleeko siitä totta kuten tuli pääministeriydestä. Ja mikä hinta siitä on maksettava. Hänen jo maksamansa hinta pääministeriydestä tarkoittaa kansalaisille rasitteita; moni vanhan linjan kokoomuslainen on mieltänyt sen perusarvoista, kodista moraalista ja isänmaasta luopumiseksi. Mutta onko näinkään vielä pääteltävissä?

Kansalaisten on ensiksi opittava täysin luottamaan siihen, ettei pääministeri valehtele tai kerro muunnettua totuutta poliittisista sopimuksista.  Ruotsinkielisen varuskunnan säilyttämisestä ei ole sovittu aiemmin erikseen tai hallitusneuvottelujen yhteydessä. Huhu kertoo, että ennen lopullista päätöstä asiasta vielä keskusteltiin epävirallisesti asian kiistanalaisuuden vuoksi.

Veroista on sovittu hallitusohjelmissa. Säästöohjelmien lähestyessä kaikki on vielä linjalla: katsotaan, ei manata, odotetaan valtiovarainministeriön talousennustetta vielä, hyvinvointia on säilytettävä jne. Yhtä tyhjän kanssa koko uskottavuus ja asioiden kertominen, kunnes asiat konkretisoituvat.

Kokoomuksen kansallinen linja on hukkunut viime vaalikaudella vallan syövereihin. Taitaa vain olla niin, että se palaa eturiviin, kun nämä kansakunnan vaikeudet sälyttyvät pääministerin harteille, jossa niillä voi olla vaikeuksia pysytellä hartioiden hentouden vuoksi, mutta kyllä ne sinne kuuluvat.

Kokoomuksen nykyisen johdon tapana on ollut siirtää takariviin vähemmän toivotut edustajat ja kannattajat. Asemia ja tehtäviä heille ei suoda. Sen verran on pääministerillä herkkä hipiä. Taitaa olla myös sietämättömästi savolaista komeljanttarin vikaa. Nämä edustajat saavat kyllä kannattaa, mutta heille suodaan muutoin paikka takarivissä. Moni heistä on jo unohdettukin.

Yhteisöllisyys ei ole suinkaan aina voimaa; koko käsite on tunnettu kansallissosialistien tiukasta vaatimuksesta samaistua kotitapoja myöten, nyt koko käsite on saanut aivan uusia ulottuvuuksia arkikäytössä.

Moni on arvuutellut, mikä on oikein Salen, nyt siis tasavallan presidentin ja etnisen kokoomusjohtajan ja nykyisen suhde politiikassa. Se tiedetään ja sen pääministeri on ilmaissut, etteivät he ole seura- tai metsästyskavereita. Eikä kukaan sitä vaatisikaan. Tasavallan presidentille näin on vain pahempi. Etäisyys luo riippumattomuutta.

Mutta miksi valtamedian toimittajia riivaa tämä kysymys; samalla on jätetty vähälle se asiallinen suhde, joka entisellä presidentillä rouva Halosella ja tasavallan presidentti Sauli Niinistöllä on ollut kuusi vuotta sitten käydyn tasaisen kamppailun jälkeen. He ovat kyenneet toistensa kunnioitukseen riittävästi; muuta se ei ole vaatinut.

Onko niin, että pääministerille on samalla sekä kokoomushuumaa saada vuosikymmenten jälkeen omista joukoista presidentti vai onko yhteenotto vasta tulossa. On oletettavaa, ettei se tule tasavallan presidentin piiristä, sillä kansan tuki on jo pysyy siellä.

Käytännössä tasavallan presidentti on kokenut poliitikko, ja hän on luvannut eduskunnalle kunnioittaa perustuslakia tuoreine muutoksineen. Toisaalta hän tuli presidentin toimeen astumisen yhteydessä pitämissään puheessa leimautuneeksi suoraan arvojohtajaksi monellakin tavalla. Juuri tässä suhteessa pääministerin eväät ovat olleet hennonlaiset.  Ja kykeneekö valtapaineiden kasvaessa vielä kokematon pääministeri pitämään kurissa tavoitteensa.

Tasavallan presidentti Niinistö on tullut urallaan tunnetuksi siitä, että hän pitää perustellut mielipiteensä. Miten toisenlainen päällepäsmäri kykenee omaksumaan roolin itseään kokeneemman ja valistuneemman tasavallan presidentin kantojen ja linjausten yhteydessä kutinsa ja hermonsa.

Arvojohtajuuden rinnalla on suuri kysymys, miten tasavallan presidentiltä odotettava talouskeskustelu, maailmantalouden kysymysten siirtäminen kansalliseen viitekehykseen ja eurokriisin holtittomuuksien arviointi soveltuvat hallituksen avoimien ovien linjauksiin. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on tunnettu säästäväisyydestään ja taloudellisesta tarkoituksenmukaisuudesta, mitä hallitukselta on odotettu kohta vuoden ajan.

Pääministerin kyky nähdä Suomen tämän vuosikymmenen tulevaisuus ei ole tällä hetkellä uskottava. Hän pyörii päivän ongelmien parissa. Hänen kirjallinen tuotantonsa on olematon sen osoittamiseksi, että hänellä olisi  siihen kykyjä.

Kansakunnan toiveet kallistuvat kyllä pohtijana ja fundeerajanakin tunnetuksi tulleen, ilmeisen valistuneen tasavallan presidentin puolelle ja   harteille.  Siten näyttäisi siltä, että koko jännite tai suhde pääministerin ja tasavallan presidentin välillä henkilöityy enemmän henkilö- kuin poliittisiksi kysymyksiksi.

Matka kansakunnan laajan enemmistön arvostamaksi valtiomieheksi on pitkä. Se ei ole riittänyt edes eduskunnan entisille puhemiehille titteleistä ja arvomerkeistä huolimatta. Yhtä vähän se on viime aikoina riittänyt pitkäaikaisten pääministerienkään kunniaksi, jos nykysuomalaiset nyt ylipäänsä tällaista tasa-arvon aikakauden aikana arvostavat. Nämä pääministerit ovat, jollei muuta ole ollut,  itse pilanneet maineensa, toheloineet maineensa, he ovat osoittaneet huonon häviäjän mainetta ja  he ovat muutenkin kieltäneet uskomattomalla tavalla tosiasiat, joita on pidetty kansallisesti valtiollisen elämän viisauden alkuna.

Voidaan kuitenkin todeta, että pääsy valtiomiesluokkaan vaatii henkilöltä korkeita sivistys- ja tutkinto-ominaisuuksia, jotka on hankittu näytöillä, kansakunnan eturivissä olemalla ja suomalaisella suoraselkäisyydellä ja itsellisellä riippumattomuudella. Pääministeriksi voi päästä nykyisin aika vaatimattomilla kirjallisilla ja tutkinnollisilla ansioilla pätevöitymällä yhä pienempien piirien hallitsemassa puolue-elämässä.

Valtiollisesti valtiomiestaitoa on pitänyt hankkia kansainvälisesti, osoittamalla laajaa kielitaitoa ja kokemusta tältäkin saralta. Sisäpolitiikassa se edellyttää pitkäaikaista edustaja- ja ministerirupeamaa osoitetuin ansioin. Siinä ei auta omien valtaan huutaminen yhtään mitään. Ansioiden pitää olla aidosti kansakunnan parhaaksi, ei minkään kansaosan parhaaksi.

Näitä näyttöjä ei ole ollut viime aikojen pääministereillä. Muutenkin on aika huolestuttavia esimerkkejä siitä, etteivät viime vaalikausien monetkaan ministerit ole olleet kyvykkäitä lainsäädäntövalmistelun johtamiseen, perusoikeuksien hallintaan osana kansalaisyhteiskuntaa taikka Euroopan unionin asioiden minkäänlaiseen hallintaan ilman kasvavaa virkamiesarmeijaa. Se on valitettava totuus nimiä erittelemättä. Sen näkee aika pian. Se on kaikkein surullisinta, kun asianomainen ministeri ei itse tajua olevansa tehtävässä, joka ylittää hänen kykynsä monin verroin.

Mutta suurin moka on kuitenkin itse järjestelmässä ja pääministerissä, joka hyväksyy tällaisen kaikille tarjokkaille avoimen mahdollisuuden. Kansalaiset eivät ansaitse tätä. Myös pääministeri Kataisella on paljon petraamisen varaa suosikkiensa ja lemmikkiensä suosimisessa; sille on vaihtoehtoja kuten tasavallan presidentti osoitti oman kabinettinsa valinnoilla. Ei kokoomus ole mikään kykypuolue kahden viime vaalikauden perusteella. Olisi aihetta pohdiskeluun, joka ei taida olla Jyrki Kataisen vahvoja puolia.

Poliittinen järjestelmä on aina yllätyksellinen: mistä jokaiseen  hallitukseen löytyy niinkin monta tunaria ahkerien, kokonaisuuksia sentään jonkin verran hallitsevia ja muuta kuin omien hyödyttämistä ajavien, johtamiskykyisten  ministereiden rinnalle.

Tietenkin pääministerillä on aina periaatteessa eduskunnan tuki takanaan, muta sen käyttö voi olla Pyrrhoksen (Kreikan erään alueen hallitsija kuoli 272 eaa) voitto.

Pääministeri joutuu nykyisin varmuudella vastaamaan jo epäsuorasti kuntavaaleissa ja sitten koittavissa eduskuntavaaleissa kansalle ainakin seuraavista asioista:
-yleisesti yhteiskunnan ja hyvinvoinnin kehittyminen sekä elämisen ratkaiseva kallistuminen ja niihin liittyvä kasvava turvattomuuden tunteen leviäminen
-hallitusvallan kyvyttömyys nostaa uudenlaista kansalaisajattelua tulevasta selviämiseen perinteisten, vaurauden uusjakoon keskittyneen politiikan sijaan
-Suomen kaikkinaiset vastuut euroalueelle ja sen jäsenvaltioille
-Suomen talouden rakenteen selvä taantuminen ja vientiä hankaloittava pysyvän luonteinen kauppa- ja vaihtotaseenkin alijäämäisyys
-Suomen raju velkaantuminen ja valtionlainojen kulujen merkittävä kasvu liian myöhään tehtyjen säästöjen laskiessa ja laskettua Suomen luottoluokitusta
-perinteisten kokoomusarvojen sivuuttaminen liian perusteellisesti ja laajalti mukaan lukien kansallisen edun hallituskaudella saama sisältö
-verojen ja leikkausten yhteisvaikutus ja reaalielinlasku kansalaisten elämässä
-ylikorostuneen vihreän politiikan aiheuttamat kustannusten nousut ja työllisyyden paranemiselle aiheuttamat esteet
-hallitsemistapa, joka muuttuu askel askeleelta käskevän keskitetyksi ja sanelevaksi ja sitä myötä hallitusvallan väsyminen ja tunteettomuus suhteessa kansalaisiin.

Valtiosäännön ja poliittisen kentän muutokset sekä euroalueen ja Euroopan unionin kehitys ovat johtaneet siihen, että edustajavaalit ovat jatkossa entistä selvemmin pääministerivaalit. Se on linjaamassa myös sitä, että pääministerin on entistä vaikeampi uusia oma mandaattinsa. Juuri tällaisen ongelma-asettelun kanssa painii Suomen keskusta. Asiat ovat mitä ovat kunakin aikana. Pääministerin vallan kasvu tarvitsee vastuumekanismin  suoraan kansalta.

Kevät koittaa, jolloin kaikki näkyy todellisena ennen kuin kesän sulot peittävät ruman. Mutta voidaanko talven raskaat vastuut unohtaa ja peittää. Vastaus demokratiassa on yksiselitteisesti ei. Silloin nähdään myös, miten Jyrki Kataisen koulun välttävän arvosanan saanut matematiikan taito yhdessä peruskoulunopettaja Jutta Urpilaisen laskutaidon kanssa on toiminut. Kaatuuko ja katoaako velalla hankittu rahapino, euromaat vai tämänkin  maan talous?

Näkyviin tulevat entistä paremmin myös johtavien poliitikkojen kasvojen uurteet, jotka kertovat kait jotakin vallan käytön ankaruudesta – ei niinkään ihanuudesta.  Uurteet syvenevät, jos huolet kasvavat tai toisia pettää, mutta voiko kukaan pettää ketään kaiken aikaa? Silloin on vaara, että julkisivu pettää.